Olen +30v. nainen joka jo teininä juonut humalahakuisesti. Paljon on tapahtunut pahoja asioita mutta en silti ole tajunnut tilannettani. Vasta viimeiset kaksi vuotta olen ollut huolissani juomisestani ja yrittänyt lopettaa kymmeniä kertoja. Mutta kun se juomisen mahdollisuus hiipii mieleen, sitä harvemmin saa pois. Aina se ”viimeinen kerta” ja turhia toiveita. Juomis kertoja on nyt viime aikoina ollut 2-3 viikossa. Tilanne on selvästi koko ajan ”edennyt.” Määrät kasvaneet hurjasti ja lähes aina loppuu kesken. Ajatukset ovat päivittäin alkoholissa. Häpeä on ihan valtava ja salailu väsyttää. Vain yksi ihminen tietää tilanteestani.
Nyt on alkanut tuntua että psyyke on koetuksella ja ymmärrän mitä tarkoitetaan kun elämästä katoaa värit. Haluan löytää itseni takaisin elämään. Tätä ei tahtoisi uskoa edes todeksi ja olo toisinaan todella pelokas.
Olo on toiveikas kun tutustuin tähän keskustelupalstaan. Paljon samaistuttavia tekstejä, kannustavia kommentteja. Ehkä vielä jaksaa uskoa, että jostain sitä voimaa saisi kohti toisenlaista elämää.
Tervetuloa tänne palstailemaan. Täältä todellakin löytyy meitä muitakin, jotka ollaan tarvottu samassa suossa. Välillä kupsahdettu kumoon ja sitten taas uudestaan päämäärää kohti.
Hyvin kuvaat tilannetta, että elämästä katoaa värit kun alkoholin kanssa tanssii liian liki ja liian pitkään. Jokaisella meillä on se oma katkeamispisteemme. Toiselle se tulee aikaisemmin kuin toiselle. Itse aloitin juomaan rajummin vasta reippaasti yli 40 kymppisenä, mutta ei sen iän niin väliä. Saman tempun tuo alkoholi tekee kaikille, jotka se kaappaa otteeseensa. Usko ihmeessä parempaan huomiseen ja tavoittele sitä kohti. Pienin askelin - se on minusta ollut se taikasana vaikka omassa ketjussani onkin otsikko vuosi 2025 ilman alkoholia. Se voisi hyvin olla vuosi 2025 uuden opettelua - sillä sitä tämä todellakin on. Opettelua elämään omien tunteidensa kanssa ja sietämään niitä.
@kaaosteoria66 Kiitos kirjoituksestasi. Tämä on niin hienoa kun saa vertaistukea, en olekaan yksin. Olen monesti ajatellut ikävien tapahtumien jälkeen, että tämä oli se mun pohjakosketus ja nyt riittää. Kummasti ne vain unohtuu jo viikon päästä.
Ajattelen niin, että me kaikki ollaan samassa veneessä alkoholiongelman kanssa, iästä riippumatta. Siskoni on lähes 50 vuotias. Olen seurannut hänen rappioelämää läheltä pitkään, enkä ole kokenut että mulle voisi käydä niin. Nyt olen kuitenkin alkanut ymmärtää tämän alkoholiongelman kavaluutta, kuinka se huomaamattakin vie ja tavoista tulee uusi normaali. Ehkä nyt on silmät avautuneet ja ymmärrys kasvaa tämän keskustelupaikan myötä!
Tuo “viimeinen kerta” on koettu aikanaan varmasti satoja kertoja. Perjantaina töiden jälkeen “yhdelle”, eli hulvattoman hauska känni ties millä verukkeella ja lauantaina uudestaan. Suurin ongelma oli, että toisena päivänä ei tuntunut nousevan enää yhtä helposti ja tätä sitten paikattiin asiantuntevasti viskien avulla. Sunnuntaina lupaus, että tämä oli tässä, maanantaina ja tiistaina vielä selvästi hutera olo. Keskiviikkona melkein normaali, mutta torstaina ei enää mitään muistikuvaa sunnuntain lupauksista ja ei kun uudestaan. Tätä pari vuosikymmentä. Jossain vaiheessa vähensin ja jätin mm. terävät pois. Siitä oppi lähinnä sen, että laatikollinen olutta loppuu kesken helposti.
