Voi tätä elämän vaikeutta

Hei,

Olen vanha “asiakas” tällä palstalla… Enimmäkseen olen lukenut muiden ketjuja mutta joskus pari kolme vuotta sitten kirjoittelin itsekin jotain, tosi eri nimimerkillä. Nyt oli taas pakko palata kirjoittelemaan, pala kurkussa ja suuri syyllisyyden ja tuskan taakka niskassa.

Olen kahden pienen lapsen äiti ja juopon vaimo. Tuossa pari vuotta sitten muutimme lasten kanssa pois juoppikseni luota, erinäisten kauheiden ja itkettävien käänteiden seurauksena. Asuimme erillämme noin puoli vuotta mutta minä hölmö (!!!) uskoin miehen raitistuneen ja kääntäneen uuden lehden elämässään. Luovuin asunnosta ja me muutimme lasten kanssa takaisin taloomme, juoppiksen luokse. Niinhän siinä kävi, että alku oli mitä mainioin. Kotonani asusteli mies johon alunperin melkein kaksikymmentä vuotta sitten rakastuin… Kunnes… Soimaan itseäni jatkuvasti tästä paluusta. Mies on alkanut tässä vuoden sisällä naukkailla enenevässä määrin ja nyt tilanne on se, että kaikki vapaapäivät menee juopotellessa. Ja vaikka aamulla pitäisi mennä töihin, voi illalla ottaa vaikka viisi, kuusikin “saunakaljaa”. Vapaapäivinä kun menee helposti pullo kirkasta / keissi kaljaa. Esim. lapsen synttärit meni juoppikseltani ohi kun hän makasi sammuneena olohuoneen sohvalla… Jäi taikatemput esittämättä. Muuten synttärit onnistuivat hyvin ja kivaa oli, mutta sydäntä särkee pienen pojan puolesta jonka isä on niin syvällä että ei malta edes tuon vertaa olla juomatta.

Sillä tavalla tilanne on parempi kuin ennen eroa, että väkivaltaa meillä ei paluun jälkeen ole ollut. Mutta minua on alkanut jälleen pelottaa kun miehen juominen lisääntyy. En ole enää oma itseni, kävelen kotonani kananmunan kuorien päällä. Olen sairastunut itse vakavaan masennukseen kaiken tämän seurauksena johon onneksi nyt saan hoitoa. Rahatilanteemme on kaoottinen kun mies menetti entisen työpaikkansa juopottelun vuoksi ja nyt opiskelee uutta ammattia. Velkaa on vaikka muille jakaa, mutta kummasti rahaa tuntuu viinaan riittävän… No, raha on kuitenkin pienin murheistani.

Nyt olen kuitenkin päässyt niin pitkälle, että olen saanut vuokrattua itselleni ja lapsille asunnon. Tarkoitus olisi muuttaa piakkoin. Miehelle en ole perheemme väkivaltahistorian vuoksi kertonut vielä mitään tulevasta erosta. Kaikki viranomaiset (lastensuojelu, poliisi ja terapeuttini) ovat suositelleet, että kerron asiasta vasta, kun olen muuttamassa, ja lapset muualla. Enkä silloinkaan saisi missään nimessä olla kahden miehen kanssa. Kaikilla on liian hyvin muistissa mitä viime kerralla tapahtui…(en jaksa siitä nyt sen enempää kertoa, sanon vain että oikeudessa oltiin viime kertaisten tapahtumien takia, päätelkää itse loput…)

Ongelmana on vain se, että tunnen hirvittävää syyllisyyttä siitä, että annan juoppikseni olla siinä uskossa että kaikki on “hyvin”… Että salailen häneltä asioita… Tiedän, järki sanoo, ettei minulla kaiken tapahtuneen jälkeen ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä, mutta se mies on onnistunut niin nujertamaan ja aivopesemään minut, että olen tällainen idiootti. Ja toisaalta, lähtökin pelottaa (vaikka jääminen onkin oikeasti pelottavampi vaihtoehto), mies on toisinaan uhkaillut minua kännipäissään erinäisillä asioilla (esim. hän haastaa minut oikeuteen meidän veloista, hän yrittää saada lapset itselleen jne) jos lähden. Tiedän, että oikeasti minulla ei ole mitään hätää, hän ei tule koskaan saamaan lapsia väkivaltaisen käytöksensä vuoksi, enkä myöskään ole yksin syyllinen velkoihimme (vaikka olisinkin ehkä voinut olla viisaampi talousasioissa ja pitää kukkaron nyörit tiukemmalla kun toisella on juomaputki päällä), mutta tiedätte tunteen, kun toinen manipuloi vuosien ajan, sitä alkaa pikkuhiljaa itsekin uskoa että on syyllinen… tiedän, olen surkea valittaja ja luuseri… Mutta parhaani olen tehnyt enkä enempään ole kyennyt. Nyt on vain mitta niin täynnä, suuri rakkaus kuollut ja terapiassa olen saanut koottua itseäni niin paljon että olen vihdoin tullut huomaamaan että minäkin olen ihan oikea ihminen jolla on oikeus elää omassa kodissaan ilman pelkoa, että en ole vastuussa toisen (aikuisen) ihmisen tekemisistä. Ja että aina se “ihanne” ydinperhe ei ole paras vaihtoehto lapsillekaan. Ja kuinka on tärkeää, että minä pysyn kasassa lasten vuoksi. Kuka niistä huolehtisi jos en minä? Minun on pakko tehdä tämä kivulias päätös ja lähteä.

