Viikonloppujuoppo

Kotikanava
601

Ymmärrän Hemmiina fiiliksesi. Kun sitä luottamusta on jo niin paljon ravisteltu, kuten varmasti meillä on, on todella vaikea luottaa ja iloita tuollaisista “lupauksista”. Toivottavasti kaikki on mennyt kuitenkin hyvin. :slight_smile:

Täällä vappu meni taas riitelyn merkeissä, syynä tietysti alkoholi. Olimme yhteisen tutun tupareissa, joita pelkäsin jo alunalkaenkin. No, tiedossa oli, että minun pitää lähteä kotiin päin 22-23 välillä, että kissa saa iltalääkkeensä ajallaan. Aloin sitten tehdä lähtöä, ja mies alkaa soutamaan ja huopaamaan, että lähteekö vai jääkö. Kun kuulemma haluaisi jäädä, mutta haluaisi myös “näyttää minulle”, että osaa myös lähteä ajoissa. Alkoi sitten mennä hermo siihen soutamiseen ja huopaamiseen ja totesin, että lähtee jos lähtee, jää jos jää, mutta nyt pitäis alkaa tehdä niitä päätöksiä. Olin siinä vaiheessa jo ulkona ja taksia tilaamassa, kun mies sanoo, että kyllä hän lähtee, hakee vaan reppunsa mukaan. Odottelin…odottelin…ja odottelin…20 min siinä hemmetin kylmässä ilmassa…Soitin sitten miehelle, että mikäköhän nyt oikein on, onko tulossa vai ei. “En, jäin tänne juttelemaan kivojen ihmisten kanssa.” Mulla kilahti täysin, kun tajusin että olin palellut siellä aivan turhan takia ja miehelle ei edes tule mieleen ilmoittaa, että jääkin sinne. Mies vaan nauroi puhelimessa ja totesi, että “no sähän sanoit että voin jäädä jos haluan”. Jep…Ja kuulemma koko homma oli minun syytäni, koska tosiaan olin antanut hänelle luvan jäädä ja kuulemma hänellä oli täysi syy loukkaantua siitä, että olin päästänyt jokusenkymmentä ärräpäätä asiaa selvitellessäni…

Siis ihan naurettava juttuhan tuo on, mutta se jotenkin kolahti. Nimittäin sillä tavalla, että jos mies pystyy olemaan viinan ollessa läsnä noin välinpitämätön minusta, mitä kaikkea tässä voi vielä tulevaisuudessa tapahtua. No, aika kai näyttää.

Taas yksi viikonloppu, itse vietän sen inventoiden töissä, saa nähdä mitä mies meinaa. Eilen oli jo viihteellä, täksi päiväksi kovasti lupasi että tulee vastaan töiden jälkeen, että voidaan käydä syömässä, tmv…Saapa nähdä…Mutta toivottavasti teillä muilla stressittömämmin. :slight_smile:

602

Kyllä täällä käyn minäkin lueskelemassa vaikken aina silloin kirjoittelekaan. Taustatukena olen kyllä! :smiley:

Toivottavasti Hemmiinalla oli pitkästä aikaa parempi viikonloppu.

Kirjoititkohan taas omastasi vai minun miehestäni :laughing: Tosin tällä viikolla olemme saaneet kyllä ihan keskusteluakin aikaiseksi. Pienellä “potkimisella” tosin.

Louhille en osaa oiken muuta nyt sanoa kuin, että voimia ja muista huolehtia itsestäsi, niin sinulla on parempi olo vaikka mies kuinka törttöilisi. Voisit tehdä omia suunnitelmia, joihin voit vaikka ottaa miehen mukaan, jos tahdot. On hyvin väsyttävää, jos elää ja suunnittelee miehen juomisen mukaan.

Sitten omia viikonloppukuulumisia. Niin ja vappukin tuossa meni. Aloitetaan siis siitä. Vappuaatto vietettiin selvinpäin, koko perheen voimin käytiin vapputorilla ja syömässä. Vappupäivänä lenkkeiltiin, vaihdettiin autoon renkaat ym. yhdessä touhuilua. Kaikinpuolin mukavaa yhdessäoloa.
Sitten viikonloppuun. Perjantaina mies otti jonkin verran ei tosin samanlailla kuin yleensä. Puolilta öin tuli nukkumaan.Lauantaina otti muutaman, mutta korjaamaan ei alkanut, siis myöhemmin vasta. Käytiin lenkillä, grillailtiin ym. Pelin jälkeen nukkumaan ja nyt mies on jo koulutuksessa. Eli siis viikonloppuun kuului hieman alkoa, mutta myös paljon muuta. Mies tuntuu päättäneen, että jonkinlaista elämäntapamuutosta haluaa ja toimii sen mukaan. Toivon mukaan tässä mennään kohti parempaa :smiley: :unamused:

Toivottavasti muillakin on parempia uutisia.

