vituttaa vaan niin rankasti

en vaan tajua en vittu tajua…perheellinen mies ja välillä karataan valehtelemalla ryyppyvlopuille. Ja sitte kadutaan…en koskaan enää ja oon alkoholisti. Noni paripäivää menee ja tulee riitaa niin kappas ei hänelle juominen ookkaan ongelma vaan sitä täytyy karata juomaan ku muuten akka ei päästä. Voi jumalauta en kestä…onko tää ihan normaalia? Minäkö tässä pipi oon vai mies?

täälä oikee valittava narisia mut en tiedä mihi purkais…ei jaksa seinää kovin kauan hakata. Ja kaiken huipuks huudan vaan miehelle ku solvaa ku ei tajua et hän on satuttanu…ni kehtaa vielä et pakkohan täs on ero ottaa ku ei kukaa jaksa huutavaa naista…voi ku en vaa jaksa…

Olin itse aikoinani ehkä vähän vastaavassa tilanteessa ja kävin keskustelun, joka kulki jotenkin näin. “Et voi kieltää minua ottamasta, juominen ei ole minulle ongelma, koska… joitain näitä perusperusteluja työssäkäymisestä jne.” Sain tuolloin puettua itsellenikin sanoiksi sen, että en edes yritä määritellä mitään alkoholismia. Minulle alkoholi on ongelma perheessä, jos siitä kärsii yksikin perheenjäsen, määrästä riippumatta. Asiasta neuvoteltiin, ja toinen osapuoli päätyi reilusti ja selkeästi valitsemaan juomisen. Eikä siinä sitten sen enempää, emme sopineet toisillemme.

Nyt jälkeenpäin mietin, että onhan alkoholi ongelma parisuhteessa silloinkin, jos toinen osapuoli ei saa ottaa riittävästi, ja hänellä on sen takia jatkuvasti paha olla. Mustavalkoisesti ajateltu, mutta yritän sanoa, että oikeassa tai väärässä, asiat ei ole hyvin, jos on koko ajan paha olla. Eikä se, että on paha mieli ja veetys toisen juomisesta tuossa elämäntilanteessa ole mikään ihme. Pystyn samaistumaan tunteeseen. Osaisinpa antaa hyviä neuvoja. Kai sitä vaan pitää ajatella, mitä tarvitsee, mitä haluaa ja minkä kanssa pystyy elämään, ja selvitellä, miten sen itselleen järjestää.

Sen haluan vielä sanoa, että raivoaminen on turhaa, ja toisen juomahaluja vastaan taisteleminen myös. Tärkeintä on yrittää pitää itsensä jotenkin kasassa ja auttaa itseään. Täällä on paljon viisaita kirjoituksia näistä, todella. Kannattaa lukea, myös tuolla vanhemmissa ketjuissa on hienoja selviytymistarinoita joista ainakin itse olen saanut paljon. Toivon voimia!

Tuossa siiselin jutussa on se villakoiran ydin, jota olen yrittänyt miehelle tolkuttaa enkä ole ajatuksiani ilmeisesti saanut aseteltua sanoiksi. Eli että alkoholi on meidän suhteessa ongelma molemmin päin; minulle joka ei sitä siedä ja miehelle joka ei saa ottaa kotonaan. Ja sen takia tunnen itseni tässä niin kusetetuksi, koska omalta osaltani olen ollut rehellinen ja kertonut mitä siedän ja mitä en, mutta en tunne saaneeni rehellisyyttä takaisin. Vuosia, vuosia, VUOSIA, on käyty niitä keskusteluita että tämä ei nyt toimi ja mies sitten sanoo haluavansa ja pystyvänsä sitten olla ilman alkoholia kotona. Mutta kun eihän se menekään niin… Mulle kävisi aivan mainiosti se, että todetaan olevamme tässä suhteessa niin erilaisia ettei tämä ole yhteensovitettavissa, ja hyvässä hengessä sitten lähdetään eri teille. Minusta tuntuu, että minut on valehtelemalla saatu jäämään tähän.

Ja lohduttomalle… Niin, se valehtelu ja “syiden” etsiminen juopotteluun kuulostaa niin tutulta. Jos ei “syytä” löydy, niin tehdään sellainen. Pistetään riita pystyyn vaikka roskapussista ja riidan aikana syljetään paljon muutakin, jolloin on niin paha olla/akka on aivan hitler/ei ole omaa tilaa/on paineita/muuta liibalaabaa, joka pakotti juomaan. En juo enää ikinä, jätän alkoholin kokonaan -juttu taitaa kuulua kankkuseen. Unohtuu sitä myötä kun paha olokin häviää. Se on vaan sellainen ympyrärata, jota juna kulkee ja nuo on niitä pakollisia pysäkkejä.

kuulostaa todella tutulta.olen miehelleni useamman kerran sanonut että mene etsimään itsellesi nainen joka sun kanssa elää tollasta kännäily elämää että minä en sellasta halua. Ni ei ei ei…ku minut vaan haluaa ei muita. Ja siltikin pitää päästä reisssuille ja taas kotia palatttua vannotaan että niin ei enää käy. Miksihän tuollaisen kanssa perheen perusti. Laittaisko vaikka nuoruuden piikkiin.

