Hei, laitan tänne uuden otsikon alle oman tarinani hieman täydennettynä. Olisi mukava saada kommentteja, tarinoitakin varsinkin niiltä, joita peliongelma on vaivannut vaikkapa jo ennen nettiaikaa.
Aloitin pelaamisen jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Elämä oli täysin juuretonta, suurimmaksi osaksi siitä syystä, että mut ajettiin 16-vuotiaana kadulle. Pelaamisesta sain välitöntä hyvänolon tunnetta ja pääsin hetkeksi pakoon kaoottista elämäntilannettani. Jatkuvien tappioiden myötä masennuin entisestään ja parikymppisenä yritin päättää päiväni. En onneksi onnistunut, vaan pääsin aluksi sairaalahoitoon ja sieltä alkoi pitkä taival erilaisia hoitoja, lähinnä terapioita. Mutta en myöskään onnistunut lopettamaan pelaamista.
Pelasin aivan aluksi “seinärulettia”, sitten isommilla panoksilla varsinaista pöytäversiota, joista onnistuin myöhemmin jopa vieroittautumaankin. Sitten tulivat toto, veikkauksen pelit ja varsinaisesti helvetti pääsi valloilleen netin myötä n. 15v. sitten. Paf:n vedonlyöntien kautta löysin ensin virtuaaliruletin ja sitten epäonnekseni kokeilin jackpot-pelejä. Aluksi pelasin leikkirahalla, sitten sain bonuspelejä ja viimein siirryin pelaamaan oikealla rahalla. Aika pian yhden euron panos muuttui 10€:n suuruiseksi, lopulta tajusin pelaavani 100€:n panoksella ja pystyväni häviämään tuhansia euroja vartissa. Toki voittojakin tuli, mutta pian ne oli pelattava takaisin sinne näytöllä houkuttelevaan virtuaaliseen pelimaailmaan. Olisipa se rahakin ollut virtuaalirahaa. En pysty kuvittelemaan itseäni tunkemassa 100€:n seteleitä johonkin peliautomaattiin, en edes 20€:n paperirahaa. Mutta kotona hiirellä klikkaillessa se vaan ei tunnu samalta…
Olen multiaddikti. Peliongelmasta ei vielä yleisesti tiedetty -80-luvulla. -90-luvun alussa kävin ensimmäisten joukossa GA:ssa, tuolloin myös A-klinikan henkilökuntaa alettiin perehdyttämään peliongelmaan ja sen hoitoon. Pitkään kestäneen psykoterapian aikana nykyinen terapeuttini (koulutukseltaan psykiatri ja psykologi) kirjoitti B-lausuntooni ”Pelihimo” ensimmäistä kertaa n. 10v. sitten, yhtenä diagnoosina.
Viime vuosina olen kolunnut lukuisia määriä eri nettikasinoita, joiden pelitilit olen kyllä osannut turpiin saatuani sulkea yhtä tehokkaasti kuin sitten löytää uusiakin. Pelaan edelleen kaikkea muutakin, kuten Veikkauksen ja Fintoton pelejä. Hyvien palkkojen lisäksi olen hävinnyt ison perinnön ja rahalaitoksilta lainatut rahat. Peliurani alussa lainailin tutuiltanikin, onneksi ne velat tuli maksettua. Kaiken kaikkiaan olen hävinnyt arviolta n. 200.000€ ja muutama satatuhatta markkaa ennen sitä. Viime viikonlopun raju repsahdus maksoi hieman yli 30.000€.
Häpeää, ahdistusta, syvää masennusta, unettomuutta, arkiasioiden hoitamisen mahdottomuutta… Ihmissuhteet ovat kärsineet, olen muuttunut hyvin ärtyisäksi, todellisuudentaju on heikentynyt ja fyysinenkin terveys rappeutunut, kun ei riitä voimavarat itsestään huolehtimiseen. Usein ajattelen, että tulisi joku lopettamaan tämän syvissä pohjamudissa kituvan kalan.
Masennuslääkkeet auttavat salakavalasti kestämään pahimman tappioahdistuksen, mutta kun sitä ahdistusta on ollut jo useita vuosikymmeniä ja melkein saman ajan olen lääkärin kirjoittamia rauhoittavia käyttänyt, on siitäkin kehittynyt vaikea riippuvuus. Tässä kontekstissa alkoholin mainitsematta jättäminen olisi itsepetos. Nousuhumalassa alttius pelaamiselle on korkeimmillaan, krapulassa motiivinani on kiinnittää huomio toisaalle.
Tätä kirjoittaessani olen ollut vasta neljä päivää pelaamatta. En tiedä, miten voimani kestävät, varsinkin tämän viimeisimmän häviön. Oma koti on pelattu ja paljon muuta. Kodittomalle -80-luvun katulapselle tuo koti on kova pala. Eniten kuitenkin itkettää se, etten pysty näillä näkymin jättämään lapselleni perinnöksi mitään, varsinkin kun itse pelasin saamani huomattavan perinnön.
Pelästyin, kun lapseni halusi kokeilla automaattipelejä. Tuli mieleen, että ei kai tämä pelihulluus imeydy geeneissä häneen? Hän, eikä kukaan muukaan terapeuttini lisäksi tiedä peliongelmastani, olen aina osannut peitellä sen hyvin. -80-luvun lopulla kerroin suvaitsevaiselle esimiehelleni käyväni terapiassa, mutta usein singahdinkin toiselle puolen kaupunkia rulettipöydän ääreen, pitkäksi venyneiden ruokatuntien lisäksi. Kolme kertaa olen vaihtanut pankkia, kun laina-asioissa minun on epäilty käyttävän rahat pelaamiseen. Se, että sain luottotietoni aikanaan kuntoon, ei ollutkaan mikään onnenpotku. Naisystäviltä ja kavereiltani olen osannut pelaamiseni aina peittää. Henkiset oireiluni ovat menneet aina toisten sairauksien piikkiin. Häpeän pelihimoani enemmän, kuin muita riippuvuuksia.
Olen syvällä meren alla, mutta jaksan uskoa toipumiseen, vieläkin. Lapsenomaisesti toivon nyt alkavan uuden vuoden unohtavan kaiken menetetyn, antavan anteeksi vaikean peliriippuvuuteni ja ennen kaikkea voimia olla pelaamatta. ”Alkava vuosi” on lähellä ja sehän on melkein sama asia, kuin… minä…
Hyvää kaikkea!