Tämä on joskus askarruttanut miltäni.
Jos ihminen uskoo lujasti ettei hän voi parantua alkoholismistaan, niin voiko hän silloin parantua?
Tähän ei varmaankaan kannata niiden vastata jotka ovat varmoja siitä että tulevat ikänsä pysymään parantumatta, eivätkä ole myöskään parantuneet…he aivan varmasti uskovat että eivät voi parantua.
Mutta, voiko tapahtua sellaista että ihminen paranee vaikkei siihen mahdollisuuteen itse usko?
Vai onko ensin ainakin jossain määrin uskottava että voin parantua?
Uskon, että ainoa mahdollisuus päästä aidosti toipumisen tielle on menettää usko siihen, että voi toipua.
Vain aito, rehellinen voimattomuus auttaa. Eli vastaan: muuta tietä ei ole.
Tämä on minun tieni. Tästä myöhemmin.
Joskus muuten minua hiukan kummastuttaa ns. uskovaisten alkoholismiinsa mieltyneiden kavereiden ajattelun ristiriitaisuus.
Niinkö heikkona he tosiaan pitävät se sen jumalansa voimia etteikö tuo nyt voisi halutessaan yhtä riippuvuutta ihmisessä parantaa? On siitä kaikkivaltius kaukana…
Moni kun asennoituu just noin… ei voi parantua, pakko on periksi antaa rukoilla vaan sitä ettei tauti paljon tästä pahenisi…
Omalla kohdallani olen kyllä varma (no joo, sanotaan nyt että melko varma, ei minulla niin täydellistä tietoa voi olla) siitä että vastoin omaa tahtoani ja uskoani paranemisen mahdollisuuksiin en olisi myöskään parantunut.
Mutta, kun sekä halusin parantua että uskoin paranemisen olevan ainakin just minun kohdallani mahdollista, niin onnistuihan se. Ihan mukavsti, loppujen lopuksi, ei se edes kestänyt kohtuuttoman kauan.
Minä olin myös tuosta Jumala hommasta niin vastahakoinen, kuin vain mahdollista.
Käsitykseni on kuitenkin tässä muuttunut kovasti. Aikaisempi Jumalavastaisuus olikin itse asiassa vain omaa pelkoani.
Mutta nämä uskonasiat todellakin… nämä on semmoista osastoa että ihan turhaa näistä on alkaa vänkäämään. Niin henkilökohtainen juttu ovat.
Vaikka silti sen sanon minkä nyt olen ymmärtänyt, että mitä tuo Ateismi on, kun itsekin kait vähän jotenkin siihen suuntaan taipuvainen ennen olin. Siis sellainen ateisti joka kovaan ääneen kailottaa sitä, että mitään Jumalaa ei voi olla olemassa ja naureskelee kaikille jotka siihen uskovat ja joka oikein korostaa sitä OMAA ITSEÄÄN ja omavoimaisuuttaan, niin eihän tuo ole mitään muuta kuin tapa jolla ihminen peittää oman pelkonsa ja sen oman haavoitetun sisimpänsä. Minä ainakin ennen pelkäsin kohdata itseni. Ja kai se vähän sama sitten kääntäen pätee uskontoonkin, jos sekin toimii ihmisellä vain sellaisena pakoreittinä.
Uskomattomuusasioista on aina kiva todeta, ettei ne niitä selväpäisimpien juttui ole ja
vaikka kuinka uskotaan, silti ei ole.
Sitten tähän maailmaan. Miksi tehdä mitään, jos ei usko. Miks Zlatan menis tyrkkimään ploosua, ellei hällä ole vahva usko, että hän on maailman paras. Miksi mitään, kysymys on outo.
Itse uskon itteeni ja olen halunnut parantua, mutta koska siihen riittää vain aktiinen passiivisuus, homma on selvä ja
siitä se jatkuu mihin se jää eli eilen hoidin itteeni ilman viinanhakuja ja tänään taidan olla samoil vesil, huomen ehkä juon.
Meinaako parantuminen, että alkoholismi pyyhkiytyy fysiologisesti kropasta, mieliteot kuolevat suhteessa aineeseen vai mitä se meinaa,
ainoan hoitotavan tajuan olevan juomisesta pidättäytyminen, sillä pysyy tauti sinällään oireettomana,
ollessaan koteloituneena, parantumaan en tule tällä hetkellä käytössä olevalla tiedon määrällä ja mitä sen välii.
toisaalta, meikää puhuttelee tässä maallisessa elämässä tyystin eri asiat, esim. kirjoittaessa
mua ei kiinnosta niinkään aihe, vaan täysin ulkokuntaiset seikat ja puhtaasti vain ilmaisu.
