Viiltävää rakkautta narkkarin ehdoilla

Vilpola
1

Jotkut teistä ovat lukeneet viestejäni täällä, mutta nyt vasa sain aikaiseksi tehdä oman ketjun.
Olemme perhekuntoutuksessa, olleet nyt 8 viikkoa. Mies on päässyt kuiville (oman tiedon ja seulojen mukaan) kamasta.
Lääketiputukset menossa.
Tyyppi on muuttunut valtavasti, meidän välille on kasvanut kilometrin syvyinen kuilu.

Jäätävä ja raastava hiljaisuus, kaikki sanat mitä ei pystytä sanomaan. Kaikki katkeruus ja viha jonka haluan haudata ja unohtaa saavat itseni vellomaan jossain pohjamudissa.

mä mietin jatkuvasti että MIKSI MÄ JAKSAN? Miksi mä haluan elää ton ihmisen kanssa edelleen, joka mua on satuttanut niin perkeleen syvältä, sadat kerrat.

Mikä meidät pitää yhdessä? Hän ei pysty tällä hetkellä olemaan mun lähellä,puhumaan, tekemää yhtään mitään. Mä yritän antaa olla ja keskittyä lapsiin yms hommiin.

Mulla ei ole ptkä aika laskettuun aikaan (toukokuussa).

Mä tiedän vaan sen,että rakastan tota vitun ärsyttävää olentoa tuolla sohvalla yli kaiken ja tekisin mitä tahansa jos asiat vois olla niinku ennen, että me löydettäs se ihana läheisyys ja yhteys yms mitä oli ennen näitä ongelmia.

Mä uskottelen joka minuutti ja sekunti itselleni että kyllä mä jaksan, mun täytyy jaksaa.

Mä olen sitoutunut tähän, enkä hylkää.

Monet kerrat kun olen ollut valmis pistämään pillit pussiin, en ole pystynyt.

En pysty nytkään. Tää järjetön rakkaus vie multa hengen. Mä en saa unta, mä mietin yöt miten mä voisin tehä paremmin.Voinko tukee enemmän, voinko auttaa jotenkin. Tiedän etten voi auttaa, se voi vaan auttaa itse itseensä. Mä yritän lopettaa painostamisen.

Mä en syö koska musta tuntuu että mä elän ilmankin ruokaa. Mä hymyilen, mutten ole onnellinen vaikka yritän nauttia edes niistä pienistä asioista mitä mulla on, eli lapset.

Jotenkin ihminen päihdeongelmaisen tukena todellakin onnistuu kadottamaan kaiken itsestään toisen vuoksi, mitä on tämä sokea rakkaus?

Jos mä jätän sen, musta tuntuu että kuolen.

Mä en oikeesti hyväksy sen harrastuksia ja kaveripiirejä, mut mä anan olla, ettei tarvitsis tapella.

Mä säälin sitä koska sillä on niin vaikeeta. Onko täs maailmassa yhtäkään pariskuntaa joka olis selvinnyt täst suosta? Mä niin toivon edelleen että me oltais yks niistä harvoista.

Mä itken yksin hiljaa en aio näyttää että oon heikko. Ehkä kaikki on aamulla paremmin? Tai edes joskus.

2

[i] Mä tiedän ettei mun tarvitse sietää, mutta haluan silti.
Mä kestän kaiken ja vielä vähän enemmän.
Mä annan sille kaiken anteeksi,itselleni myös.
En ole täydellinen, mutta pystyn parempaankin.
Se mikä ei tapa vahvistaa, käännän tän meidän vahvuudeksi vielä.
Usko tulevaisuuteen on pieni, mutta ammennan siitä voimaa itselleni.
Vaikka katoaisit, olen tässä. Olen lähelläsi kun tarvitset. Otan vastaan sen minkä annat, vaikkei se olisi paljoakaan.
Olet kaukana mutta niin lähellä, en anna sinun kadota. Toivon että löydät itsesi uudestaan.
Toivon että löydät meidät uudestaan, vaikka me ollakaan nyt me.

[/i]

3

Moi Lumikkinen
kirjoituksesi puhutteli mua. Olen muuttanut juuri asumuseroon 6vuoden avoliiton jälkeen. Minulla on yksi lapsi edellisestä suhteestani. Nyk. mieheni on päihderiippuvainen, mutta “vain” viikonloppu/vapaapäivä käyttäjä. Alkoholia, piriä, bentsoja… Silti se on tehnyt elämästäni helvettiä. Ollaan asuttu kerran aikaisemmin vajaa vuosi erossa, mutta palattu takaisin saman katon alle. Nyt jälleen erossa, minun tahdostani. Mitä järjetöntä tuskaa tämä tuottaakaan ja kuinka järjetöntä taistelua omassa mielessä käykään jatkuvasti. Toinen puoli minussa sanoo: en ole ansainnut tätä, tuo kohtelee minua huonosti jne. ja toinen puoli taas tarvitsee häntä, niin paljon etten halua päästää irti tai en selviä. Ei tästä kirjoittamista meinaa tulla nyt mitään. Olen niin ahdistunut nyt, että kädet tärisevät ja niistä loppuu voimat. Koitan palata asiaan myöhemmin. Voimia Sinulle <3

4

Heippa,

mitä tarkoitat nykyisellä miehellä?

Menin vähän hämilleni kun luin sinun viestit. Siis asumusero kenestä tahansa päihderiippuvaisesta kuulostaa hyvältä!

Parempi yksin lapsen/lasten kanssa kuin sairaassa ympäristössä.
Kuulostat läheisriippuvaiselta ja taisitkin sanoa sen. Apua on esim. Al-Anon-ryhmät, jotka olen kokenut hyväksi.

Onko sulla läheisiä muita? Hakeudu heidän luokseen vaikka ei tekisi mieli, älä hautaudu yksin murehtimaan. Sinä olet tärkeä!
Älä anna lapsillesi kuvaa epävarmasta elämästä, anna heille muistoja ihanasta äiskästä joka voi hyvin, eikä tietoakaan piripussukoista tai krapuloista.

Muru, hoida itseäsi!!!

Muoks: nyt ymmärsin, että puhut yhdestä miehestä, anteeksi mun kömpelyys.

5

Kiitos vastauksestasi piiras. Kirjoitinkin aika pitkät pätkät tuohon toiseen ketjuun jos haluat lukea: Enrican “Kun narkki ei ole koukussa ja tuhat muuta syytä vetää…”.

Kyllä, olen läheisriippuvainen. Pelkäävä, ahdistunut, paniikkihäiriöinen, hauras, jotenkin niin turvaton, oireilen tosi paljon psykosomaattisesti… Oon ollut pari vuotta psykoterapiassakin ja kai siinä oli silloin apua, mutta tuntui että sitä olisi pitänyt jatkaa vielä pitkään.

Olen miettinyt juuri tuota läheisten ryhmää… täytyy selvittää missä lähin sellainen toimisi.

Nykyisellä miehellä tarkoitan viimeisintä kumppaniani tosiaan, josta olen nyt asumuserossa…mutta tosiaan sanoin nykyinen, koska hän niin mielessä on… eikä ero ole todellakaan vielä selvä. Ollaan oltu erossa ennenkin…eikä se ollut kuin kuukauden oikeasta erossa olemista. Vaikka asuttiin erillään, pidettiin yhteyttä silti…tai hän piti…silloinkun huvitti ja kun minua tarvisi. Minähän riensin aina apuun, vein pameja laskuihin yms. Ja otin vastaan taas kaikki huomion ja rakkauden rippeet mitä sieltä vain tuli. Sitä pelkään nytkin…olen vielä yhtä kiinni hänessä vaikka asutaan erillään. Silti sattuu kun tiedän että hän parhaillaan pitää hauskaa ja vetää piriä nenään. Mietin missä hän on…onkohan muita naisia. Miksi hän ei välitä minusta jne jne. Miksi se irtipäästäminen on niin jumalattoman vaikeaa?

Ja noista läheisistä. En ole ollut ystävien kanssa tekemisisä. Ahdistuksen takia en ole jaksanut tai uskaltanut oikein käydä missään, ja näistä murheista en kehtaa enää edes soittaa. Oma sisko ja vanhemmatkin ovat niin kyllästyneitä tähän, että itken samoja asioita vuodesta toiseen, kun heidän reseptinsä on yksinkertainen. Ei yksinkertaisesti ole ketään kelle tätä tuskaa purkaa, siksi hakeuduin nyt tänne pälpättämään ja on aivan mahtavaa jos täällä joku jaksaa lukea.

