Oliskohan ollut omaa vikaa, asennoitumisen aiheuttamaa, kun niin helposti olen elämässäni periksi antanut, luovuttanut, uskonut että ei minusta tuohon…eikä tuohon… eikä sitten varmasti tuohonkaan. Vai alkoiko se jo pikkupoikana kun naapurin isommilla pojilla oli enemmän voimia, enemmän taistelutahtoa, enemmän kilpailuhenkeä ja jostain opittu tarve laittaa jo ennen ensimmäisten ritsojen tai puujalkojen tekemistä nokkimisjärjestys kuntoon?
Kun siinä niin kävi että viimeisten joukossa olin, nyrkkitappelussa ja pyörällä kilpaa ajettaessa, tikanheitosta ja korkeushypystä puhumattakaan.
Johtui sitten mistä johtui, en oloani kotoiseksi tuntenut kansakoulussakaan, kun joka tilanteessa piti se paremmusjärjestys olla ehdottomasti tiedossa, niin virrenveisuussa kuin hiihtämisessä.
Taisin sitten monesti hävitä jo tahallanikin, olin sovinnolla se viimeinen kun kerran tiesin etten ainakaan kiitetyksi ja palkituksi voittajaksi tule yltämään.
Alkoiko se sieltä vai asettuiko se häviäjän kaapu vaan hiljalleen niskaani, pienistä palasista rakentuen ja varkain olkapäille kietoutuen? Voipa olla niin tai näin, riippuu kai hiukan siitäkin miten sitä nyt katselee.
En kuitenkaan pärjännyt, ei tullut mitään koulunkäynnistä, ei ollut eväitä juuri muuhunkaan, kovalla työllä joskus oli yrittäjänä toimiminen hiukan voiton puolella -kunnes se iso lama tipautti kerralla taas pohjalle. Jäi vain velkaa ja turhautunut olo.
Ja se liian helposti koukuttuminen, milloin mihinkin. Johonkin läheisyyttä, yhteisyyttä, samankaltaisuutta, ymmärrystä ja toisinaan parempaa maailmaakin lupaavaan joukkoon tai sitten yötkin valvoittaviin harrastuksiin… ihmissuhdekiemuroista sitten kannata edes mainita…niin vietiin kuin kuoriämpäriä.
Ja viina, tupakka, niissähän riipuin kuin äidin rinnoissa, tutuiksi ja turvallisiksi tulivat.
Mutta… aloinpa kuitenki laittamaan hanttiin, omille tavoilleni ja riippuvuuksilleni. Ehkä siihen oli helpompi ryhtyä, kun ei tarvinnut kilkpailla eikä tapella kuin itseni kanssa. Muiden teräviä kyynärpäitä peläten en varmaan olisi muunlaiseen kisaan uskaltautunutkaan.
Ja perhana; minä voitin!
Kummassakin asiassa, niin alkoholin kuin tupakankin kanssa.
Voidaan tietysti kysyä, onko tuo nyt mikään voitto? Jos pääsee samaan olotilaan joka jo alunperin oli olemassa, ennenkuin itse alkoi luovuttamaan ja alamäkeä persluikua menemään.
No, kenelle on, ja kenelle ei.
Minulle, ihan henkilökohtaisella tasolla, mitenkään sitä muiden ihmisten saman asian kanssa saavuttamiin suorituksiin vertaamatta tai selittelemättä, se oli voitto.
Ja kun ne voittamiset, pärjäämiset, ovat elämässäni hiukan kortilla olleet, niin nuohan ovatkin sitten sitäkin suurempia voittoja.
Eivät ne enää, muutaman vuoden jälkeen, tietenkään niin maatamullistavia ole omassakaan mielessä, eikä niitä nyt aina niin osaa arvostaa, mutta kun kumpikin voitto kuitenkin antoi niin hyvää ja hoitavaa salvaa ainaisten elämännaarmujen ja tappioiden kirveleviin haavoihin, niin ovathan ne, minun elämäni osina, itselle kalliita.
Ja antoivatpa, muuten, sitä kaivattua itsetuntoakin, ja kasvattivat voimia monessa muussakin asiassa tapahtuvaan eteenpäinmenoon.
Niinpä, eivät nämä minun voittoni paljon ole, jos niitä aletaan elämässä isompia potteja haalineiden voittolistoihin, mutta minulle, just minulle, ne ovat tärkeitä asioita.
Ja siksi, minua aina hiukan kirpaisee muiden samanlaisten puolesta, kun julistetaan että et voi voittaa, kun olet luuseri niin semmoisena pysyt, ja ainakin alkoholin suhteen…
Niin.
Ei se asia niin ole.
Näissä omissa, henkilökohtaisissa, itsensä kanssa käytävissä skaboissa voi jokainen olla se voittaja.
Eikä haittaa mitään. Aika raskasta oli ennen kun jaottelin ihmisiä ja itseäni voittajiin ja häviäjiin, parempiin ja huonompiin, menestyjiin ja luusereihin. Itseäni vastaan siinä vain kamppailin.