Tosi mielenkiintoista, että nuori Ikzu kertoo , lähes isoisänsä ikäiselle miehelle, kypsymisestään ihmisenä ja luopumisestaan juopottelusta. Itsekin melko “jääränä”, ihmettelen Mettämiehen mielipiteitä ja asennoitumista toipumiseen ja puhumattakaan AA:n avulla. Suosittelisin sinulle, että katsoisit itseäsi peilin välityksellä syvälle silmiisi, jos uskallat rehellisesti. Moni joutuu, viimeistään kuolinvuoteellaan, nöyrtymään ja luopumaan omavoimaisuudesta.
Kyllähän se on fakta, että alkoholismi on etenevä ja kuolemaan johtava sairaus, kolmanneksi yleisin mielenterveydenhäiriö.
Sen etenemisen voi pysäyttää lopettamalla juopottelun, mutta mikään ei paranna sitä. Alkoholismi on jättänyt aivoihisi eliniän kestävät jäljet ja uudelleen aloitettu ryyppääminen aktivoi taudin uudelleen.
Itse sairastan läheisriippuvuutta joka on hyvin lähellä näitä päihdeongelmia. Yritän olla avoin eri lähteistä saamalleni tiedolle ja yritän nöyrästi toipua siitä. Mieleeni tulee, kun luen mielipiteitäsi, että siellä sinunkin sisälläsi asuu pieni, onneton, kaltoinkohdeltu poika.
Olishan se tosi mukavaakin, jos ihmiset tekisivät niin kuin haluaisin tai edes mukisematta nielisivät jääräpäiset mielipiteeni, olet kai samaa mieltä?
Itse ainakin aluksi tosiaan päätin vahvasti etten juo. Kuulostelin samalla mieltäni onko siellä jotain kaipuuta entiseen. Oikeastaan enemmän ei, koska se alkoholilla läträäminen näytti konkreettisesti minulle, että ainoa suunta on ja se on alaspäin. Kyllä siinä lujaa tahtoa vaati, että en juo. Oman aikansa otti. Sen viisi kuukautta. Sen jälkeen olen huomannut, että tajuan täysin sen kuvion mihin se johtaa. Filminauha pärähtää nupissa näyttämään mihinkä se juominen johtaa. Helpompi ohittaa oluthyllyt.
Nyt taas tajuan, että alkoholi on minua vahvempi joten en missään tapauksessa halua juoda sitä. Yrittäähän se tunkeutua heikkoihin kohtiini. Yritän ratkaista asioita käyttämällä muita keinoja kuin alkoholia. Vaikka yksinkertaisemmin jos joku asia ahdistaa minua otan ahdistuksen sellaisenaan kuin se on. Tai saatan keksiä muita juttuja vaikka ulkoilua metsässä. En halua koskea enää viinaan koska koen sen vaaralliseksi itselleni. Se ajatus siihen koskemiseen tuntuu minusta pelottavalta. Siitä on tullut todellinen UHKA itselleni niin sen tunnen nyt.
Mutta aluksi on puntaroitava mielessä haluaako raitistua tai ei. Sitten hakea siihen työkalut jotka itselleen sopivat(niitä on vaikka mitä). Ja ryhdyttävä hommiin. Itselläni on ollut alkoholin himon täydellinen vastustaminen. En ole antanut periksi niillä ratkaisevana minun kohdallani 5kk aikana. Ja jos lääketiede sanoo, että viinan himon irrottautumiseen menee 3-6kk, niin itselläni 5kk. En ole tarvinut periaatteessa ketään kun päätös on ollut minun oma. Jos ei ihminen oikeasti siis koko sydämestään halua raitistua niin se ei kai onnistu. Ketään ei voi pakottaa tekemään sellaista mitä ei tahdo. Monesti - yleensä jonkun naisen takia lähtenyt yrittämään raitistumista niin eipä ne ole kauaa kestäneet. Tai saanut morkkiksen ja ajatellut että nyt riittää. Silloinkaan se ei ole ollut oma päätös. Oon säikähtänyt jotain juttua ja pitänyt korkkia kiinni. Taas sen sitten avannut.
Oon tässä kuulostellut itseäni ja yrittänyt olla rehellinen, että olenko tosissani tässä asiassa mukana nyt. Nähtävästi tosissammin kuin viimeksi.
ps. Sanoinkin tuossa yllä, että työkaluja on useita. Niitä voi olla AA, A-kilinikka ja muita raittiutta tukevia juttuja. Toisaalta itselleni oma tahto, plinkkiläiset ovat saaneet pysymään raittiuden tiellä. Täällä myös kuulee AA:laisten juttuja, niin niitäkin on tultu otettua onkeen sekä muita myös. Pitänyt mielen avoimena ja antanut ihmisten neuvojen vaikuttaa minuun. En ole torjunut kenenkään ajatusta vaan miettinyt, että sopiiko se minun kohdalleni vai ei.
AA:lla on hyvä slogan: “Päivä kerrallaan”. Niin sen verran tosiaan tarvitsee olla raittiina kerrallaan. Myös ihminen elää päivän kerrallaan.
Mielestäni on uskottava ja olla täysillä mukana jos päättää raitistua poissulkematta mitään “apuvälineitä”. Löydettävä itselleen sopivat keinot.
Minä ajattelen, että ensin tulee HALU parantua eli lopettaa juominen. Pelkkä halu ei vielä tarkoita uskoa parantumiseen saati juomisen loppumista. Minä tunsin vuosikausia halua lopettaa juominen, mutta en uskonut, että pystyn siihen. Koskaan.
Sitten tulee USKO omaan parantumiseen ja kolmanneksi AKTIIVINEN TOIMINTA eli juomisen lopettaminen (parantuminen/toipuminen).
Tämä on vain minun henkilökohtainen näkemykseni, vastaan, kun kysytään, mutta riitelemään en ala 
Tauti pysyy oireettomana kunhan ei juo, mutta piileksii elimistössä lopun ikää. Näin uskon.
Mitä uskonasioihin tulee, tuumailen, että onpa se Jumala voimakas olento, kun (kiihko)ateistien pitää niin valtavasti energiaa käyttää sen toitottamiseen, että jumalaa ei ole.
Jumala/korkeampi voima on sitten juuri sellainen kuin sen itse kukin käsittää ja miksi häntä / sitä nimittää (Jumala / Luontoäiti / Valtias / Elämänenergian lähde / ihan mikä nimitys vaan)
^ Funda-ateismi on luotu mustavalkoiseksi vastakappaleeksi varusteenaan varma tieto ja tuon jaakobin painin valkoiseksi osaksi kohteenaan jengi, joka on uskossaan menettänyt normijärkensä, eikä pysty toimimaan ilman uskomuslahkoja.
Funda-ateistilla ei ole minkäänlaista käsitystä uskonkappaleiden pänttäämistä harrastavien sisäisestä vakaumuksasta, aivan kuin ei myöskään ole näyttöön pohjautuvaa todistusvelvollisuutta olemattomuudesta,
ja fiksuimmat uskomusoppineet ovat sallivaisia ja hyväksyvät ogelmitta meidät ääriuskottomat,
vaikka osa meistä vaikuttaa hyvin ilkeiltä, sillä meitä ei koske helvetillä pelottelu, ollenkaan.
Outoja ovat ääripäät ja pelottavia joskus, eikä kaikki raitistuessaan muutu toisten ideologioiden ymmärtäjiksi.
Henkiin uskominen on kai eri juttu kuin se, uskooko voivansa parantua jostain vaivasta, viinanhimosta, muusta itselle vahingollisesta toimintamallista…
Tunnen henkimaailmaan uskovia ihmisiä jotka ovat uskoneet myös parempaan huomiseen, tervehtymiseen, eivät ne välttämättä ole ristiriidassa.
Ääripäitä ja fanaattisuuksia vierastavana en edes yritä väittää että minun hallussani olisi “lopullisia totuuksia” maailmankaikkeuden olemuksesta.
Monesta vaivasta olen parantunut, ja monia saattaa vielä edessä olla.
Mutta sitä ei kai kannata filosofiseen hiustenhalkomiseen ja henkimaailman arvailuihin sekoittaa?
Raittiuden voi ottaa ihan maallisena, elämään kuuluvana asiana.
Ja edelleen…kovin vähäuskoisia uskovaisia ovat nekin, jotka kirkkain silmin, ilman epäilyksen häivää uskovat että jumalvoimin voidaan herättää kuolleita henkiin, luoda kokonaisia maailmankaikkeuksia ja ohjata niin “ettei hiuskarvakaan päästäsi hänen sallimattaan katkea” -mutta kaikkivaltiuden raja tulee noin pienessä asiassa vastaan; alkoholismista ei voi jumalakaan parantaa -se on ikuinen!
