Vertaistukea täältä ilmeisesti löytyy.
Voimani alkavat olla totaalisen lopussa. Miehelle olut vie aina voiton, oloni on todella yksinäinen välillä, vaikka tapaan ystäviä ja perhettä.
Mies tekee reissutöitä, joten on paljon poissa kotoa. Juominen alkoi muutama vuosi ekan lapsen synnyttyä, toinen lapsi täytti vasta vuoden.
Mies on kova tissuttelemaan, eikä se muka haittaa ketään ja minä olenvain nipo. Minua ei haittaisi muutama saunaolut ja jos silloin tällöin käy jossain, mutta en voi sietää päivittäistä juomista, Lasten seurassa juomista, ennalta sopimattomia ryyppyreissuja jotka saattaa venyä usean päivän mittaisiksi… Mies ei ikinä örvellä ja on Ilmeisesti aina Kohtuullisessa kunnossa. Joskus ei tiedä kuin hajusta että on ottanut.
Viime aikoina mukaan on tullut epämääräistä aggressiivisuutta /mielialanvaihtelua. Muutaman kerran on ollut kännissä tai krapulassa tosi uhkaavat eleet myös lasten nähden. On tällöin aina saanut hepulin jostain pikkuasiasta. Hermostua saa, niin minäkin teen, mutta jos alkaa halot lentelemään lapsi sylissä ympäri mökkiä tai tulee keskellä yötä huutamaan huoneeseen
huoneeseen jossa vauva nukkuu menee vähän yli ymmärryksen.
Rakastan miestä, sillä tuulella ollessaan hän huomioi, hoitaa hienosti lapset. Aina tekee työnsä. Joku kumman piru sijhen aina kuitenkin iskee ja tuntuu, ettei minulle ole vain aikaa.
Omien Sanojensa ja tuntemustensa mukaan ei edes juo paljon, rentouttaa ym.
Minä en saisi olla pahalla päällä mistään krapulamakoilemisesta, vaan on oma syyni kun hän ei viihdy kotona kun olen pahalla päällä. Olen yrittänyt selittää että asioilla on syy /seuraussuhde.
Ollaan oltu monta kertaa eroamassa, myös miehen aloitteesta, mutta tässä edelleen… Kun yritän puhua, mies heittäytyy aina marttyyriksi, että hän on niin huono isä ja mies ja hanki parempi. Epäreilusti mies myös syyllistää minua taloudellisesta tilanteesta, vaikka pienemmän hoito kotona on yhdessä sovittu juttu.
Sitten kun minä pääsen lenkille tms harrastamaan, niin on olevinaan laupias samarialainen, Kun saan mennä ja hän on.lasten kanssa. Mihinkään iltamenoihin en voi kuvitellakaan pääseväni, kun mies häviää kuitenkin vaikka olisi ennalta sovittu. En tosin tiedä uskaltaisinko edes, kun ottaa olutta ollessaan lapsissakin vastuussa. Ei toki kännejä vedä, mutta ei ajokunnossakaan.
Tilanteesi kuulostaa valitettavan tutulta, suorastaan surullisen tutulta. Olen siis itse viime vuoden lopussa eronnut juovasta alkoholistista vuosien kipuilujen ja jahkailujen jälkeen (kaksi lasta jne.).
Oletko jo lueskellut alkoholismin vaiheista (alku-, keski- ja myöhäisvaihe)? Kuvauksesi vastaa alkoholismin alkuvaihetta, tuollaista meno meidänkin lapsiperheessä vuosia sitten oli. Ongelma on juojan mielestä vain muilla, ei hänellä - ja monissa tapauksissa vasta kun alkoholisti on todella pohjalla, hän myöntää tilansa ja avun tarpeensa. Varsinkin jos kulissit (työ, asunto, avioliitto yms.) ovat kunnossa, alkoholisti ei miellä itseään alkoholistiksi väärentyneen mielikuvansa vuoksi, vain puistojen rapajuopothan ne niitä alkoholisteja ovat. Selityksiä kyllä löytyy, ja kanssajuojia tässä alkoholismin luvatussa maassa.
