Mietin tässä näitä erilaisia viestejä ja ohjaajien vastauksia taas lukiessani, että usein korostuu seikka, että pitää muistaa viestittää lapselleen, että välittää hänestä, että hän on tärkeä ja rakas ihmisenä, mutta ei käyttäjänä.
Mutta entä, jos näihin viesteihin ei saa mitään vastakaikua? Kun puhutaan ihan toistemme ohi ja tuntuu, että mikään ei mene perille asti. Itselläni on ainakin sellainen ajatus, että tyttäreni lukee tekstareistani vaan sen, olenko valmis antamaan rahaa. En tiedä, olenko jo liian epäluuloinen, mutta näin hänen viestejään/puhelujaan olen tulkinnut. Olenko siis velvollinen koko ajan välittämään välittämisen viestiä? Onko vain minulla velvollisuuksia? Voisiko lapsellani olla myös jotain velvollisuuksia minua kohtaan? Mitä mieltä olette?
Petunia, mä olen sitä mieltä, että pelkillä puheilla ja tekstiviesteillä ei ole merkitystä. Päihderiippuvainen aikuinen lapsi voi tottua ja turtua niihin niin, ettei sen kummemmin niitä mieti. Tai sitten jopa ajatella niin, että hän itse on niskan päällä, että tuo äiti on niin heikoilla, että sitä voi käyttää hyväkseen. Yritä olla mieluummin jämäkkä ja periksiantamaton. Osoita välittämistä sitten, kun tytär tulee itkemään luoksesi surkeuttaan ja pahaa oloaan. Tarjoa silloin lohtua, ymmärrystä ja konkreettista apua. Teot osoittavat välittämisen, eivät sanat. Kyllä lapsi sen ymmärtää.
Sulla on nyt rankkaa. Mielestäni tarviit nyt irtiottoa tytöstä. Yritä ottaa aikaa itsellesi, tehdä jotain, mikä saa ajatuksesi pois tyttärestä. Anna itsellesi lupa hellittää. Sinusta ei ole kenellekään apua, jos itse romahdat.
Näin muuten tuntuu helpolta neuvoa muita, mutta itse on koko ajan tuossa samassa suossa. Äiti-lapsi -suhteessa on niin paljon tunnetta mukana, pelkoa, syyllisyyttä ja epäonnistumisen ajatusta. Ei ole meillä helppoa. Mutta yritetään tukea toisiamme!
Nurturing Mother kirjoittaa aivan oikein. Käyttäjäthän ovat mestereita väsyttämään läheisensä silloin kun on
tarve saada huumeita. Kyllä tyttäresi ymmärtää kun asetat hänelle selvät rajat ja niissä on helpompi
pysyä kun teet asioita jotka itsestä tuntuvat hyvältä.
Se ei ole millään tavalla hylkäämistä.
Hellittäminen ja etäisyyden ottaminen on ihan tervellistä itselle ja sillä on myös vaikutus tyttäreesi.
Vaikka hän ei sitä heti näyttäisi ajan kanssa se, että sinä olet asettanut rajat, muuttaa myös hänen
käyttäytymistään terveenpään suuntaan.
Se voi tapahtua todella hitaasti ja pienin askelin mutta niin se vaan tapahtuu.
Petunia,
välittämisellä on monet kasvot ja merkitykset. Läheisten on tärkeää muistaa, että huumeidenkäyttäjän omien kasvojen edessä on aineiden luomat virtuaalikasvot, joita on monia tilanteesta ja aineesta sekä sen käyttötiheydestä riippuen. Kun lähetät hänelle välittämisviestejä, ne kilpistyvät huumeiden luomiin virtuaalikasvoihin, eivätkä tavoita lapsesi omaa sisintä ja omia kasvoja. Tämä tuntuu viestin lähettäjästä tietysti ihan kamalalta, loukkaavalta ja ahdistavalta.
Mitä olette muut mieltä, voiko välittämistä olla viesti joka kertoo omalle lapselle että nyt äiti tai isä huolehtii itsestään, ja viestienvälityskone on vuosihuollossa vaikkapa viisi viikkoa? Onko välittämistä olla välillä välittämättä?
Hei Lauri vastaanpa heti heittämääsi kysymykseen ja ideaan. Ja vastaan, että KYLLÄ. Siis omalla kohdallani välittäminen kohdistuu juuri nyt minuun itseeni ja sitä viestiä olen tekstaillut tyttärelle. Hän onkin lopettanut soittamisen kokonaan (en myöskään tiedä, missä on tai missä kunnossa). Mutta jokainen päivä, jonka olen kokonaan erillään hänestä (ei viestejä, puheluita, tapaamisia), vie itseäni eteen päin ja vahvistaa ja auttaa jaksamaan. Niin hullulta kuin se varmaan normaalin vanhemman mielestä kuulostaakin. Mutta mehän täällä emme olekaan normaaleja
HYVÄ viestiketju!