Asiaa mietittyäni, tulin nyt siihen tulokseen, ihan omien , omin silmin nähtyjen ja koettujen asioiden pohjalta, että kait se ihan mahdollista on.
Ihminen voi parantua monenmoisista vaivoista vaikkei itse paranemiseensa uskokaan.
Isäukkoni oli jossain vaiheessa aivan varma siitä että hän sairastaa kurkkusyöpää. Kurkku tuntui karhealta ja laittoi rykimaan, jokin outo tunne siellä oli aina kun sitä ajatteli.
Ei löytänyt lääkäri mitään vikaa kurkusta, mutta tautiinsa mies uskoi, kunnes lääkäri ymmärtäväisenä miehenä jonkun pillerikuurin siihen kirjoitti.
Äijä oli sitä mieltä että ei se siitäkään parane, tappava tauti tämä on.
Mutta, kun ei se tauti vaan tappamaan rubvennut, eikä elämää edes vaivannut, ellei sitä kovasti ajatellut, niin kait mies sitten antoi hiukan periksi… ainakaan ei jaksanut enää tautiaan valittaa, ja eleli sen kurkkunsa puolesta terveenä vielä muutaman vuosikymmenen.
Ei kai se sitten mahdotonta ole että paranisi omasta hanttiinlaittamisestaan huolimatta.
Mutta siitä ovat kyllä tietääkseni lääkärit sairauksioa tutkineina ja sosiologit sekä yhteiskuntatutkijat yhtä mieltä, että niin taudeissa kuin elämäntapakysymyksissäkin on paremmat korjaantumismahdollisuudet kun ihminen itse uskoo voimiinsa ja mahdollisuuksiinsa.
Jokainen joka ratkaisee päihdeongelmansa pidättäytymällä päihteistä on “parantunut” siitä huolimatta miten tilansa ja itsensä määrittää. Tosin en tätä sairauskäsitystä itse kovinkaan mielellään niele muuta kuin metaforan tasolla, niin puhuisin ennemminkin muutoksesta. Olen muuttunut suhteessa päihteisiin. En käytä niitä. Uskomisasiat ovat aina henkimaailman asioita, myös ja etenkin itseen uskominen.
Siinä kohtaa itse olen jyrkästi eri mieltä, että sitten juomisen loputtuakin jäädään “sairastamaan” jotain ihmeellistä juttua, minkä vuoksi sitten loppuelämä tarvii se alkoholismi pitää pinnalla. Enkä voi sietää sitä, että se kurjuus nostetaan johonkin tikunnokkaan. Tai kai se monille varmasti heidän elämässään totuus on ja se on sitten heidän ratkaisunsa.
Nämä Jumalajutut, omavoimaisuudesta luopuminen ja luovuttaminen ovat minulle tärkeitä juttuja nyt kun tajuan ne. Mutta ne ovat tosiaan vain minun omia asioitani. Mitä minä koen tärkeäksi ja minkä olen havainnut itselleni oikeaksi, kun kokemusta on tullut. Mitä tuolla pinnan alla sydämessä kokee oikeaksi. Eikä mun sille tarvitse hakea oikeutusta mistään ulkopuolelta keneltäkään toiselta ihmiseltä. Nyt kun tajuan sen, että sillä ei ole mitään tekemistä minkään “hurahtamisen” kanssa tai sillä että elämästä jäisi jotain paitsi. Se on justiinsa päinvastoin.
Sinänsä ihan pälliä näistä jutuista on missään netissä vääntää. Ja vielä hölmömpää on se että näistä alkaa jonkun toisen kanssa jänkkäämään iänikuisesti, että kuule sepäs on tämä minun linjani oikea ja tuo sinun omasi on ihan perseestä. Ihmiset ovat omassa uskossaan yleensä niin järkähtämättömiä, että ihan älytöntä sitä toista on koittaa vääntää mihinkään omiin kantoihinsa.
Jos sen asian kanssa on oikeasti sinut ja ratkaisun on löytänyt, niin ei se liikuta kilin kiveksiäkään silloin, vaikka toinen olisi miten väärässä mukamas ja sinulle sitä omaa ratkaisuaan tyrkyttäisi. Antaa toisen olla uskossaan väärässä tai olla olematta.
Itse kirjoitin nyt kaikki eron jälkeen tapahtuneet sekoilut tohon ruudun yläpuolelle seinään. Olkoot siinä hetken. Tuohon yksikin kalja minulla johtaa.