Jatka ihmeessä tutustumista kirjoituksiin ja poimi mikä toimii. Sama hanska ei sovi kaikkien käteen, mutta tulet tunnistamaan tiettyjä yhtäläisyyksiä. Itse kuljen sinua pari vuosikymmentä edellä, enkä muuttaisi menneisyydestä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että olisinpa lopettanut kolmekymppisenä. Tiimalasi toimii vain yhteen suuntaan. Et saa enää koskaan takaisin hetkeä jonka käytit tämän viestin lukemiseen. Sinulla on tänne tulon myötä nyt jonkinlainen ote oikeasta kahvasta. Purista otetta ja käännä, nyt.
@apnea Kiitos kun kirjoitit, teksti kosketti syvältä. Tämä ”viimeinen” kerta on koettu niin monta kertaa, että muodostunut jo joksikin vitsiksi. Joka kerta siihen vain on ollut pakko uskoa, toivoa ei voi menettää.
Kuinka nopeasti se edellisen kerran morkkis ja krapula unohtuukaan. Useamman päivän kestävä paha olo. Se on varmasti monelle tuttua, että alku viikko mennään morkkistellen ja loppu viikosta odotetaan jo viikonlopun juomia.
Ja se toisen päivän juominen. Joskus se yllätti ja sujuikin hyvin, yleensä ei. Vaatisi vahvempia juomia. Olen myös lopettanut vuosia sitten terävien käytön, sillä tehnyt muka hyväksyttävämmäksi juomisen. Ajatellut, että tilanne on parempi kuin ennen, kun ei juo viinaa. Mutta eipä se niin mene. Kaljaa kun pystyy kitata sitten kunnolla.
Pysäyttävä ajatus tuo tiimalasi. Olen sitä paljon miettinyt kuinka paljon elämästä olen haaskannut aikaa ja rahaa juomiseen. Jos ajatteleekin niin, että aikaa on vielä pelastettavana. Mitään kun ei enää muuttaa voi, meillä on vain tulevaisuus. Kyllä tässä saa kiitollinenkin olla paljosta ja nyt on löytänyt tämän kahvan josta aion nyt todellakin pitää kiinni ja kääntää.
No eipä se nyt viime kertakaan ollut se ”viimeinen.” Että kyllä sitä nyt on tässä ryvetty ja ponnisteltu ihan viimeisiin kyyneliin asti. On se mentävä AA-kerhoa kokeilemaan. Ajattelin tänne tulla päivittelemään sitten kun aika on, omaa tarinaa..
On niin väsyttävää tämä ”teatterielämä.” Kun kukaan ei tiedä ongelmastani. Esitän kaiken olevan hyvin, vaikka sisälläni huudan apua. Paljon kohtaamisia joissa joudun esittämään aivan muuta kuin olen, en tiedä milloin tämä esitys loppuu väistämättä jos en saa nyt tölkkiä pysymään kiinni. Tuntuu niin turhauttavalta oma lähipiiri, osa on alkoholisteja tietämättään (mielestäni), osa sukulaisista raittiita eivätkä ymmärrä tätä sairautta mitenkään. Vaikea sukupolvi tämä kai on, kaikki sukupolvien traumaketjut ratkaistavana. Puhumattomuuden, traumatisoivan tunneilmaston synkkyyden muistot aina mielessä. Sairastan OCD:tä, edes äitini ei tiedä sitä, vaikka lapsena se jo alkoi. Ei hän sitä edes ymmärtäisi vieläkään. Tekisi toisinaan mieli huutaa kaikille, että olen lievästi masentunut, pahoin ahdistunut ja alkoholisoinut, mutta en vain voi sitä kertoa. Paitsi yhdelle ystävälle, joka on voimani.