Kiitos Sinulle piiras

6

Vähän harmittaa kyllä, että kun kirjoitin tänne niin ei ole keskusteluseuraa. Näyttää aktivisuus täällä olevan aika vähäistä :frowning: Tosin hyvä hän se on, jos ei tarvitse vertaistukea etsiä

Löytyykö netistä joitain muita tämän kaltaisia paikkoja jossa olisi enemmän aktiivisuutta?

7

Moikka! Mennyt tovi ennenkuin olen pystynyt palaamaan edes tänne käsittelemään asioita!Nyt tosiaan ollaan tuon perkeleen loiseläjän kanssa erottu, yhteinen lapsi kylläkin tulossa. Mulle niin riitti se ääretön päähän potkiminen ja manipulointi, sain otettua itseäni niskasta kiinni ja nyt odottelen että vauva syntyy ja elämä jatkuu.

Viime kuukaudet ovat menneet tuolla hoidossa, yhdessä ja erikseen. Itselläni ei siis ole päihderiippuvuutta. Olen saanut yhtä paljon tukea tuolta kakslahkeiselta raskauden suhteen kuin olisi kuuta huutanut apuun, siis täysin nolla. Häntä ei kiinnosta kuin oma itsensä ja oma hyvinvointinsa, olen olemassa hänelle vain kun hän niin haluaa. Pitkällä historialla on paljon seurauksia, eikä pienin niistä ole toisen ihmisen huomioonottaminen. Aika näyttää päästänkö häntä edes lapsen elämään, tällä hetkellä tuntuu ettei se ole vaihtoehto.

Niin paljon on loukattu,kusetettu,manipuloitu,potkittu päähän ja suorastaan pidetty pilkkanaan että alan nyt jo uskomaan että kyllä mä ansaitsen paljon parempaa.

Se ei vie mun tunteita pois tai sitä että haluaisin olla sen kanssa, mutta se ei tule olemaan mahdollista nyt, jos koskaan.
Mä en rupee nuoruuttani tuhlaamaan kymmenisen vuotta vanhempaan narkkariin joka vie mun elämänhalun multa. Se voi käydä polkemassa tästä eteenpäin ketä haluaa.

Aamen.

Haluan sanoa kaikille, että jos törmäätte nistiin ja olette tunkeneet itsenne syvempään kuiluun kun uskoittekaan, on sieltä mahdollista päästä pois. Kunhan vaan teette sen ratkaisun! Multa meni tuhat ja yksi kertaa homma vituilleen kun annoin aina uuden mahdollisuuden,ymmärsin uskoin rakastin ja tuin. Nyt lähdin vetämään kamoineni lapsen ja maha-asukin kera ja jätin sen paskaelämän ja narsistisen kusipään selvittelemään oman elämänsä sotkut enkä edes katso sinnepäinkään enään! Se ottaa koville, mutta on sen arvoista. Kaikki kaunis jää mieleen, mutta pitää muistella niitä huonoja hetkiä :wink:Mä sain psykiatrisen avun, kaikki mahdolliset tukitoimet. Kauan menee vielä ennenkun toivun ja uskallan ottaa jonkun uuden elämääni, mutta tähän maailmaan en halua uudelleen, nyt se on nähty. Haluan miehen joka rakastaa minua ja huomioi- selvinpäin. Haluan miehen johon voi luottaa. Haluan oman elämän :slight_smile: Tsemiä kaikille!

8

Lumikkinen hienoa! Sinä ja lapsesi voitte varmasti paljon paremmin ilman miestä. Kirjoitit ekassa viestissäsi, että säälit miestäsi kun hänellä on niin vaikeaa. Tämä on yksi harha johon päihderiippuvaisen kanssa sortuu: onhan päihderiippuvaisella hankalaa, mutta päihteet on siitä hyvä juttu, että ne voi lopettaa! Päihderiippuvainen tekee läheistensä elämän paljon hankalammaksi valehtelulla ja manipuloinnilla ja vetoamalla hyvään tahtoon kuin hänen oma elämänsä on.
Pupujussiikävää että koet, ettet ole saanut täältä vertaistukea. Kuten itsekin sanoit, tunnut olevan kovin riippuvainen miehestä. Haluaisitko tuosta riippuvuudesta eroon?