Tuo “päivä kerrallaan” mentaliteetti on todella hyvä. Ei minun tarvitse olla kuin tämä päivä juomatta ja tulee yö.
Tuon kysymyksen kannaltahan ei ole mitään merkitystä sillä, uskooko ihminen voivansa parantua itse elämäntapojaan /asennoitumistaan päihteisiin muuttamalla, ammattihenkilöstön suorittamilla hoitotoimenpiteillä, hoitoa välttämällä tai vaikka hoidosta huolimatta, vertaistukea työkaluna käyttäen, jumalan armosta tai vastauksena rukoukseen, tai vaikkapa tekemällä jonkun henkiolennon kanssa kauppoja terveytensä palauttamisesta… tai ihan sattumalta, ihan miten vaan.
Kaikilla tavoin parantuneita kun tuntuu olevan.
Ja suuri osa parantuneista voi ihan hyvin olla parantunut aivan muusta syystä kuin siitä minkä itse otaksuu paranemisen syyksi.
Aika turhaa siis voi olla mainostaa yhtä konstia muita parempana. Mielenkiintoisempaa olisi löytää niitä yhteisiä, kaikille raitistumistavoille kuuluvia asioita, sellaisia joilla on yhteys edes suurimpaan osaan parantuneista.
Sitä hiukan epäilin, että ainakin ihan pikkuisen täytyisi olla valmis uskomaan paranemisen mahdollisuuteen, mutta ehkäpä sekään ei ole välttämätöntä.
Jos ihminen on parantuakseen, niin paranee, jopa silloinkin kun omat asenteet ja ehkäpä harhakuvitelmatkin laittavat hanttiin, ja päällimmäisenä ajatuksena on kuolemaan valmistautuminen, tunne siitä että’ ei tästä voi selvitä, se on nyt sitten loppuelämä taudin kynsissä kiemurtelua ja jatkuvaa pelkoa siitä milloin se lopullisesti vie hengen…
Ehkä kuitenkin siitä voisi vallita jonkinlainen yksimielisyys, ettei ihan oikein ja kohtuullista ole tyrmätä muiden ihmisten paranemistavoitteita? Kun ihmisellä voi kaiken järjen mukaan olla edessään vielä jopa kymmeniä terveitä ja aktiiviisia elinvuosia, ei kai ole moraalisesti oikein lannistaa häntä uskottelemalla että mitään paranemisen mahdollisuuksia ei ole… alat vaan katselemaan ruumisarkkujen hintoja ja suunnittelemaan hautajaisiasi tai sitten valmistaudut loppuiän kestävään hoitoon ja lääkitykseen -se on nyt menoa!
Miksi tätä samaa virttä pitää veisata kuukaudesta ja vuodesta toiseen uudestaan?
Päästä nyt hyvä mies irti tuosta.
Terve. Pakkomielteistään voi varmasti toipua, jos on riittävästi halua siihen ja oikeat toimet.
Se yksinään voi tuntua parantumiselta, kun menettää tarpeen päihtyä nauttiakseen elämästä
tai korjatakseen juomisella ongelmiansa.
Aika moni uskoo viinaan ja humalaan, joidenka puolesta on valmis mihin tahansa, mutta heti alkaa tökkimään, jos
pitäisi olla valmis mihin tahansa raitistuakseen.
Jumalasta puhuminen on heti fundamentalistista. Raittius on yhtä synkkyyttä ja murhetta.
Mutta ne jotka uskaltaa myöntää itselleen ja jollekin toiselle ne juomisen kautta ilmenneet haitat sekä sen, että mitä tapahtuu jos jatkaa juomista, ovat varmasti lähempänä sitä ihmettä, jossa viina todellakin menettää merkityksensä.
Asiat tuppaa järjestymään raittiina aivan eri malliin, mutta sitäkään ei kaikki usko, vaan on juotava lisää.
Kaikkeen liittyy usko, niin juomiseen, kuin raittiuteen, mutta kumpaan on valmis panostamaan ja miksi.
Uskoisin, että kukaan jolla on vielä tarve juoda, uskoo siihen humalaan mieluummin, kuin Jumalaan.
Mutta vain Jumala liitetään fundiksiin, vaikka enemmän ainakin Suomessa viina tappaa ihmisiä, kuin Usko Jumalaan.
Sepä se, Ikzu. Miksi asia on aina ajankohtainen?