Kannattaa yrittää keskittyä omaan jaksamiseen - vaikka lasten ollessa pieniä se ei ole ihan helppoa, tiedän. Lisäksi kannattaa myös lukea alan kirjallisuutta, esim. Arramies ja Hakkarainen teoksessaan Viimeinen pisara avaavat kattavasti koko alkoholismin kuvan ja sen, miten se todella on perhesairaus.
Virtuaalihalauksia täältä ja voimia sinne, niitä tarvitaan!
Kyllä,juovat osaavat syyllistää tehokkaasti.Jos itsellä hyvä tuuli jostain,se lytätään.Jotenkin juovien pääkoppa muuttuu…ja viinaa on jo kovasti juotu jos haju tulee viinan myötä.Viina on hermostomyrkky. Itsellä tuntuu että kylläpä sitä kaikenlaista kohtelua on tullut siedettyäkin…ei hyvä,ei.
Tilanne muuttuu vaan niin salakavalasti,hitaasti.Itse tässä omaa aikaa haen ja muutenkin omia rahojani parisuhteessa asettelen.Lapset ensin hoidan.Tsemppiä.Meitä samassa jamassa olevia on…valitettavasti.
En ole lueskellut noista vaiheista, täytyykin perehtyä.
Se on myös jännä juttu, kun itse olet ihan romuna jostain asiasta ja kaipaat tukea, niin ei, omat tunteet ja ajatukset aina lytätään lähes merkityksettöminä. Heikko ei saisi olla vissiin yhtään.
Syitä juoda löytyy kyllä ja minähän se suurin syypää olen kun kehtaan siitä naputtaa. Välillä luulen jo itsekin, että asia on niin kuin mies sanoo, että minä olen pahan alku ja juuri ja minun pitää muuttua, olen liian vaativa ynnä muuta sontaa. Oishan se nyt ennenkuulumatonta viettää perheensä kanssa aikaa.
Omituisen tilanteesta tekee myös se, kun miehen seurassa luuhaa lähes päivittäin eräs todella pohjalla oleva alkoholisti. Pitkiä aikoja saattaa olla kuivilla, kunnes taas ratkeaa. Miehen elämäntehtävä vissiin on pitää tämä ystävä hengissä, mutta eikö silmät aukea, kun esimerkki on vieressä? Tai on löytänyt kaltaisensa, haittaa jo kotona olemistakin, kun tämä toveri on aina täällä. On niin karkea puhetapakin, että ihan ällöttää kun lapset joutuu sitä katselemaan.
Yleensä juopon kanssa “suostuu” olemaan pitempään vain me jotenkin läheisriippuvaisuuteen ja herkkyyteen taipuvaiset. Me jotka koittaa ymmärtää ja pelastaa… Henkisesti vahva ja terveitsetuntoinen viheltää pelin poikki alkuunsa. Koko ajan menee pahemmaksi, pirullisessa riippuvuusparitanssissa kieputaan ja kieputaan ja alkaa itsekin uskoa olevansa tosissaan hullu ja syyllinen… Mut lytättii jo lapsena ja lähdin maailmalle asenteella, että mulle saa tehdä mitä vaan ja olen aina muita varten… Senhän tietää millaisiin ihmissuhteisiin sitä sitten ryhtyy… Kun ei muuta osaa.
Lähtökohtaisesti luulis, että ihmiset kykenee rehellisyyteen, siis kun itsekin kykenee, mutta eipä se niin ole. Sitä uskoo juopon lupauksiin (ehkä juoppo uskoo itsekin) kerta toisensa jälkeen. Juoppo ei tule ikinä sanomaan, että minä olen se ongelma ja särjen teidät muun perheen, että nyt tehdään niin, että omat asunnot ja yhteydenpitoa selvänä, minä haluan juoda/minä yritän omin voimin tehdä alkoholiongelmalleni jotain… Tätä ei ikinä tapahdu, että juoppo “vapauttaisi” läheiset, ei se on pelkkää syyllistämistä ja vaatimista, haluaa kaiken, että palvelu pelaa, on seksiä ja “perhe” ja itse sitten ei tarvitse siihen satsata… Aina stressaa tai jotain, miksi tarvitsee juoda. Tämä on meidän läheisten hyvä ymmärtää, että “vapautus” on otettava itse ja ratkaisut tehtävä. Juoppohan voi sitten olla mukana perheen elämässä siten kuin kykenee ja haluaa,
Voimia sinulle aloittaja! Mieti myös sitä, että lapset tarvitsevat sinua ja terveen ihmissihdemallin ja rauhan elämäänsä. Isihän voi olla mukana sen mitä pystyy. Ja ikäkauden mukausesti voi selittää, että isi on sairas tai jotain… Siis että tulee selväksi ettei mikään ole lasten syy. Mulle jäi ikuiset traumat mielisairaasta isästä ja siitä, että muka lasten takia ei voi erota… Mietin jo pienenä, että kun meitä lapsia ei olis, äiti ja isä vois erota ja olla onnellisia= eli tunsin pahaa oloa, että olen olemassa, syyllisyyttä. Ja niin sitä kasvoi taas yksi “sopiva” juopon vaimo…
Huomenta tänne. Luin joitain kirjoituksia täällä ja heräsi se ajatus, että noin minullekin kävi, ja syy oli se että olin jo lapsuudessa oppinut sen että olen muita varten, olin oppinut alistumaan. Alistuminen ja kiltteys oli selviytymiskeino koska toinen vaihtoehto oli pahoipitely, uhkaukset yms.
Mutta nyt olen aikuinen (ainakin reilusti iän puolesta) ja olen saanut tietoa näistä asiosita niin en enää voi mennä alistumisen taakse, enkä kiltteydenkään. sitä olen opetellut ja oppinutkin jonkin verran.
Mutta juuri tuo että opin vihdoin tajuamaan sen etteivät jotkut ihmiset muutu, he ovat oikeasti sitä mitä ovat ja jos ei heitä haittaa heidän oma käytös niin eivät he muutu muiden sanomisesta.
Eilen tuli mieleen Samarialainen Raamatun kertomuksesta, ja oikeastaan kuva minkä olen joskus nähnyt, eli siinä makaa ihminen maassa ja ojentaa kättään pyytäen apua. Siis sehän on se tärkein juttu minkä minun on opittava, etten mene auttamaan ellei joku pyydä apua. en vaikka kyseessä olisi oma lapsi. vasta sitten kun pyydetään apua, sitten voi auttaa, mutta silloinkin on pidettävä järki päässä.
Meillä oli sama tilanne aikoinaan vuosia sitten: miehen työympyröissä oli eräs pitkälle alkoholisoitunut tyyppi, joka soitteli miehelleni joka päivä ja “houkutteli” yhdelle. En sano, että mieheni ei olisi alkoholisoitunut ihan itsestään, mutta kyllä tuo kaveri oli erinomaisena liukumäkenä ja tukena puuhassa - myös juomassa meidän perheen rahoja. Sittemmin olen kuullut, että kyseinen tyyppi on itse raitistunut. Ikävä kyllä en osaa iloita hänen puolestaan, vihaan häntä edelleen. Meillä oli kotona pieni vauva ja päiväkoti-ikäinen lapsi, ja tuo molopää jaksoi kyllä soitta joka päivä. No, mieheni valitsi hänen seuransa ja juomisen, ja juominen jatkui pieniä katkoja lukuun ottamatta, kunnes olin lopulta itse kypsä avioeroon. Jälkikäteen harmittaa vain, että en eronnut aiemmin. Ja mies juo edelleen, vaikka on jo kaiken mahdollisen juonut. Eipähän ole minun ongelmani enää.