Ohjaaja saara

9

Jätä miehesi, ajattele lapsiasi.
Muuta kauas ja hanki uusi elämä.
Tämän kaiken toivon teille täydestä sydämestäni…

10

Moikka ja voimia <3

Mä olen myös uusi täällä ja tuntuu että tuo oma roikale vie multa kohta hengen kamankäytöllään. Olen niin ahdistunut jatkuvasta epävarmuudesta, että ihme et täs ollaan vielä joinkuin itse järjissään. Mun mies vetää piriä, teemuja, bentsoja, savuja ym ym…
Jatkuvasti lupaa vähentää/lopettaa mut sit sama ralli jatkuu aina vaan. Nytkin ollu viikon omilla teillään ja haluaa erota, kun ei kestä kuulemma minua…hohoijaa :smiley: Kuitenkin, kun kysyn, että voisiko vielä harkita eroa, niin vastaa ettei tiedä. Sekoan sen ihmisen kanssa. Jos haluaa erota, niin miksi ei sitä sitten välillä sano suoraan, kun soutaa ja huopaa. Haluaa pitää minua narun päässä vissiin taas kerran ja minä hullu olen siellä narun päässä näköjään vapaaehtoisesti. Kyllä minullakin joku vika on korvien välissä, kun tätä muka jaksan vielä katsoa ja pelkään kuin syötävä, että tuo elämäni sekoittava narkomaani minut jättää…en tajua itseänikään enää :smiley:

11

Voin itse samaistua teidän tilanteisiinne täysin, vaikka olenkin vasta vuoden tämän miehen kanssa ollut. Meillä on melkein kymmenen vuoden ikäero ja itse olen vasta parikymppinen. Suhteen alussa hänen ongelmansa oli se että joka päivä piti päästä polttelemaan ja vetämään lääkkeitä, minkä lisäksi joka viikonloppu kakspäiväset kännit sekä piriä ja essoja. Olin sinisilmänen, siihen asti kunnes tajusin että multa salataan nää asiat. Herra teki katoomistemppuja (ei vastannut puhelimeen, viesteihin, fb-viesteihin) ja sen jälkeen ku rahat oli vedetty ni aina soitti että pitää tulla päätä silittää. No se lähti vuoden alusta hoitoon ja kaikki muuttu paremmaks, meille oli tulossa lapsi, saatiin asunto, uus auto ja tulin tosi hyvin juttuun sen perheen kanssa. Sitten ku herra oli ollut kolme kuukautta kuivilla sillä alko tekee mieli ni yhtäkkii ilmoitti että abortti on tehtävä ja katos. Sen perhe otti mut niiden luokse asumaan hetkeks, mutta minä menin taas takaisin kun herra soitti. Ekassa ultrassa selviski et sikiö oli ollu kuolleena jo pitkään ja sillon se lupas mulle et nyt loppuu tää päihteiden käyttö, mutta ei. Siitä asti tää on menny vaan alaspäin. Tää kesä on ihan hirveetä ollut ja oon syöny itteni niin loppuun. Selvinpäin pystytään olemaan muutama päivä, ja meen aina sekasin ku se katoo (en voi syödä, nukkua tmm.) syytän itteeni aina kaikesta. Mikään ei enää merkkaa sille muut ku päihteet. Sovittiin et ku uuteen asuntoon muutettiin et tänne ei tuoda huumeita. No se unohtu nopeesti. Mun pitäs täällä vaan siivota kun se käy kotona aina kääntymässä ja sotkemassa, eikä raivaa jälkiään. Sit mun pitää oottaa aina et se pääsee varmasti kotiin. Saatan joutuu oottaa monta päivää. Sit vahdin herran lapsia. Ei mulla oo omia, oon viel tosi nuori. Harmittaa ku se tekee lapsillekki niin tyhjiä lupauksia (lupaa tulla kotiin “kohta” tms.) ja sit ne itkee. Täällä kotosalla vaan taas yksin sängyssä mietin et miten alas oon itteni ajanu. En kelpaa herralle muuhun ku panemiseen, siivoomiseen, lapsenvahtimiseen. Oma elämä on menny, läheiset on kyllästyneitä kun ei osaa vaan lähtee pois. Joku vois luulla et se on helppoo ku on näin nuori, mut oon koko pienen ikäni kattonu muitten vetämistä vierestä ka nyt sinisilmäsenä uskoin taas voivani muuttaa yhden maailman upeimmista ihmisistä, mutta turhaan. Myöntää oman ongelmansa ja haluaa hakea apua taas, mutta päihteet vie voiton kaikessa. Millään ei oo mitään väliä kuha on huumeita ja tää likanen, luinen tiskirätti kotona oottamassa. En oo enää ihmisenä mitään, mutta enää voin vaan rukoilla pelastusta koska muuten sitä ei oo näkyvissä pitkilleen.