Miksi yhä uudestaan nousee “profeettoja” jotka saarnaavat paranemisen mahdottomuutta, julistavat elinikäistä tautivuodetta ja kohtalon langettamaa peruuttamatonta tuomiota alkoholisteille?
Kun noin yhä vaan tapahtuu, niin ehkä on lupa myös sanoa ja ainakin mietiskellä että eiköhän sentään pieni toivon hitunenkin ole …kun kerran niin moni on päihderiippuvuuden vaivasta eroon päässyt.
Ja olen niin otaksunut että juuri täällä sitä pientä toivon kipinää voisi elossa pitää.
Edes näin jouluna.
Minulle se entinen “uskoni” oli sitä omavoimaisuutta, että se piti kyllä juomatta mutta se piti minut myös erillään muista ihmisistä. En kyennyt siis liittymään ihmisten pariin omana itsenäni. Kaiken sen takaa löytyy pelko. Mutta tuo pelko on vain uskallettava kohdata ja sitten oivaltaa, että ahaa… eihän tässä mitään pelättävää olekaan ja se olikin vain omassa päässäni. Tässä kohtaa tulee kyseeseen se luovuttaminen.
Eli siitä ratakiskosta vääntäen = Omavoimaisuus oli yhtä kuin pelko. Ja pelossa ei ole kiva elää. Joten luopumalla omavoimaisuudestaan luopuukin pelostaan ja kurjuudestaan. Ei mistään muusta.
Ja mikä siinä onkin paradoksaalista, niin se usko omaan itseensäkin ja omaan hyvyyteensä sekä arvokkuuteen löytyy juuri sen luovuttamisen takaa.
Ja tuohon MM:n uuteen viestiin. Joo’o, olen ihan täsmälleen samaa mieltä kanssasi tuosta että ei tosiaan kannata uskoa tuohon ikuiseen sairastamiseen.
Mutta kun ihan oikeasti ne fundamentalistit jotka tuota samaa nauhaa jauhavat eivät tosiaan ole kuin yksi todella, todella pieni porukka tätä meidän ihmiskuntaamme. Jos he ovat sairaita, ei se sitä tarkoita että kaikkien muidenkin pitäisi sairastaa. Eivätkä muuten tee jostain koko muusta yhteisöstäkin sairaita. Niitä pipipäitä löytyy pieni vähemmistö aina ihan mistä tahansa yhteisöstä tai porukasta, olipa aihepiiri sitten ihan mikä hyvänsä.
AA:ssa esimerkiksi suurin osa porukasta ymmärtää tämän saman jutun, josta sinä ja minä nyt tässä puhumme. Mutta mahtuu sinne sekin porukka jotka ovat “kuuluneet kalustoon” jo vuosikymmeniä ja kehoittavat vaan iskemään persettä penkkiin. Ja joiden elämäntotuus tosiaan ihan oikeasti muodustuu sen asian ympärille, että koko elämä on juostava ryhmissä pelkäämässä retkahtamista. Olen minä näiltäkin ihmisiltä paljon oppinut, vaikken samalle tielle tahtonutkaan lähteä ja varsin aikaisessa vaiheessa tajusin sen että heidän totuutensa ei tarvitse muodustua myös minulle totuudeksi. Vaikka he sitä ainoana pitivätkin.
Muiden ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden pelko on vakava asia. Ja usein sen kompensoimiseksi käytetään alkoholia. Asioilla on selvä yhteys.
Minulla juominen kenties johtui enemmän muista asioista - en tiedä onko edes mahdollista poimia sieltä joukosta yhtä syytä joka olisi ollut se ratkaiseva.
En oikein tiedä, mikä on tarkka määritelmä tuolle sanalle “omavoimainen”. Olen voimaantumisen kokenut hyvin tervehdyttävänä asiana omassa elässäni, eikä se ole ollut mitenkään ristiriidassa sen asian kanssa, että kaikkeen mahdolliseen eivät yhden ihmisen voimat riitä -silloin sitten tehdään yhteistyötä, verkostoidutaan, autetaan toisiamme ja tehdään yhdessä… sellaisetkin sanat kuin solidaarisuus, jopa joissakin asioissa joukkovoimakin - en mitenkään karsasta niitäkään.
Mutta -eivät ne ainakaan minun omia voimiani vähennä -miksi edes pitäisi?
Ettei nyt olisi enemmän joku “oppitekoinen” sana jolla halutaan viestittää että ihmisen voimaantuminen nimenomaan olisi ristiriidassa yhteisöllisyyden, yhdessä tekemisen ja yhteistyön kanssa?
