Yksin

Olen lukenut täällä teidän kirjoituksianne ja hyvin samanlainen on minunkin tarinani.

Olen parisuhteessa alkoholistin kanssa. Yhdessä on oltu 15 vuotta ja vuodet ovat sisältäneet parempia ja huonompia aikoja. Miehen alkoholisoituminen on edennyt oppikirjan mukaan tilasta, missä niistä muutamista kaljoista ei minulle ja lapsille haittaa ollut tähän tilanteeseen, missä minä olen jaksamiseni kanssa äärirajoilla. Viimeiset kaksi vuotta on mennyt suhteellisen lujaa ja olenkin pyytänyt miestä useaan otteeseen muuttamaan yhteisestä kodistamme.

Tämä kesä on näyttänyt tilanteen todellisen luonteen. En pysty poistumaan kotoa, muuten vastassa on tajuttomaksi itsensä juonut mies. Mies on yrittäjä, joten millään viikonpäivällä ei ole juomisen suhteen väliä, aina voi ottaa omaa vapaata. Tänä kesänä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun havaitsin, ettei edes lapset mene alkon edelle. Jätin mieheni teini-ikäisen lapsen kanssa 4 vuorokaudeksi ja teini oli täysin heitteillä. Minulla ei ollut mahdollisuutta palata kotiin, nuoremman lapsen harrastuksen vuoksi, joten vietin ajan tsempaten teiniä ja järjestellen hänelle jonkinlaista turvaverkkoa puhelimitse. Taksi toi miehelle kaljaa, mutta lapsi olisi ollut täysin syömättä, ellei minulla olisi ollut kotona rahaa. Onneksi teini pääsi kulkemaan mopolla kavereidensa luokse ja hänellä oli mahdollisuus mennä myös kumminsa luo. Päivistä selvittiin ja mies tuntui käsittävän tilanteen vakavuuden. Paljon turhia lupauksia ja lopettamispäätöksiä. Hän lähtikin sitten myöhemmin kesällä nuoremman lapsen mukaan paikkakunnalle, jossa lapsella oli harrasteleiri, tueksi ja turvaksi. Yllätysyllätys, tarkoitus olikin juoda koko viikko hotellissa ja lapsen harrastusta kävi krapulassa seuraamassa, mikälloin kykeni. Lapsi oli luojan kiitos eri majoituksessa harrastuskavereidensa kanssa ja selväpäisten huoltajien valvonnassa.

Mies haki apua päihdepysäkiltä ja on syönyt antabusta silloin, kun ei halua juoda. Antabuksen kanssa taiteilu onkin oma lukunsa… Viime viikolla lääkäri pyysi miestä olemaan kaksi viikkoa juomatta, jotta nähdään vauriot mitä alko on aiheuttanut sekä voidaan miettiä antabuksen aloittamista suunnitellusti. Tämän viikon aikana mies on saanut kaksi raivokohtausta, viimeisen eilen. Minulla oli eilen synttärit ja hän yllätti minut suhteellisen arvokkaalla lahjalla. Tilanne kuitenkin ärtyi siihen pisteeseen, että hän rikkoi lahjani ja lähti baariin. Ihan hakemalla haki syytä raivokohtaukseen. Ilmoitti, että nyt hän lähtee sitten viimeisen kerran. Miten osaakin satuttaa niin kovasti?! Huorittelu, vitun haistattelu ja lehmäksi haukkuminen on nykyään ihan arkipäiväistä, myös lasten kuullen. Nyt mietinkin, että varmasti viime yönä on menty viimeisen rajan yli ja haettu seuraa.