Tosi tärkeä pointti, tämä avun pyytäminen! Vastaan töistä, työt alkaa klo10.00, joten on vähän aikaa vielä, mutta en muistanutkaan tunnuksiani! Kirjoittelen tuolla Vilpolassa nimimerkillä: Särkynytsydän.
Niin, tämä avun pyytäminen, lähes mahdotonta itsellenikin. Ymmärrän selkeästi asian tärkeyden, mutta en itse kykene apua pyytämään, vielä. Olen näiden vertaistukiryhmien suurkuluttaja, mutta toipuminen ei edisty “tehokkaasti”, kun en pyydä apua. Kaikkein kipeimmät ja henkilökohtaiset asiathan käsitellään kahdenkesken jonkun luotettavan tukihenkilön ja/tai rinnallakulkevan kanssa (kummi). Tämä omavoimaisuus on aika kamalaa ja sairastakin.
Olen puhunut myös alkoholisti veljelleni ja alkoholisti pojalleni tästä asiasta. Veljeni yrittää taas olla juomatta ja käy ryhmissä. Ja itsekkäänä päihdeongelmaisena odottaa, että joku lukisi hänen ajatuksensa, tarpeensa ja halunsa. Mutta ei se toimi niin. Tarvitaan ehkä viisasta nöyrtymistä, ongelman tunnustamista ja avun pyytämistä! Ja siitä kai se toipuminen alkaa!
Hyvää päivän jatkoa kaikille! Toivoo: Särkynytsydän
Edellinen kirjoittaja toi esiin tärkeän pointin; alkoholistin nöyrtymisen ja sitä kautta tunnustamisen, että hänellä todellakin on ongelma.
Vaikeaksi sen kuitenkin tekee se, että alkkis yrittää uskotella itselleen sekä läheisille mahdollisimman pitkään, että juomiseen on syynä jokin ulkoapäin tuleva asia. Hän välttelee viimeiseen asti totuutta omasta tilastaan.
Myös minä olen saanut todistaa, kuinka mies, jolle ulkoinen status on ollut tärkeä, haalii seuroikseen muita viinan kanssa läträäviä kallistelijoita. He ovat haluttua seuraa, koska eivät räpätä ja tuomitse.
Soittipa vielä pari päivää takaperin ruinatakseen rahaa, kun kaljat olivat loppuneet häneltä ja ryyppykavereilta. Ei tykännyt vastauksesta, kun sanoin, etten todellakaan rupea rahoittamaan heidän juomistaan. Vastaus oli, että sitten pitää lähtä kerjäämään. Joo, tervemenoa.
Ketjun aloittaneelle haluan myös nostaa esiin sen, kuinka oman itsesi lisäksi lapset joutuvat sisälle alkoholistin kieroutuneeseen maailmaan. Lapset kehittävät erinlaisia selviytymismekanismeja persoonasta riippuen. Kasvun myötä ne kääntyvät lasta vastaan. Lapset alkavat jo melko pieninä vaistoamaan, ettei kaikki ole kohdallaan. Olisin toivonut aikanaan, että olisimme lähteneet alkoholisoituneen isän vaikutuspiiristä. Rakastin häntä, mutta hän sai niin paljon tuhoa aikaiseksi, että vielä nytkin törmään (47–vuotiaana) ongelmiin, jotka saivat alkunsa kasvamisesta alkoholistiperheessä.
Voimia kaikille saman ongelman kanssa painiville.
Komppaan tässä täysillä Teardropsia. Sydämeni pohjasta kadun, että en eronut alkoholistista aikaisemmin, vaan vasta kun lapsemme olivat esiteini- ja teini-ikäisiä. Kun heidän oireilunsa nousi selvästi pintaan, suomut putosivat silmistäni toden teolla: jos annoin itseni kärsiä siinä helvetissä, miten saatoinkaan altistaa omat (yhteiset) lapseni sille? Ero on ollut elämäni paras päätös.
Kun ei muuta osaa.