Samaa kuin voimaton2, olen minäkin miettinyt. Että miksi ihmeessä jäin ja perustin perheen tuon kanssa? Nuoruus? Tyhmyys? Naiivius? Uskoin niihin lupauksiin ihan satasella, mutta minkä ihmeen takia uskoin? En olisi jäänyt jos mies olisi ollut rehellinen. Olisi jo alusta saakka reilusti sanonut, että aikoo ryypätä loppuelämänsä samalla tavalla, niin olisin vaan lähtenyt muualle. En edes vaatinut vähentämään ryyppäämistä minun takiani, vaan halusin vain tietää… Noh, ei ilmeisesti olisi pitänyt edes kysyä, vaan pakata laukut kyselemättä. Naimisiinkin menin… Ne kolme kuukautta ennen vihkimistä olivat elämäni onnellisinta aikaa. Syystä tai toisesta uskoin taas ihan satasella, että kotona ryyppäääminen on loppu. Koti tulisi olemaan rauhallinen ja onnellinen siitä lähtien. Olin oikeasti onnellinen. Se oli ihanaa aikaa. Vihkimistä seuraavana päivänä mies sitten vetäisikin taas kännit kotona. Putosin korkealta ja kovaa. En ole ikinä ollut vailla muuta, kuin että kotona ei juopottele. Häipyköön muualle juomaan, jos juotattaa, kunhan ei kotona juo. Mutta kun ei… Se ei vaan käy miehelle. Hänellä on oikeus juoda omassa kotonaan. Ja minulla on oikeus olla rauhassa kännimöykkääjältä omassa kotonani. Tässä on tällainen sovittamaton ristiriita.

Hei,viimeinen lause ristiriidasta hienosti todettu,samassa veneessä ollaan,huoh huh.Ja kuiva juoppo-käsite alkaa tulla tutuksi

Voe halavattu! Tämä keskustelu sai minutkin tajuamaan että mulle on sittenkin valehdeltu ja mua on tavallaan kusetettu, vaikkakin ehkä ei tiedostaen. Eli meillä kun ei ole piilojuomista, niin kuitenkin on vuosien saatossa tapahtunut sitä että olen kertonut avoimesti mitä toivon parisuhteen alkoholinkäytöltä, todennut etten halua miestä joka juo päivittäin. No hän lopetti päivittäisen kaljottelun suhteemme alkuaikoina, mutta jatkoi viikonloppu jurraamista, johon kyllä osallistuin itsekin ja podin morkkiksia. Kun lapset tulivat kyseeseen sanoin että en halua lapsilleni isää joka ottaa joka viikonloppu lipuen siitä sitten edelleen pari kertaa viikollakin humalan puolelle…no nythän sitten ollaan siinä tilanteessa. Historia toistaa itseään, vanhemmilleni kävi juuri niin :open_mouth: Nyt on äiti kuollut, isäpuoli täysin kyvytön huolehtimaan itsestään ( alle 60v) ja isäni ei ole ottanut pian kymmeneen vuoteen hölmöiltyään tarpeeksi. Siskolla yli 10 vuotta myös täys raittiutta. Ja VIELÄ mieheni vähättelee omaa alkoholin käyttöään, eikä ota itseään niskasta kiinni vaikka olen sitä toistuvasti pyytänyt. Hänelle on hyvin selvää myös alkoholi-“sukupuuni” ja pelko omasta tulevaisuudestamme.

Mitä tulee vihkimiseen, niin mies veti häitä edeltävänä iltana sellaiset viina humalat ihan vaan grillaillessa, ettei kyennyt viemään lasta aamulla hoitoon autolla, kun minä menin kauneussalonkiin :frowning: Olen antanut anteeksi senkin, vaikka olin hääaamuna niin väsynyt että mun teki vain mieli itkeä.

No pitäiskö mun sitten olla kuitenkin tyytyväinen että mies ei koskaan hauku minua tai lähde reissuilleen, saan tehdä mitä haluan eikä ole mustasukkaisuutta tms…toisinaan hänellä vaan menee niin överiksi annostelun kanssa. Jotkut mun kaveritkin sanovat että “No älä nyt, sulla on niin hyvä mies.” No joo- tavallaan. :unamused:

Kun nostaa kissan pöydälle tekee kipeää :cry: