Vuoristorataa loppuelämäkö?!?

[Kat]

Tuntuu raivostuttavalta, kuinka lasten isä, ex-avomieheni vaikuttaa mun tunnetiloihin. Ollaan oltu erossa 7kk (vasta), ja eilen tuli varsinainen ensimmäinen takaisinruinaus viesti. Kaunis ja koskettava, tietysti että mä menisin sekaisin. Rakastaa vielä, ja on surullinen että asiat meni näin. Ikävöi lapsia, ja minua… Onhan mullakin ikävä, mutta asioiden piti mennä näin… Tai siis ne vain meni. Ja mä luulin jo päässeeni pahimman yli, niin kauan menikin pääpiirteittäin hyvin kunnes tulis se eilinen viesti…

Nyt vaan tuo YKSI viesti sai mut ihan hajalle, eksymään, ja miettimään olenko mä sittenkään menossa oikeaan suuntaan?! Tiedänhän mä että olen, mutta se entinen (ja ne hyvät asiat) unelma nostaa päätään. Vaikka se tuhottiin moneen kertaan, ja olen todennut kuinka mahdoton unelma se oli jo alunalkaen.

Tuntuu vaan niin eksyneeltä. Eilen tulin koulusta, ja viestittelin nykyisen miesystävän kanssa ihania viestejä. Ja sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tulee yksi viesti, ja se saa mut miettimään, aikasemmin niin varmoja ja terveen selkeitä, tunteita. Tuntuu pahalta. Nyt mä olen ollut siitä viestistä lähtien kireä ja epävarma kaikesta.

Tätätkö se sitten on loppuun asti? Vai saanko mä tunteeni jossain vaiheessa kasaan…? Vai horjuttaako jokainen tuleva viesti mun elämää yhtä pahasti…?

Mä vaan olen niin läheisriippuvainen, että kun entinen mies on jotain vailla, niin mä olisin vanhaan tapaani heti lohduttamassa ja “antamassa”, vaikka en itse edes tahtoisi. Sitä en siis todellakaan tee!! Mutta taistelua tämä on, outoaaaa! Mä tiedän ettei meidän yhteiselosta pariskuntana tulisi ikinä enää yhtään mitään, enkä tahdokaan (joskus tahdoin ja toivoin ym) . Mutta se tieto, kun toinen tahtoisi, “rakastaisi” vielä ja blaablaa. Ja sitten se ristiriita, kun koen rakastavani jo toista (terveellä tavalla) niin tämä “entisen kaipuu” saa mut epäilemään niitäkin tunteita. Koska ne entiset tunteet oli niin myrkytettyjä, ja niihinhän mä olen tottunut. Tällanen normaali, ihana mies ja ihanat tunteet (molemminpuoliset) saa mut välillä melkeen juoksemaan karkuun. Ja pelottaa jos sen erehdyn tekemään heikkona hetkenä.

Pakko on purkaa tämä tunne jonkinlaiseen muotoon, vaikka tämähän on karmeeta ja niin sekavaa luettavaa… Nyt katsomaan mitä nuo uhmaikäset nahistelee. Takaisin maan pinnalle!

[Rinalda]

@Kat

Pakko on purkaa tämä tunne jonkinlaiseen muotoon, vaikka tämähän on karmeeta ja niin sekavaa luettavaa…

Niin tuttua kuitenkin Meitä on täällä sivuilla monia, jotka yhtenä hetkenä päätämme erota, näemme selvästi tilanteen toivottomuuden, ja seuraavassa hetkessä, yhdestä toivon murusesta, käännämme taas kelkkamme. Minäkin olen viime viikot listannut asioita, jotka ovat päin mäntyä, todennut etten enää edes toivo mitään, olen niin itsenäistä - sitten taas tuntuu, että ei en voi, en saata loukata toista. En halua jatkaa, mutta en voi irtikään päästää…

Sinä olet yhdessä suhteessa vuoristoratasi kanssa voiton puolella. Sinä olet saanut eron toteutettua. Pidä siitä kiinni, älä anna periksi! On ymmärrettävää, kun ihmisillä on ollut tunteita toisiaan kohtaan, eivät ne häviä kerralla. Jokaisella kai on kuitenkin ollut hyviäkin hetkiä. Ehkä voit vielä joskus iloiten muistella teidän hyviä hetkiä, ilman että otat ongelmia takaisin elämääsi. Uskalla nyt olla täysillä onnellinen uudesta ihanasta suhteestasi, ja arkistoi vanha muistojen albumiin! Tsemppiä!

[piki77]

Kun aikaa kuluu paskat jutut haalistuu ja hyvät muistot voimistuu, niin se vaan on. Oot kuitenkin joskus rakastanu sitä tyyppiä, kroppa ei unohda tai jotain Ehkä ei kannatakaan niin kauheesti muistella sitä vanhaa, vaan jos yrittäsit keskittyä siihen miten hyvin sulla on asiat nyt? Omaan luonteeseen tuntuu kyllä kuuluvan nautinto löysässä hirressä roikkumisesta, että kai sitä kaipais sitä paskaakin, vaikkei koskaan tunnustais Tsemppiä sulle, älä anna tyypin sotkea sun ajatuksia!

[Kultakala]

Oi, mikään ei ole niin kaunista kuin saavuttamaton/mahdoton rakkaus. Se, mitä eletään omassa päässä.

Kuuluisimpia esimerkkejä lienee Petrarcan sonetteja Lauralle. Petrarca iski silmänsä vasta avioituneeseen Laura de Sadeen ja palvoi tätä kymmenen vuotta runoin ja lauluin. Homma nousi uusiin ulottuvuuksiin, kun nainen kuoli - tällöin Laura ilmestyi auringonsäteessä, laakeripuun oksassa ja oli (runojen perusteella) runoilijaa kaitseva yliminä.

Että joo, saa kaivata. Kunhan muistaa että on lopulta onnekas, kun pääsi eroon.

Ja mieluummin kun soittelet / tekstailet eksälle, niin kirjoita tänne. Vaikka kuinka sekavia

[Kat]

Ja tänään on taas hyvä ja aivan mahtava olo! Uuden miesystävän kanssa käytiin hänen entisellä opiskelupaikkakunnalla, lapset vein hoitoon ja nautin olostani. Ex-mies ei ehdottanut ikinä yhtään mitään, muuta kuin kaupassakäyntiä (ainiin tuotko samalla kaljaa…?) Päivän mittainen reissu meni ihanasti, ei tarvinnut jännittää toisen puolesta (milloin rähjää liikenteen takia, tai milloin puhuu että tekee mieli kaljaa…) Ja ennenkaikkea nähdä kuinka ihana tuo itsestänhuoltapitävä ja tunteitaan käsittelevä uusi rakas onkaan, tukee mua vuoristoradassani olemalla oma itsensä ja antaen mun tunteille tilaa.

Mä en IKINÄ olisi vuosi sitten uskonut olevani tässä -luin nimittäin vanhoja päiväkirjoja, ja se ahdistus on niin hyvin muistissa että itkin kun luin niitä epävarmoja ja eksyneen naisen kirjoituksia. Kuinka mä yritin silloin nähdä kauas, nähdä mitä se toinen ajattelee kun tuhoaa tätä kaunista perhettä?! Enkä tajunnut katsoa lähelle, ja kuunnella itseäni: mulla oli paha olo, mä en ollut onnellinen, mä olin pettynyt, pettetty ja luovuttanut. Mutta mä en antanut itselleni lupaa tuntea niinkuin tunsin -ja sen takia mä olinkin eksyksissä. Onneksi aika ja tilanne kypsyi, ja mut pakotettiin muuttumaan ja kuuntelemaan itseäni. Tarpeeksi kauan puhuin miehelle (ex) sen kuuntelematta, joten päätin olla itseni paras kaveri ja kuuntelija. Luojan kiitos!

Tällä hetkellä olen onnellinen, että tein päätökset, vaikka mietin voinko tehdä niin lapsille, “riistää” heiltä isänsä?! Osaltaan erosin juuri lasten takia, ristiriitaista! En tahtonut heidän kärsivän liiallisesta miehen alkon käytöstä ja siitä, että minä joka heitä kasvatan ja tuen, olen rappiolla, äkäinen ja onneton heidän isänsä käytöksen takia. Tällä hetkellä lapset voivat paremmin kuin aikoihin, näkevät isäänsä kun hän on kunnossa ja minä olen energinen ja onnellinen! Paitsi silloin tällöin, kuten eilen ja toissapäivänä. Lapset eivät ole menettäneet mitään, muuta kuin sohvalla makaavan isänsä, saaneet tilalle terveitä (tai ainakin paranevia: minä) ihmisiä ympärilleen ja saavat toivon mukaan paremmat pohjat elämään. Voimia kaikille, jotka kamppailevat epävarmojen fiilisten kanssa -erotako vai yrittääkö tuhannen kerran. Älkää hätäilkö, se vastaus löytyy kun pysähdytte ja kuuntelette itteenne. Otatte vähän etäisyyttä ja mietitte tätä elämää. Me eletään täällä kerran vain.

On aika lopettaa saman oppitunnin kertaaminen ikuisesti, ei sillä tavalla opi mitään uutta.
-Alef

Niinpä niin, kertaus on opintojen äiti. Ja kyllä mulla kauan kesti tajuta, mitä mulle yritettiin päähän takoa näiden “oppituntien” (eli avoliiton) aikana. Mä olen nyt valmis oppimaan jotain uutta -vaikka sitten vuoristoradassa istuen! Ainakaan tää ei ole sama vuoristorata, jossa istuin meidän yhdessäoloajan. Vaihtelu virkistää.

[Kultakala]

Tuo on yksi niistä oivalluksista, joita soisi enemmänkin… että sitä pääsee jonkun tekstiviestin tms. kautta oloihin. Mutta että vaikka ne tuntuukin pakottavilta tarpeilta, niin jonkun ajan päästä niistäkin pääsee yli. Tai sitten ei pääse…

Itse yritän, tai olenkin päättänyt että eteenpäin on elävän mieli. Mutta takatalvea pukkaa

[Kat]

PMMP -Joutsenet

Voit sanoa mitä haluat,
se ei tunnu se ei kosketa,
mene vaan mene vaan.

Tivolitkaan ei saa mua nauramaan,
eikä sirkus tai sata hattaraa,
mene vaan mene vaan,
en kävele vastaan.

Toinen toistansa täällä jumaloi,
ketään täysin ei silti saada voi,
älä järjetön enää kapinoi,
mene vaan!

Lumi on syönyt kaiken,
routa raiskaa tämän maan.
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan.
unelmat vaihtuu toisiin,
valuen vuosiin vihaisiin,
lähtisin mut se vaan ei mee enää niin,
ei mee enää niin,
ei mikään mee enää niin.

Aina kovaa ei ikinä pehmeää.
enkeleitä ei meille riitäkkään.
Mene vaan mä voin kääntää pään.
vaikeaa selittää ja ymmärtää,
miten toisesta aina jälki jää,
mene vaan.

Sitä mitä koitin sussa koskettaa,
tajusin ei oo olemassakaan.
Aika kuole ei tappamallakaan
mene vaan.

Näin jälkikäteen noi oli mun fiilikset suhteen loppuaikana… Sellanen turta, ja periksi antanut - mä päästin irti…! Tuli tänään vain tuo biisi vahvasti mieleen. Ja noi jäljet, voi että kun ne puskee tähän uuteen suhteeseen. Alkaa vahingossa elämään samalla fiiliksellä kuin juopon kanssa joutui elämään. Ei ihmismieli heti tajua, että tämä on ERI MIES! Ja täysin erilainen, kaikki miehet eivät ole samanlaisia… Huhhuh! Mutta hyvillä fiiliksillä kohti kevättä. Itkuja tuli pääsiäisen alla useeseen otteeseen. Mutta ihanaa tietää, että ne on itkuja onnesta, osittain pettymyksestä ja siitä varmuudesta että takaisin ei ole PAKKO ajautua, ei enää. - se on musta kiinni.