Löysin tämän ihanan palstan muutama kuukausi sitten, on ollut rohkaisevaa lukea muiden tarinoita täältä ja huomata ettei vika aina löydy peiliin katsomalla.
Miehelläni on jo teini-iässä ollut paha alkoholiongelma, sittemin isäksi tulon myötä rauhoittunut ja oli raittiina kolme vuotta. Me olemme seurustelleet vajaat kaksi vuotta, jonka aikana on koittanut käyttää alkoholia kohtuudella. Hetkittäin se onnistuukin kun olen kaupassa katsomassa pahasti vieressä. Kun emme vielä asuneet yhdessä, hän teki lyhyitä katoamistemppuja, vedoten milloin työvitutukseen ja milloin kamalaan krapulaan. Nyt on tilalle tulleet piilosalkut auton takakontissa tai parvekkeella, joista voi sitten käydä täydentämässä kun minä menen nukkumaan. Hän juo yleensä vain viikonloppuisin, eikä tämä piilottelu ole jokaviikonloppuista, mutta historian huomioon ottaen aika hälyttävää. Kun asiasta sitten puhutaan, joka toinen kerta on tulossa ero ja joka toisella katuu ja haluaa saada elämäänsä taas otetta. Itsetunto on ihan nollissa, sen huomaa, ja kun tuntuu että vaikka kuinka koitan tsempata tai käytöstäni muuttaa, aina löytyy uusi syy juoda. Nyt se on ollut rentoutuminen perjantaisin saunan jälkeen ja jos sitten lauantaina vähän glögiä. Joululahjaksi häneltä toivoin alkoholin suhteen rauhallista joulua, kun tyttärensäkin oli meille tulossa, kuitenkin löysin hänet aatoyönä sammuneena sohvalta ja vieressä puoliksi juotu vodkapullo…
Kun koitan jutella hänen kanssaan, tuntuu vain että olen todella nipo, mutta näitä tekstejä luettuani mietin, että olisinko vain viisas jos lähtisin ennenkuin tulee yhteisiä lapsia ym ja kymmenen vuoden päästä huomaan eläväni painajaista. Vai olisko tässä vielä toivoa, jos jaksaisin tukea häntä niin että saisi raittiudesta jälleen kiinni? Rakastan miestäni ja hän on muuten aivan ihana ja huomaavainen. On vain tämä yksi mutta… Mitä te olette tarinastani mieltä, ylireagoinko? Jokainen ajatus on tärkeä, tällä hetkellä minulla on sellainen olo että järki lähtee kun vatvon tätä asiaa, ongelmana tämä on minulle ihan uusi. Voimat alkaa nyt jo olla loppu, niin kuinka tästä eteenpäin…
Kuulostaapa ihan tutulta, ikävä kyllä. Oma mieheni joi jo tutustuessamme ja määrät eivät ole vähentyneet, päin vastoin. Toistakymmentä vuotta on mennyt tasaiseen tahtiin. Alussa juomiset sentään rajoittuivat viikonloppuihin, mutta nyt menee sujuvasti viikot ilman että selvää päivää juuri ehtii välissä olla. Jos on tärkeitä menoja tai töitä niin pystyy tekemään ne selvinpäin, mutta muuten tasaista tissuttelua koko ajan.
Meillä on lapsia, ja heidän takiaan osaltaan olen miettimässä, että onko eroaminen ainoa vaihtoehto. Vanhin lapsi selvästi alkaa reagoida isin muuttuviin mielialoihin ja perheen kokonaiskireys heijastuu kaikkiin. Koko liittomme ajan mies on vähän kerrassaan jättänyt lähes kaikki perheen yhteiset työt minulle, mitkä vaan suinkin osaan ja suostun tekemään. Ja nyt alkaa olla oma jaksaminen kortilla, henkinen väsymys alkaa olla ylittämässä sietokyvyn. Väsymiseen vaikuttaa paljon myös se, että miehellä on aina aikaa levätä silloin kun sattuu huvittamaan, mutta minun pitää huolehtia jatkuvasti lasten asioista ja jopa miehen asioista.
Tuo pullojen piilottelu kuulostaa kyllä todella huolestuttavalta. Ihan samaa peliä meilläkin on ollut ja on edelleen. Ja niin turhaa, kun “näkyy jo nenän asennosta”, kun ryyppyä mieli tekee. Alkaa se sellainen täpinä, että pitää tehdä kaikenlaista tekemätöntä työtä, mitä selvin päin ei viitsi tehdä. “Neuvonantajan” kanssa onnistuu niin paljon helpommin.
Harkitse tarkkaan valintasi, älä pidä kiirettä lasten hankkimisen kanssa ainakaan vielä.
Jos paikkakunnallasi on Al-Anon-ryhmiä (useimmilla paikkakunnilla on, jopa ihan pienilläkin) niin suosittelen lämpimästi menemään, käy edes kerran tutustumassa, uskon, että menet toistekin.
Monet eivät usko vertaistukeen, mutta ne ovat yleensä ihmisiä, joilla ei ole siitä minkäänlaista kokemusta eikä harmainta aavistusta sen toimivuudesta.
Tämä, mitä me annamme toisillemme näiden tekstien välityksellä, on vertaistukea - paitsi että Al-Anonissa kukaan ei tuomitse, kukaan ei sano: typeräkö olet, kukaan ei ihmettele, mitä sinäkin siellä teet - koska jokainen, joka istuu siellä juomassa teetä ja syömässä korppuja, on joskus itse tullut sinne, kuka mitenkin väsyneenä, rikkinäisenä, epätoivoisena, tai muuten vain uteliaisuuttaan.
Kaikki ovat kokeneet saman. Ja vain se, joka tietää mistä puhut, voi auttaa sinua.
Se EI ole akkojen juorukerho, jossa haukutaan aviomiehiä ja annetaan ohjeita, millä kuppaat siltä paskalta viimeisenkin roposen.
Käy katsomassa. Löydät kokoontumisajat ja paikat netistä.
mua kyllä kiinnostais myös yllämainittuihin arvoihin perustuva kerho
alkaa hermo mennä ystävällisenä olemiseen.
Voiko alkoholismista parantua? Näyttää siltä, että mun eksäni on parantumassa. Hän joi joka päivä suhteemme loppuaikana mutta sanoo nyt olevansa siihen kyllästynyt eli käy töissä ja viettää koti-iltoja kuulema. Mietn vaan, että minkä takia kysyntä ja tarjonta ei kohtaa: kun minä odotin kotona makaronilaatikon kanssa,.eksäni ei koskaan ilmestynyt. Nyt kun hänellä on tyttöystävä joka rakastui häneen baarissa ja joka tykkää bilettää, nyt eksäni haluaa joka ilta kaivella napaansa kotisohvalla. Aika kummallista.
Mielenkiintoista, mitä Magladan Maria.pohdit tuolla, että onko silloin kysymys saman ongelman toisesta muodosta, kun alkoholi jää vähemmälle mutta sen tilalle vedetään esim diapamia. En tiedä lääkkeistä mitään mutta seurattuani asiaa huomasin, että kaverille ei itsellen kirjoitettu rauhoittavia niin hän söi toisten lääkkeet, on ihme ruljanssi. En huomannut että ne eivät olisi hänelle sopineet, ehkä sen huomaisi sitten kun nittä ei enää saisi?
Tällaisia tänään. Ja surulla olen seurannut viime päivinä miten ongelmat toistuvat sukupolvelta toiselle. Ihmeen kestävä on ihminen kun voi jo alaikäisenä pumpata itseensä vaikka mitä ja olla silti ihan normaalin oloinen.
Otsikkoon perehtyen oma näkemykseni on etten tunne kuin yhden ihmisen joka on pysynyt nyt 37vuotta raittiina eli luultavasti ns “PARANTUNUT” mutta omalla kohdallani epäilen täys raittiusta, koska suhde alkoholiin 101% tiivis, elikkä vaikka raititusjaksoja takana niin humalassa tulee oltua sitten useampi viikko/kuukausiakin. jaaha veikkaisin että 5alkohlisitia 50:stä parantuu täysin?
Niin,voiko parantua?Hyvä kysymys jota olen pohtinut kohta kuukauden…
Tilanne tämä minulla:seurustellut alkkarin tai no oikeastaan päihteiden väärinkäyttäjä on parempi sana,1,5 vuotta.Asutaan eri osoitteissa.Minä 37v,tämä toinen osapuoli 40v.
Joskus mietin että miten tämä näin meni…Minä,joka joskus vannonut kautta kiven ja kannon,etten retkua ota.Näköjään vannomatta paras
Kun tutustuttiin,en tiennyt hänen ongelmansa olevan oikeasti näin paha.Pössytteli välillä(tosin ei polttanut enää mun aikana kun sille siitä huomautin ja nyt väittää olleensa pössyttelemättä viikkoihin),resepti rauhoittaviin nappeihin(ottaa pillerin tai kaks päivässä).
No nyt se on ollut KUUKAUDEN juomatta kännejä(joka päivä suurin piirtein aiemmin.Milloin enempi,milloin vähempi hutikassa).Pisteet siitä hänelle!Hiphurraa! Lupasi mulle päivän kerrallaan.Sekin on jo jotain.
Tätä ennen se oli vetänyt melkein 2 viikkoa putkeen kun en ollut hänen luonaan ja kun menin sinne,3 päivää se paranteli oloaan ja minä kilttinä tyttönä taas hyysäsin kunnes sunnuntai-iltana(kolmas päivä) mulla vaan tuli mittari täyteen.Keräsin tavarani ja kerroin tälle selvenneelle retkulle että mitä mieltä nyt oikeasti ja lopullisesti olin,jollei tahti muutu muuksi.Ai että,kuinka kauan olin hautonut niitä sanoja,mutta hutikassa olevallehan ei kannata mitään syvällistä kertoa kun A.se ei muista niitä seuraavana päivänä B.se saa jonkun kännipäisen hulluuskohtauksen.
Varmaan tätä “henkistä irtiottoa” olen tehnyt syksystä asti ja tämän palstan löytäminen ja lukeminen on avannut silmäni apposen selälleen.Ja toisaalta luulen että rakastumisen vaaleanpunaiset lasitkin on matkan varrella häipyneet…
Nyt tullaan siihen pointtiin että kun retku on ruvennut näkee maailmaa selvin päin,onkin elämä aivan toista.Loppui kuin seinään kaikki hellyyden osoitukset,lirkutukset ja sana tunnissa tulee tätä nykyä suusta ulos.Ei siinä mitään,ymmärrän kyllä toisaalta.
Mutta,toisaalta haluanko/jaksanko “tuhlata” omasta elämästäni ehkä sen toisen 1,5 vuotta ja oppia tuntemaan sen toisen ihmisen.Olo on itselläni kuin jakomielitautisella
Toisaalta,välillä ajattelen ja pelkään,koska se retkahtaa uudestaan,mutta sillehän en minä voi mitään.Ei aikuista ihmistä voi vahtia eikä olla pitelemästä kädestä kiinni kuin äiti konsanaan.
Näitä täällä pohdin itsekseni.Anteeksi sekava kirjoitus,mutta yritin nyt saada jotain ulosantia kun oma pää on kuin Haminan kaupunki tällä hetkellä.
Lupasi mulle päivän kerrallaan.Sekin on jo jotain.