Ei, ei ole viidestoista yö tulossa, vaan jo seitsemäs tipaton viikko meneillään. Olen monesti, jo useana vuotena lueskellut/vilkuillut sitä mitä täällä kirjoitetaan. Nyt vasta rekisteröidyin tänne.
Vuosien juominen takana, oikeastaan ainakin parikymmentä vuotta suurimittaista alkoholin käyttöä, jonka onnistuin pitämään salassa niin vaimoltani, muilta läheisiltä kuin oikeastaan itseltänikin. Aloin käyttää suurempia määriä ja säännöllisemmin aluksi ’omalääkityksenä’: voi veljet kuinka hyvin ja nopeasti se eka kunnon ryyppy auttaa kaiken ahdinkoon ja hätään, siinä nousussa olen universumin kuningas joka ei pelkää mitään ja pystyy kaikkeen!
No, lopputulos on tietty samanlainen kuin mistä täällä monet on kertoneet: putki, riippuvuus, aamuryypyt, morkkista, viekkareita kun yrittää pitää tipatonta, itselle valehtelua: ’ei, mähän oon vaan ehkä pahimmillaan suurkuluttaja, ja mulla on kontrolli juomisestani’. Ja: ’oon ansainnut saada rentoutua juoman avulla, oonhan perheen elättäjä, meistä kahdesta selvästi hyvätuloisempi’. Se ’kontrolli’ vaan jotenkin rupes jo arveluttamaan, kun huomasin että ei oikein mikään pelaa hyvin jos jättää aamuryypyn ottamatta.
Viimeiset vuodet menneet totaalisena kaappijuoppona joka on yllättävää kyllä onnistunut salaamaan juomisensa: me alkoholistit ollaan kyllä aika taitavia juomiseen liittyvissä asioissa. Jossain vaiheessa totesin että vaimoni, vaikka muuten omaakin tosi tarkan hajuaistin, ei huomaa valkoviinin tuoksua niin hyvin. Eli viimeiset vuodet polttoaineena on ollut valkoviini. Sitä sitten menikin, vähintään pullo päivässä, viikonloppuisin saattoi mennä 3-4 pulloa päivässä, kun aamulla (joskus jo aamuyöstä) aloitti. Käsittämätöntä tuo toleranssi, mun lähimmät ihmiset ei käyttöäni huomanneet… siis ennen kuin huomasivat. Saatoin olla aamupäivästä aivan kunnon promilleissa, mutta silti lähteä esim. salille tai koiran kanssa metsään, sieniretkelle jne.
No, sitten jäin kunnolla kiinni, tulin juoneeksi ’vähän’ liikaa ja olin konttauskunnossa, laskin alleni jne. Vaimo ratsasi kaappini josta löysi ’vain’ viimeisen parin-kolmen päivän tyhjät pullot, olisikohan niitä ollut 13-14 kpl. Keksin muuten senkin että ostin valkkaria vain muovipulloissa: ne kun ei kilise, niin ne oli helppo salakuljettaa kaappiini. 3 litran tönikkä toimi sinänsä myös hyvin, etenkin kun sen turhan pahvikuoren heitti ekaan roskikseen joka tuli vastaan Alkosta ulos tullessa. Siitä hanasta oli vaan vaikea ryystää tarpeen nopeesti, niin että muovipullo oli usein valintani.
No, paljon muuta voisin kertoa siitä miten onnistuin salajuomaan niin kauan, mutta useimmathan täällä taitaa tuntea konstin jos toisenkin.
Se olennainen miksi kirjoitan tänne nyt, on tässä:
Kuten alussa mainitsin, olen lueskellut näitä keskusteluja silloin tällöin jo joidenkin vuosien ajan. Olen siis jollain tasolla tajunnut että mulla on ongelma ja että olen siis alkoholisti. Silti itselle sen kunnolla myönsin vasta kun jäin kiinni sen reilut 6 viikkoa sitten, jolloin sekä vaimo että lapseni tajusivat mistä on kyse. Onnistuin laittamaan korkin kiinni saman tien. Oikeastaan aika onnenpotku että jäin kiinni.
Tietty häpeää, jopa ehkä jonkinlainen loukkaantumisen tunne, ja ennen kaikkea oikeastaan itseinhoa/-vihaa: miten mä oon voinu olla tuollainen totaalinen idiootti, joka on pilannut elämäänsä näin kauan, vaikka on oikeestaan koko ajan tiennyt mitä on tekemässä. Aikamoinen tunnemyrsky oli alkuvaiheessa, eikä se ihan oo laantunut vieläkään.
Korkin kiinni laitto sujui siis, no, jos ei varsinaisesti ’hyvin’, niin ainakin onnistui. Ainakin tähän asti. Ekat päivät vapinaa, pelkoa jne. Myöhemmin masennusta ja apatiaa, oli varmaan pahimmillaan 3-4 viikon kohdalla.
Nyt näinä viime päivinä oon tuntenut itse asiassa muutaman kerran ohimenevää hyvänolontunnetta… Koiran kanssa lenkillä käynti ei oo enää pakkopullaa, vaan huomaan katsovani koiraa joka nauttii ulkoilmasta, kevään tuoksuista, juoksemisesta jne. Ja huomaan itse asiassa nauttivani itsekin, sentään ainakin silloin tällöin. Eli ehkäpä tämä tästä menee vielä parempaan päin, ja noita hyvänolontunnetta tunteita tulee lisää.
Mutta mä pelkään niin hirveesti sitä että rupeen ylimieliseksi: nyt, tänään en halua juoda, mutta pelkään että jonain päivänä sanon itselleni että ’nyt olen toipunut’. Ja saatanpa sanoa itselleni myös: ’pidän niin paljon hyvästä ruoasta ja hyvistä viineistä, että nyt kyllä pystyn juomaan ruoan kanssa pari-kolme lasia hyvää viiniä’. Tai että voisi mennä vaikka ulos syömään johonkin raflaan jossa on illallismeny siihen kuuluvine viinimenyineen.
TIEDÄN että olen alkoholisti ja että tuohon ansaan mun ei pidä langeta. Mutta pelkään että alan TUNTEA että mulla on kontrolli, ja että voin toki kokeilla pikkaisen. Se pelottaa…
Mutta tänään en juo.