12

riipa

Moikka ! Hienoa että uskalsit tulla kirjoittamaan tänne tilanteesta. Ei kenenkään tarvitse kestää tuollaista kohtelua! Mun tarina sai vähän uusia käänteitä, niihin myöhemmin. Asuuko sun narkki miehen lapset teidän kanssanne? Missä lasten äiti? Onko lastensuojelu kuvioissa? Voimia kauheasti! Voin kuvitella miltä tuntuu…

Mun rakas ex pääsi 5kk kuntoutuksesta kesän alussa ja muuttivat lapsensa kanssa pois samalta paikkakunnalta.
Ihan hyvä idea oli. Seulojen mukaan putsina on oltu ja lääkkeistä ei mee enää ku lyricat. Ollaan oltu yhteydessä ja hengailtu enemmän ja vähemmän tässä kesällä. . Selvinpäin kun on niin olen ihan tyytyväinen!
Onhan meillä jotain yhteistä. . Pieni vauva! Perhekuntoutuksen jälkeen käteen jääneet eväät ei kummoset olleet :frowning: oltiin joku kuukausi erossa yhteensä. Lisäksi sain jälkikäteen varmuuden moniin epäilyksiini asioista jotka tapahtuneet vaikka mitää ei silti myönnetty. .

En edelleenkään voi sanoilla kuvata kuinka monta yötä olen itkenyt, kuinka paha mieli on ollut ja kuinka rakkaus on satuttanut kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kuinka pyyteettömästi itse antaa itsensä likoon. . Saamatta koskaan kuin murusia.
Mutta ymmärrys omaa narkki retkua kohtaan on kasvanut. Ymmärrys siitä että tulen aina olemaan kypsempi osapuoli kun toinen vasta räpiköi n. 16 vuotiaan tasolla mitä tunnepuolella ainakin on.
Jatkan myöhemmin :slight_smile:

13

Mulla meni useampi vuosi oivaltaa, että (ainakin oman narkkini kanssa) huumeiden käytön loppuminen ei olisi muuttanut sitä tosiasiaa, että eksäni oli jäännyt tunnetasolla teini-ikäsen tasolle. Vasta, kun tajusin, että jokaisena selvänä päivänä hän voi vasta opetella olemaan iso ja aikuinen ja vastuussa, pystyin jotenkin tarkastelemaan suhdettamme itsekin selvin silmin. Ei musta ollut aikuisuuden opettajaksi, tai ehkä olisi ollut, ellei kaikkia niitä haavoja olisi jo moneen kertaan revitty auki siinä kohdassa. Ehkä olisi ollut, jos alusta asti olisin tajunnut, etten voi vaatia käyttäytymään kuin aikuinen, sillä vaikka mies oli kolmekymppinen, ne huuruiset vuodet eivät merkinneet mitään kehityksen kannalta.

14

Eiks ihmisistä pitäis yleensä tulla mukavampia kun ne raitistuu? O_____o’’ voimia sulle! .___.

15

Päivitys tilanteeseen; puoliso ollut vuoden raittiina subusta ja bentsot 7kk pois. Mä oon niin ylpeä! :sunglasses: :mrgreen: :mrgreen:

Voimia toverit, joskus jopa rakkaus voittaa!