Eiköhän hän takaisin ilmaannu jossakin vaiheessa, mutta nyt olisi jonkinlainen tilaisuus vaatia häntä pitämään lupauksensa.
En ymmärrä miten pystyn, jaksan ja kykenen tähän. Olen ihan yksin. Sukuni asuu toisella puolella suomea ja olen tänä kesänä herännyt huomaamaan, että vaikka kavereita minulla on, niin ei kuitenkaan yhtään oikeaa ystävää. Asumme todella pienessä kunnassa jossa ei minkäänlaista vertaistukea ole, enkä tiedä pystyisinkö edes osallistumaan vaikka olisi. Opiskelen sosiaali- ja terveysalaa, olen itse toiminut niin lastensuojelussa, kuin muillakin aloilla, jossa ohjaan perheitä vastaavissa tilanteissa, mutta nyt olenkin itse ihan pulassa. Elämäntilanteeni on todella stressaava ilman tätä alkon käytön seuraamista ja eron suunnittelua. Opiskelujen ohessa aloitin uuden haastavan työn ja kotona teini-ikäisten lasten lisäksi on paljon lemmikki- ja harraste-eläimiä. Nyt kun mietin, jos saisinkin miehen muuttamaan tästä yhteisestä kodista, niin olen aivan kauhuissani miten selviän yksin täällä maalla työn, opiskelun, lasten ja eläinten kanssa. Maalla asuminen ja eläimet ovat kuitenkin unelmiani ja voimaannuttavat sen verran, että en missään nimessä koe kykeneväni vielä niistä luopumaan tässä tilanteessa. Haastetta myös lisää se, että miehen arjen hallinta on viimeisen kahden vuoden aikana pettänyt kokonaan ja talo tarvitsisi jos jonkinlaista huoltoa, mitä en kykene tekemään.

Miten ihmeessä te olette jaksaneet ja selvinneet erosta? Mistä saa voimaa ja apua ihan yksin ollessa?
Olen niin kyllästynyt odottamaan juoppoa kotiin ja valvomaan yöt yksin ajatusteni kanssa. Aamulla pitäisi olla pirteä ja tehokas töissä, mutta viikonloppu on taas mennyt itkeskellessä. Se, että mies oli muka hakeutumassa hoitoon ja minä toivoin tyhmänä taas jotain parannusta, tuntuu uskomattomalta. En vaan voi millään käsittää, että hän on valmis luopumaan lapsista, kodista ja parisuhteesta, vaikka järki sanoo, että näin se vain on.

Kiitos, että sain purkaa tänne ahdistustani tämän sekavan kirjoituksen myötä.

Hei

Tiedän mistä puhut, kun kaikki pelottaa. Yhdessäolo seka yksin jääminen. Mutta omalla kohdallani kamala irtirepäisy n.2,5kk sitten on koitunut itseni löytämiseen ja oikeasti olen jo onnellinen. Se tekee alussa kipeää, mutta sitä suota ei loputtomiin riitä. Kuiva maakin tulee vastaan.

Puhumine, vertaistuki ja lukeminen aiheesta auttoi minua. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja kaikki alkaa olla kivasti. Usko pois, jos siihen ratkaisuun päädyt. Aina on uusi päivä muuttaa itseään!

Hei Loukossa!

Et ole yksin, meitä on täällä paljon samassa tilanteessa eläneitä/eläviä. Itsekin alkoholistin kanssa 20 vuotta eläneenä ja alle kuukausi sitten eronneena tiedän, miten rankkaa on kun kotona tilanne on p-stä ja töissä pitää olla skarppina eikä voi antaa periksi ja vain lysähtää lattialle itkemään vaikka mieli tekisi. Minun työni on vielä sellaista, että sitä ei voi tehdä puolivaloilla tai piiloutua johonkin varaston/toimiston uumeniin. Alholistin kanssa alistuu sellaiseen, mitä ei koskaan olisi voinut kuvitellakaan, kuten haukuttavaksi. Sinä vielä lastenne edessä.

Pari asiaa tuli mieleen tekstiäsi lukiessa, vaikka mikä minä olen muita neuvomaan. Kirjoitit, että sukulaisesi asuvat kaukana. Olisiko kenelläkään mahdollisuutta tulla käymään kylässä luonasi, todellisuudessa vaikka ihan auttelemaan lasten, eläinten kanssa ja muutenkin? Vaikka edes viikonlopuksi. Tärkeää olisi varmaan myös että omat läheisesi tietäisivät tilanteesta. Jos kertominen tuntuu vaikealta, niin voihan sen aloittaa niin, että ”en ole aikaisemmin puhunut tästä, mutta…”

Toinen asia mitä ehdottaisin, on että pystyisitkö vaikka lasten harrastusmenojen aikana käydä isommalla paikkakunnalla saamassa vertaistukea tai muuta apua, jos omalla paikkakunnallasi ei ole? Jos katsot AA:n nettisivuilta, niin Al-Anon-vertaistukiryhmiä on tosi pienilläkin paikkakunnilla.

Tsemppiä tilanteeseesi!