603

Noniin, viikonlopusta on taas selvitty ja juuri nyt mietin, että tällaistako se elämäni tulee toistuvasti olemaan; viikot sujuu kohtalaisen rauhallisesti, kunnes perjantaina alkaa hiipimään ahdistus mieleen ja se helpottaa kunnolla vasta sunnuntaina. olkoot sitten mies ottanut olutta tai ei :confused: Vastaan itse; ei tätä jaksa enää kovin pitkään katsella :slight_smile: Hymiö sen takia, että en minä mitenkään surkeana nyt ole, vain väsynyt moneen asiaan, joista yksi tekijä tuo miehen meno(juomis?)halu.

Tämä viikonvaihde sujui kyllä niin, että mies ei lähtenyt mihinkään. Lauantai-iltamyöhällä innostui tekemään valkosipulileipiä, joiden kanssa joi kait kaksi pientä tölkkiä olutta (olin itse jo makkarin puolella, joten en nähnyt määrää), mutta kyllä minä jo niiden aikana sain hengitellä syvään ja miettiä, että jos innostuu ottamaan enemmin, niin sehän on vain yksi naula arkkuun lisää. Jotenkin kuitenkin oli tunne, että mies ei ole kotona ns. omasta tahdostaan, vaan sen takia, että tietää minun muuten “riemastuvan”. Tässä yhteydessä haluan muistuttaa teitä kaikkia, että minähän en ole asettanut mitään ehtoja miehelle, että “jos vielä lähdet, niin sitten tulee ero”, vaan olen ilmoittanut, että ero tulee, koska tuo (jokaviikonloppuinen baarissa juokseminen/juominen) ei ole minun elämääni eikä myöskään arvojeni mukaista. Miehen mielessä vaan asia on tainnut kääntyä niin, että olen kieltänyt häntä käymästä missään…

Viikonvaihteeseen sisältyy paljon mukavia asioita, mutta myös kiistoja pikkuasioista (kuten ruuanlaittoaikataulusta :slight_smile: ) ja niin herkällä oma mieli nyt on pienestäkin negatiivisesta asiasta, että alkaa itkettämään. Sekös sitten miestä kiusaa, kun minä “märehdin” (niinkuin hän itse sanoi). No, näillä fiiliksillähän tässä on mentävä päivä - vai pitäisikö sanoa viikko - kerrallaan eteenpäin ja keräiltävä voimia esikoisen yo-juhlia (joista taitaa tulla melko vaatimattomat) varten.

Jonkinlaista luopumista olen kyllä koko ajan tekemässä, mutta olenko luopumassa nykyisestä kodistamme vai koko avioliitosta, vaikea sanoa. Mehän asumme vanhassa, jo remontin tarpeessa olevassa, talossa ja jos/kun esikoinen muuttaa kotoa pois, alkaa yläkerta jäämään tarpeettomaksi, vaikka nuorempi siellä vielä eleleekin (ja varmasti kokee suurta yksinäisyyttä, jos isosisko muuttaa pois). Pihapiiri on myös suuri, siellä on ollut tyttöjen hyvä juoksennella ja leikkiä ratsastuskoulua :slight_smile: Nyt alkaa nekin ajat olemaan takanapäin, joten “kompaktimpi” asunto voisi olla paikallaan. Ei sen puoleen, vielä minä viime kesänä kuvittelin asuvani tuossa talossa koko loppuelämäni…

Tällaisia sekavia mietteitä heti maanantaina, vaikka sinänsä onkin levännyt ruumis ja mieli :wink: Pirteää viikkoa teille muillekin!

604

Minäkin luulin, että tässä talossa asutaan hautaan saakka. Viimeaikoina on kuitenkin ollut niin raskasta, että enää olen ajatellut, että ainakin tämän kesän tässä vielä lasten kanssa haluan olla.
Nyt mies onneksi hoidossa ja aika hyvin tuntui olevan aivopesty kun viimeksi soiteltiin:D
Toivoa ilmeisesti siis on. Kyllähän pelko takaraivossa varmaan säilyy vaikka raitistuisikin. Katoaako sieltä koskaan, en tiedä. Mutta yhteiselo kyllä loppuisi jo lastenkin takia jos sama meno jatkuisi.
Tokaluokkalainen ei ole uskaltanut edes isäänsä ikävöidä kun on kuulemma tyytyväinen kun ei ole kotona juomassa.