Millä saisin tämän syyllisyyden tunteen häviämään? Eikö olekin kummallista, että vaikka tämä viimeinen vuosikin (puhumattakaan aiemmista!) on ollut yhtä p…aa, on eroaminen silti vaikeaa? Ja vaikka minulta on kuollut sellaiset tunteet joita mielestäni avioliitossa tarvitaan, en voi olla tuntematta syyllisyyttä, haikeutta, pelkoa ja ties mitä. Mies on juonut, valehdellut, sotkenut raha-asioita lisää, kiukutellut, syyllistänyt minua kaikesta ja kaiken huippuna viime kesänä paljastui että hänellä oli suhde ihmisen kanssa jota pidin läheisenä ystävänäni (tämä nainen tietää perheemme tilanteen, on elänyt ja ollut tukenani aiemmin, eikö ole kummallista että mies onnistui kuitenkin kaikesta tapahtuneesta huolimatta hurmaamaan tämän(kin) ihmisen??). Tiedän, läheiseni olivat todella pöyristyneitä…Eikä tämä edes ollut ensimmäinen kerta kun minua petettiin… Ja silti minä täällä vikisen… Onhan se kyllä totta että ei juoppikseni kokopäivätoiminen hirviö ole. Selvinpäin ollessaan on mukava ihminen (mieheni on aina ollut helppo hurmata ihmisiä niin halutessaan, hän ihan oikeasti osaa puhua mustan valkoiseksi ja päinvastoin), joka touhuaa lasten kanssa ja vannoo minulle rakkauttaan. Mutta se ei vaan enää riitä. Tahdon enemmän ja vasta nyt olen oikeasti tullut tajuamaan, että tässä suhteessa en enempää koskaan tule saamaan. Enkä voi jäädä enää odottelemaan ihmettä. Terveyteni ei enää sitä kestä.

Valakaa hyvät kanssasisareni ja -veljeni minuun uskoa ja toivoa. Ja kertokaa että olen tekemässä oikeaa ratkaisua…

Aivan varmasti olet tekemässä oikean ratkaisun. Pelossa ei pidä kenenkään elää. Eroamisen vaikeutesi lienee enemmän pettymistä rakkauteen kuin rakkautta. Mutta pitihän se palaaminenkin kokeilla jotta sait varmuuden asiaan, muutoin olisit miettinyt vieläkin enemmän teitkö oikein.
Muutat nyt uuteen kotiin lasten kanssa ja aloitatte oman elämän. Mies huolehtikoon itsestään kuten parhaaksi näkee. Rohkeutta.

Syyllisyys on jännä tunne. Minulla se menee monesti sekaisin häpeän ja arvottomuuden tunteen kanssa. Sinähän teet ihan oikein, kun et kerro lähdöstäsi, koska on vaara että miehesi muuttuu väkivaltaiseksi. Järjellä ajateltuna syyllisyyttä ei tarvisi kokea, mutta tunteet eivät kuuntelekaan järjen ääntä…

Itse olen huomannut, että tunteet ovat usein takaumia, eivätkä liity juuri siihen kyseiseen hetkeen, vaan tulevat jostakin kauempaa. Voisiko olla, että syyllisyytesi liittyy johonkin muuhun? Vaikka siihen, että koet “hukanneesi elämää” alkoholistin kanssa eläessä, tai raha-asioihin? Tai äitiyteen? Minulla meni kauan aikaa purkaa näitä omia tunnevyyhtejäni, ja sillä tiellä olen edelleen. Häpeää, syyllisyyttä, arvottomuuden tunnetta… kaikkea tätä kasaa itseensä, kun elää juopon kanssa. Se taitaa meitä almoja yhdistää.

Jos tunteita ei käsittele, niin ne jäävät muhimaan, ja määräävät jatkossakin elämän tahdin. Pelkkä ero alkoholistista ei välttämättä siis riitä, vaan vanhat, kiinni kasvaneet toimintamallit tekevät sen, että kohta on samoissa vaikeuksissa uuden miehen kanssa. Sen vuoksi näiden tunteiden käsittely ja läpieläminen on niin tärkeää. Kysyt, miten pääset eroon syyllisyydestä. Tunteista pääsee eroon vain ottamalla ne vastaan, kokemalla ne läpi.

Sellainen lohdutuksen sana, että tunteet osaavat huijata hienosti… Se pelko, mitä nyt koet, kun olet lähtemässä, on ihan luonnollista. Koet, että sinua pelottaa jättää miehesi, mutta todellisuudessa luultavasti pelkäät vaan uutta ja tuntematonta. Se rakkaus ja kiintymys, mitä tunnen miestäsi kohtaan on myös luultavasti valetta, se katoaa kun avaat oven uuteen elämääsi. Se on turvallisuuden kaipuuta, joka verhoutuu rakkauteen. Kun teet turvapaikan jonnekin muualle, ja alat pitää itsestäsi huolta, rakkaus ja ikävä mieheen katoavat aika nopeasti.

Voimia, pidä huolta itsestäsi, huominen on hyvä paikka :smiley: