Vuosien jälkeen apua haettu - kohti raittiutta

Hei kaikki,

täällähän on tultu oltua vuosikausia. Eestaas. Halusin tulla kertomaan, missä tänään mennään. Josko se inspiroisi ja auttaisi, kuten täällä niin monien tarinat on inspiroineet ja auttaneet minua.

Olen vihdoin ja viimein myöntänyt, että olen sairastunut alkoholismiin ja yksin en sairauden kanssa pärjää. Viimeiset kaksi vuotta homma eskaloitui, kuten alkoholismissa usein käy. Havahduin vuodenvaihteessa siihen, että viinanhimo oli kasvanut aivan valtaviin mittoihin. Join suunnilleen joka toinen päivä, tai joka kolmas päivä. En edes muistanut enää, milloin tuli oltua vaikka viikko tai kuukausi kokonaan ilman.

Kulissithan on aina olleet pystyssä. Uraohjus, treenaa ja joogaa kuin hullu, siisti ja kaunis koti, kaikki järjestyksessä. Ja paskat. On vaatinut aivan valtavat määrät voimia juoda ja teeskennellä, että ei täällä mitään juoda.

Kun koronakaranteenit tuli päälle, kärvistelin yli kuukauden ilman. Se ei ollut mitään oikeaa raitistelua, vaan jatkuvaa kuivahumalaa. Jokaisesta päivästä tuntui uupuvan se joku, rakas alkoholi ja humalatila. Elämä ei tuntunut miltään ilman viinaa. Ei pitkä lenkki tunnu miltään ilman kunnon syyllisyyden tunteita ja lopussa odottavaa palkintoa, viinaa.

Kuukauden kuivisteluputki loppui ihan yhtäkkiä noin vaan, kun tavallinen arkipäivä sivistyneesti ajattelin ottaa lasin valkkaria. Sivistyneesti meni koko pullo.

Olin ottanut selvää jo vuosi sitten minne soittaa, jos haluaa ajan klinikalle. Numero oli puhelimessa jo valmiina odottamassa, kun kaunis kesäaamu kävelin rantaan ja istuin laiturille auringon noustessa. Mitä kaunein aamu. Mutta olin vielä kännissä.

Itkin ja pärskin, valitsin numeron, rauhoitin itseni, soitin ja sain ajan. Pelotti ja hävetti. Ei saatana oikeasti. Tähänkö sitä on tultu.

Menin tapaamaan hoitajaa, jolle sain kertoa tilanteestani. Varattiin aika lääkärille. Jännitin omia verikokeiden tuloksiani, jotka olivat onneksi kuitenkin kunnossa. Olin hyvässä kunnossa, herra varjele. En ollut vielä poksauttanut maksaani.
Lääkärin vastaanotolla edelleen käytiin läpi asioita, sain avoimia ja lempeitä katseita. Kehuja siitä, että olen lähtenyt hakemaan apua.

Jopa lääkäri ja pari hoitajaa ihmettelivät ääneen, että en näytä ollenkaan siltä, että joisin. Hah, hämäisin ammattilaisiakin. Niin pro minusta on tullut.

Nyt syön Campralia päivittäin viinanhimoihin ja antabusta pyysin itse. Halusin saada rauhan juomisen ajattelemiselta ja suunnittelemiselta. Vuosikymmenen olen nyt antanut viinan pikkuhiljaa viedä mukanaan.

Tunsin suurta helpotusta, kun lääkäri sanoi: “Olet alkoholisti. Siitä ei ole epäilystäkään.” Se on nyt siinä. Olen sairas. Saan myöntää sen ja saan luvan ottaa vastaan apua.

Viimeksi tänä aamuna 8.30 kävin hakemassa antabuksen klinikalta, kuten on tehty nyt kaksi kertaa viikossa, kaksi viikkoa. Ei ole mikään pitkä aika, mutta jo nyt paljon on muuttunut. Enää ei hävetä. Kävelen klinkalle hakemaan lääkkeeni ylpeänä ja hyvillä mielin. Minä ja kaikki ne muut, jotka ovat päättäneet hakea apua.

Olen ylpeä meistä kaikista.

Huomenna alkaa pienryhmäkurssi, johon kuuluu viisi muutakin raittiutta etsivää holistia. Olen odottanut kurssin alkamista viimeiset kaksi viikkoa enemmän kuin mitään muuta. Olen ollut yllättynyt, miten innokasta olen. Puhumaan, tietämään lisää ja parantumaan.

Parin viikon päästä aloitan istunnot terapeutin kanssa, jonka klinikka on minulle järjestänyt. Koen todella vahvasti, että minusta välitetään. Ja että minusta pidetään huolta.