605

Perjantaita kaikille!

Pitkästä aikaa on sellainen olo, että ei ahdista, vaikka onkin taas yksi viikonvaihde edessä. Ei sillä, että edelleenkään rohkenen luottaa siihen, että viikonloppua vietettäisiin koko perhe yhdessä tai edes yhtä aikaa kotona :slight_smile:, mutta mieli on saanut nyt sen verran paljon levätä, että ehkä taas hetken jaksan.

Kerron pienen episodin meidän keskiviikolta… Pyöräilin töistä kotiin jokseenkin taas uupuneena; kotielämän haasteiden lisäksi on myös töissä todella tiukkaa (aikataulut painaa päälle, työtehtävät ovat äärettömän haasteellisia, vaikkakin samalla mielekkäitä). Kello oli noin 16.30, ulkona aivan mahtava sää ja seuraavana päivänä vapaata; siis juurikin sellainen ilta tulossa, joka melkein aina keväisin on houkutellut miestä liikenteeseen. Itsellenikin olisi voinut siideri tai pari maistua. Nuorempi tytär oli lähdössä tallille ja kuinka ollakkaan, tarvitsi kuulemma illalla (20 - 21 aikoihin) kyytiä kotiinpäin. Siitäkös minä sitten sain lisää stressin aihetta, joka senkun paheni, kun huomasin - siis täsmälleen samaan aikaan, kun palasin töistä kotieteiseen - että mies teki lähtöä caprit jalassa ja aurinkolasit päässä “peliä tekemään”. No, pelintekoreissuilla on joskus myös olut maistunut, joten tilanne oli mielessäni vähintäänkin 50-50, että mies jää olusille ja sille tielleen. Taas olin iskemässä naulaa arkkuun, kun ajattelin, että tätä juuri vihaan; yksin huolehtimista esim. tuosta lasten kuskaamisesta harrastuksiin.

Kas kummaa, mies palasi alle puolessa tunnissa kotiin eli oli todellakin vain käynyt lähimmällä R-kioskilla tekemässä veikkauksen. Siinä sitten jotenkin avauduin, että olen taas pipo kireällä, kun pitää väsyneenä lähteä vielä tyttöä hakemaan tallilta. Mies katsoi minuun ja sanoi, että turhaan minä stressaan, että voihan hän hakea tytön. Selitin sitten miehelle, että en uskalla hänen tukeensa turvautua, koska viime ajat ovat olleet, mitä ovat. Siihen mies melko loukkaantuneesti kommentoi, että onhan hän ollut kotona moneen kertaan ja olisi pystynyt tyttöä hakemaan, mutta ei ole apu kelvannut. Minun oli pakko hiukan oikaista tuota käsitystä, että noin on käynyt ehkä nyt kahdesti ja silloin olen kokenut jaksavani itsekin ajella. Joka tapauksessa sain tuossa yhteydessä sanotuksi, että yleensä mies on noin hienolla ilmalla suunnannut jonnekin olusille, joten ei ole mikään ihme, jos epäilin niin tapahtuvan nytkin.

Helatorstain aatto sujui siis rattoisasti kotosalla eikä tuosta hiukan kireästä keskustelusta huolimatta tullut mitään ylimääräistä “pipon kiristystä” kummallekaan. Niin, ja lopulta minä hain tytön, koska olin siihen mennessä jo “latautunut” ja koin, että on hieno ilma lähteä ajelemaan maaseudulle :wink:

Eilen oli myös leppoisa tunnelma eli pitkästä aikaa koin todella viihtyväni tuon ukkoni kanssa.

606

Jaksuja Hemmiina! Toivottavasti teillä olisi nyt rauhallinen viikonloppu, niin saisit vähän ladata akkuja itsekin. Sinulla on sellainen positiivinen hyvä asenne, tykkään senkin vuoksi lukea kirjoituksiasi. Kannattaa kuitenkin varoa sitä omaan vahvuuteensa sairastumista, mitä Rinaldaakin varoittelin. Helposti tekee itselleen sellaisen suojamuurin vahvuudesta, ja alkaa kuolettaa tunteitaan. Minullekin kävi niin, ja se aiheuttaa lopulta ahdistusta ja masennusta.