Mä olen omassa elämässäni miettinyt juuri tätä. Että onko se etten laitakaan viestejä tai soittele merkki siitä että en enää välitä… Tässä siis jälleen yksi syy syyllistää itseään.
Mä en vaan kerta kaikkiaan jaksa soittaa kun se “tyyppi” joka vastaa mun pojan puhelimeen on mun mielestä ihan paskapää. Välinpitämätön ja ilkeä. Tekstiviesteihin ei viitsi edes vastata, ei sillä että niihin olisin välttämättä mitään vastausta odottanutkaan. FB:n kautta joskus vakoilen, jos hän on päivittänyt juttujaan, hän on elossa. Muuta tietoa en kaipaa, koska en osaa edes puhua (kuten jo sanoinkin) hänen kanssaan.
Ja juuri niin kuin tuossa aiemmin kirjoitettiin, mä ainakin luulen voivani pikkiriikkisen paremmin kun en ole ottanut nyt pariin viikkoon yhteyttä häneen, paitsi tänään kysyin FB:n kautta onko elossa. Vastasi olevansa. Siinä meidän keskustelu.
Pienen huolen tuo tietty se että tietääkö hän että jos/kun on valmis ottamaan avun vastaan, mä olen täällä ja valmiina auttamaan kaikella mahdollisella tavalla.
Mutta tämä maailma näiden aineiden värittämänä on tosiaan niin kummallinen että tässä voi omia mielipiteitäänkin vaihtaa vaikka päivittäin - riippuu yön unista…
Itse entisenä käyttäjänä sanoisin, että jos tilanne on noin pitkällä; kirjoita vaikka lyhyt FB viesti asiasta (=yhteyden lopettaminen). Itselleni olisi ollut paras tietää että yhteyttä ei pidetä; harmitti se kysely miten menee ja syylllistäminen että “taas kamaa vedetty” joka 2. vko. Ei tuossa vaiheessa jaksanut välittää kuin kamasta… Tärkeintä on tietää, että mikäli oikeasti tarvitsee tukea, sitä on saatavilla.
Elämäntyyli ei kelvannut vanhemmille, se oli oma valinta; tiesin silti että mikäli valitsen toisin, olen tietyillä ehdoilla saava apua sieltä suunnasta. Meillä puhelut alkoivat mennä ahdistavaksi puolin ja toisin, joten ei oikeastaan kannattanut… Mikäli käyttäjä kokee tarvetta ottaa yhteyttä, voi olla parempi jättää “pallo hänelle itselleen”… Aina voi laittaa pyhien viestejä tarvittaessa kuitenkin… Tsemppiä!
Kiitos malibu kannanotostasi.
Mä olen huippuhyvä syyllistämään ja nyt kun tilanne Pojan elämässä on jo tämä, haluaisin tehdä sitä ehdottomasti vähiten.
Olen huomannut niissä vähäisissä puheluissa että mun voinnin kysely ja selkeä hämmennys äänessä kun puhelimeen vastaakin pää sekaisin oleva Poika tekee meidän molempien olon tukalaksi. Poika tosin ei taida edes tajuta mitä puhelee mutta mä tajuan enkä halua niitä juttuja kuulla/kuunnella.
Tänään pitkästä aikaa HÄN soitti mulle, toivotti synttärionnea ja kertoi vähäisiä juttujaan, mitä nyt mulle voi siitä maailmasta puhua. (paras lahja ikinä! Poika muisti ja oli vielä kaiken lisäksi selvinpäin puhelimessa). Tässä puhelussa oli siinä mielessä erikoinen sävy että olen tosiaan reilu 2 kuukautta sitten jutellut hänen kanssaan niin että hän oli selvinpäin. Toinen tarkoitus puhelulla oli että hän oli menossa ystävänsä hautajaisiin ja tarvitsi suorat housut ja paidan ja kengät, kyseli oliko ne kenties meillä vielä… Ei ollut, joten kävin uffilta ostamassa “uudet”, koska samalla sain nähdä vilauksen hänestä. Kyllä oli mukava tunne!
Mikä loppui siihen haljuun fiilikseen kun tiemme erosivat ja katsoin kun hän lähti jälleen maailman tuuliin.
Sain siinä kuitenkin sanottua että toivottavasti hänkin ymmärtää että nämä ei suinkaan ole viimeiset ystävän hautajaiset mikäli elämä jatkuu nykyisellä mallillaan. Ja että jos/kun ikinä tulee se hetki että hän haluaa kääntää katseen tunnelin valoisampaan päähän, mä olen valmis auttamaan.
Mutta, kerrankin, en paasannut, en rähjännyt, ainoastaan totesin.
Toivon että tämä riittäisi tiedoksi että välittäminen ei ole loppunut vaikka kysely ja utelu on.