Jotta minä voin tervehtyä ja pitää parempaa huolta omista lapsistani. Tällaista täällä siis. - tsemppiä kaikille alkavaan viikkoon.

Illu

Tsemppiä ja kestämisiä sinnekin :slight_smile:

Tervetuloa takaisin ja mukava kuulla että sinäkin olet tullut elämässäsi tulokseen jossa olet tajunnut ongelman ja haluat irti. Todella rohkean ja hienon ratkaisun olet tehnyt kun hakeuduit palvelujen piiriin. Itsellä oli aikanaan suuri häpeä kävellä päivystykseen hakemaan apua että sain juomisen poikki. Sen jälkeen asiat kuitenkin muuttuivat, nyt en epäröi hakea apua ja ottaa kaikkia keinoja käyttöön jos tulee tunne että en yksin selviä. Kun myönsin ongelman ja minua ei tuomittu niin sain otteen raittiudesta vaikka tässä retkahdus tulikin. Jotenkin helpompi henkisesti palata päihteettömään elämään kun siitä on jo kerran niin hyvin saanut otteen.

Tsemppiä ja voimia!

Kiitos tsempeistä,

ja niinhän se on että apua hakee häntä koipien välissä. Mutta kokemus on tähän asti ollut todella positiivinen. Tuomitsevia katseita ei ole saatu, päinvastoin. Tuntuu ensimmäistä kertaa, että on turvassa. Turvassa juomiselta. Sillä sitähän en enää jaksa millään.

Kannustan hakemaan apua, jos olet jo tällä palstalla. Oma menneisyys on äitiryhmiin kuuluminen useana vuonna, vähentäminen jne jne you name it. Mutta lopultahan se kaikki oli vaan sitä juomisen jatkamisen mahdollistamista. Oli vaikea tunnustaa, että sairaus on jo puhjennut ja ei voi enää juoda. Edes kohtuullisesti. Juhlissa. Kesälomalla.

Juomiset on tässä elämässä nyt juotu. Ja koska alkoholistina en voi pitkänkään tauon jälkeen jatkaa, se korkki on paras pitää tyystin kiinni. Sairaus etenee muuten, sinne ennenaikaiseen kuolemaan saakka.

Illu

Hienoa, että hait apua! Upea homma. Itse olen nyt ollut 15 pv raittiina siitä hetkestä kun tajusin, että alkoholi aiheuttaa minulle kemiallisen reaktion, jota en voi hallita. Voin erittäin hyvin ja jatkan tällä tiellä. Tsemppiä sinulle!

Raitistuminen vaatii sen kääntöpisteen, sen huomion, että tähänkö on tultu.

Se olisi vielä hyvä, että saisi annettua itselleen mahdollisuuden vielä kuulla millälailla alkoholismi toimii, miten se koukuttaa, ottaa ihmisen hallintaansa ja lopulta vielä ymmärtää sen omassa elämässään ja ehkäpä kyvyn jakaa muillekin tietoa tästä alkoholismista.

Suomessa osittain hävetään tätä alkoholismisairautta.

Alkoholismia ei tarvitse hävetä, vaan juomista väärissä paikoissa, väärällä ajalla ja lähestulkoot aina vääristä syistä on se hävettävin juttu, se joka vie ihmistä tekemään ja ajattelemaan elämää nurinkurisesti.

Minulla on juovia kavereita, joille minun juomattomuus ei ole ongelma, mutta jos joisin, niin se olisi kaikille minä lukien se ongelma.

Ehdottomasti raitistumiseen vaaditaan se pohjakosketus, joten toivon sydämestäni, että sinullekin se löytyi juuri nyt.

Joku voi luulla, että elämä loppuu kaverit häipyy ja elämä kurjistuu kun juominen loppuu, ehei, raittius toimii juurikin päinvastoin.
Löytyy tukeva maa jalkojen alle. Ei tarvitse miettiä aamuisin voiko ajaa autolla, tarvitse miettiä mitä tuli eilen tehtyä, tarvitse ryvetä itsesäälisissä krapuloissa, tarvitse pelätä, että joku saisi tietää totuuden.

Hyvää raitista elämää kaikille.

Kiitos tsemppaavasta kirjoituksestasi! Minä olen ollut nyt muutaman päivän ilman alkoholia ja tarkoituksena selvitä tästä omin avuin. “Onnistuin” jo kerran, olin melkein neljä vuotta juomatta, kunnes otin yhden skumppalasin tänä keväänä ja siitähän se viinankäyttöni eteni hyvin nopeasti vanhoihin tapoihin. :frowning: Täälläkin kulissit kunnossa.