607

Kiitos Sitris, olen jo todennut sairastuneeni vahvuuteen ihan vuosia sitten, joten “elämä on opettanut” raskaimman kautta :sunglasses: Nykyisin yritän kyllä olla sopivasti heikkokin ja ilmaista, että tarvitsen arkeamme/arkeani jakamaan toisenkin vastuullisen aikuisen. Onneksi enimmäkseen mies on siihen kyennyt noita sykleittäin esiintyviä vaiheita lukuunottamatta. Yritetään nyt taas kärsivällisesti seurailla, miten tää elämä etenee.

Nyt kuitenkin viikonlopun viettoon, illalla tallille ja sunnuntaina sitten yhdistetty äitienpäivä-esikoisen syntymäpäivä (jo 19 v!) , joita tosin harvemmin tulee sen kummemmin juhlittua :slight_smile:

Ja ihanasti alkoi tuo sadekin ropisemaan ikkunaan; pitääköhän tässä tilata autokyyti kotiin :astonished: ??

608

Ja voihan jee; juuri kun ehdin mielessäni miettimään, että onpa ollut mukavia päiviä ukkokultani (??) kanssa, niin eikös hän taas ilahduttanut minua häipymisellään :laughing:

Eilen kun tulin töistä kotiin, oli mies ja pyörä pois kotiympyröistä. Noin puolen tunnin kuluttua tuli - harvinaista sinänsä - tekstari, että “oon tekemässä peliä ja olusella”. Vastasin tuohon, että olin jo arvannut asian, mutta kiitos kumminkin, kun laitoit viestin. No, pelin teko ja olusella (huom yksikössä) käynti venähti aamuneljään eli jälleen oli ainakin puoli vuorokautta viihdytty “viihteen” äärellä. Eipä siinä mitään, mies tekee ratkaisuani kerta kerralta helpommaksi.

Tänään myös päätettiin esikoisen kanssa kutsua koko miehen sisaruskatras yo-juhliin. Täytyy myöntää, että fiilikset juhlien suunnitteluun ja pitämiseen ovat lähestulkoon miinuksella, mutta mitä sitä ei rakkaan lapsosensa eteen tekisi! Ainutkertainen tilaisuus kumminkin.

Näin tänään; aurinkokin alkoi paistamaan, joten mikäs tässä on lauantaita vietellä :wink:

609

Pakkohan se on taas jatkaa “päiväkirjaa” :slight_smile: Mies otti ja hävisi sitten tänäänkin, tosin nyt nukkuu tuolla sohvalla. Lähti eilen kaupungille (?) jäänyttä pyöräänsä hakemaan joskus 12 aikoihin ja kyseli siinä, että mihinköhän aikaan on uunissa ollut ruoka valmiina. Totesin, että noin tunnin kuluttua ja oletin luonnollisesti, että mies palaa perheensä kanssa syömään. Ei sitten ilmestynyt tuntiin, ei kahteen ja kun yritin soittaa (vitutti aika kovin ja tiesin kyllä, että soittaminen vaan pahentaa fiilistä), niin en saanut yhteyttä. Meni ehkä noin tunti, kunnes yhteys pelasi ja hän oli “tekemässä peliä”. Myönsi ottaneensa yhden oluen ja sitten ärtyi, kun minä “huusin”. Lopetti puhelun. Tuli ehkä tuntia tuon jälkeen eli 16:lta kotiin ja oli olevinaan oikein hyvällä tuulella. Selkeästi vaan halusi lisätä minun ärtymystäni.

Kieltämättä jälleen kerran korostuu se vahva tunne, että vietän tuon mieheni kanssa viimeisiä yhteisiä aikoja saman katon alla. Ei tästä nauti mies enkä minä saati nuo tyttäret. Miehellä tuntuu olevan kova tarve käydä olusilla ja sinänsä sen ymmärrän, kun vastapainona on kodin “vaatimukset”. Minä nyt joka tapauksessa tarvitsen perheen toiselta aikuiselta jotakin ihan muuta, kuin viikottaista kaljoilla käyntiä ja samalla sitten perheen “laiminlyöntiä”.

Olotila on kuin häkkiin teljetyllä leijonalla; katson mihin suuntaan tahansa, en näe kuin esteitä “vapaudelle” eli huolettomuudelle. JOS ei olisi esikoisen yo-juhlia tulossa, niin etsisin jo nyt uutta asuntoa ja käynnistäisin eroprosessin, mutta ei auta… On vielä sinniteltävä.

Ei muuta kuin huoletonta elämää odotellessa ja sitä toivotellessa teille muillekin :slight_smile: !

610

Semmosta se on.

On omia odotuksia siitä, minkälaista elämän pitäisi suunnilleen olla ja parisuhteessa eläville naisille se yleensä tarkoittaa perhe-elämää: kasvatetaan yhdessä lapsista aikuisia ja sitten kun se on tehty nautitaan kaksinolosta ja yhteisistä harrastuksista.

Sitten on sellaisia parisuhteessa eläviä miehiä (kuten oma eksäni), joiden mielestä perhe-elämä tarkoittaa sitä, että nk. huolto (ruoka, vaatteet, siivous, lasten kasvatus) pelaa, mutta itse voi viettää poikamieselämää aina kun haluaa. Sellainen ottaa kyllä mielihyvin kaiken, mitä toisella on tarjota, mutta ei korvaansa lotkauta kumppaninsa tarpeille. Omalla kohdallani otan osittain syytä itsellenikin - minä roikuin odotuksissani liian kauan ja annoin toiselle aikaa sopeutua perhe-elämän vaatimuksiin, koska selkeästi hän ei ollut ymmärtänyt miten sitä piti elää… Köh. Olisi ehkä pitänyt pistää aikaisemmin sen valinnan eteen kumpaa hän haluaa elää: poikamieselämää vai perhe-elämää.

Sitten kun käämit kärähtivät en kysynyt enää mitään :slight_smile:

Tsemiä Hemmiina!

611

Tuo on hyvä vertaus. Tunnistan tuon olotilan ja poden sitä itsekin aika-ajoin. Välillä jaksan mitä vain ja pitkiä aikoja, mutta sitten kun asioita kasautuu liikaa yhtä aikaa, tulee ahdistus. Esimerkiksi jos miehen juominen kestää päiväkausia, eikä itsellä ole mahdollisuutta mennä luontoon tai jostain syystä edes poistua asunnolta, niin että sitä joutuu katsomaan liian kauan. Tai jos kaikki mahdolliset työasiat kaatuvat päälle yhtä aikaa ja aikataulut vaikuttavat mahdottomilta. Silloin sitä herää yöllä ja miettii, mikä voisi olla ulospääsy tilanteesta. Ja yöllähän kaikki näyttää pahemmalta, varjot pitemmiltä jne. Silloin tulee tunne, että ei ole mitään ulospääsyä. Sellaisina öinä olen kulkenut huoneesta toiseen, vaeltanut ikkunasta toiseen pimeässä asunnossa, istunut jonnekin muutamaksi sekunniksi taas noustakseni ja vaeltaakseni toiseen huoneeseen. Juuri kuin häkkiin suljettu villieläin. Jotenkin se ravaaminen sitten rauhoittaakin lopulta!

Ja ne syyt ovat kummallisia. Kuten, että miten kissojen elämä pitäisi järjestää, eihän niitä voi erottaa toisistaan :smiley: Ja vastaavia, ulkopuolisesta pieniltä, suorastaan tekosyiltä kuulostavia syitä. Ja aamulla kaikki näyttää taas toiselta.

En voi sinua neuvoa, Hemmiina, mutta tiedän miltä sinusta tuntuu. Ja miten nopeasti ne tunteet voivat sitten muuttua. Päivää voi taas paistaa, ja seuraavana hetkenä ahdistus palaa.

Koita keskittyä hyviin asioihin elämässäsi ja saada niistä voimaa. Älä stressaa tulevista yo-juhlista vaan iloitse siitä, että tyttäresi pärjäävät elämässään. Älä ahdistu siitä että stressittömämpi elämä antaa odottaa itseään, vaan iloitse siitä, että elämää ja mahdollisuuksia on vielä paljon jäljellä. Niin minäkin yritän tehdä. Se on vaan paljon helpompi sanoa toiselle, kuin toteuttaa itse :slight_smile:

Edessäsi on vielä paljon hyvää :slight_smile: Uskoo lajitoveri jokivarresta :sunglasses:

612

Kiitos, cricket ja Rinalda, myötäelämisestä :slight_smile: !

Cricket yritti ehkä rivien välistä viestiä, että minäkin roikkuisin “odotuksissani” turhaan ja toki noin voi ollakin. JOS tuo mieheni olisi jatkuvasti ollut noin itsekäs (valitaan oma mielihalu sen sijaan, että mietittäisi yhteistä hyvää), niin tuskin olisin näin pitkään häntä katsellut. Meillähän elämä on kulkenut sykleissä eli mies voi olla muutaman vuoden perheensä sitoutunut “kunnon” puoliso, johon voin luottaa ja turvautua kaikkina hetkinä, kunnes tulee joku “vaihe”, jossa pitää päästä joka viikonloppu “ihmisten ilmoille” olusille. Sen jälkeen on löytynyt taas tahto sitoutua perhe-elämään, mutta nyt vaan näyttää ikävästi siltä, ettei tuota tahtoa enää löydy.

Itsekin jaksoin nämä reilut 20 vuotta tätä ajoittaista vuoristorataa, mutta nyt se tahto on minultakin eksyksissä. Sanoisinko, että niin kauan löytyi tahtoa, kun uskoin toisenkin tahtoon. Jos olisin kertaakaan tämän 20 vuoden aikana kadottanut tuon uskoni, niin en olisi jäänyt roikkumaan minkäänlaisiin odotuksiin. Minä itse asiassa olen ihminen, joka elää aikalailla tässä ja nyt ja jos jonkinlaisia haaveita on ollutkin, niin ne ovat olleet miehen kanssa yhteisiä/yhdensuuntaisia ja tuntuneet ainakin silloin aivan realistisilta.

En ole mikään romantikko, joten en kulje kyllä päivääkään “ruusunpunaiset lasit silmillä”, vaan hyvin järkiperäisesti olen elämäämme tarkkaillut ja ihan oikeastikin väitän, että tämä on ollut pääosin hyvää ja tyydyttävää elämää. Sen takia surettaakin aivan äärettömästi, että joko tuo baarielämä tai sitten toinen nainen (realismia!) on meitä nyt erottamassa. Tai ehkä se mies edelleenkin kuvittelee, että hän pystyy saamaan “koko paketin”… Mene ja tiedä, kun hän ei puhu.

No, näillä eväillä eteenpäin ja yritän olla stressaamatta yo-juhlista :slight_smile: Haluan vain rakkaalle lapsoselleni ikimuistettavan päivän, jota ei himmentäisi vanhempien aviokriisi <3 Siinä sitä onkin haastetta :laughing:

613

Voihan kurjuus, Hemmiina, että teillä edelleen sama meno jatkuu. :frowning: Vikonloppuna jo kävin täällä lueskelemassa, mutten silloin ollut koneen vieressä enkä puhelimella alkanut kirjoittaa.
Voisit ottaa yo-juhlien järjestämisen aikalisänä eron miettimisen suhteen. Ainakin voisin kuvitella, että juhlien järjestämisessä on tarpeeksi ajateltavaa. Muistan kuinka väsyttävää on miettiä ja pyöritellä samoja asioita pään sisällä eroon liityen. Kuinkas ne sinun terapiakäynnit? Vieläkös siellä käyt. Voisin ainakin kuvitella, että sieltä saa apua juurikin noiden omien ajatusten järjestelyyn. Kerro, jos olen väärässä. Omat kokemukset, kun siitäkin ulottuu yhteen kertaan. En oikein osaa muuta kommentoida. Ajatuksissa olet kyllä ja toivon, että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella.

Laitanpa sitten vielä oman “päiväkirjamerkintäni”.
Omaan viikonloppuun kuului lauantaina puutarhatöitä ja eilen äitienpäivävierailuja.

Perjantaina mies sitten juhlisti synttäreitään, juhlistaminen jatkui vielä lauantainkin. Meno muistutti paljon viime kesäisiä viikonloppuja sillä erotuksella, että mies kotiutui lauantaina jo alkuillasta ja eilen osallistui äitienpäiväkierrokselle.

Omista tunteistani ihmettelen sitä, miten tietämätön olo lauantaina tuli. En tiennyt yhtään kuinka minun olisi pitänyt tuohon rellestykseen suhtautua. Puhetta on ollut ettei mies enään halua jatkaa samanlaista viikonloppujuomista mitä on pitkän aikaa pitänyt. Mietin, että oliko tämä nyt todellakin vain poikkeusviikonloppu vai tuleeko näitä taas lisää? Auringon ilmestyminen on usein sellaiset viikonloput aloittanut. Toivon todellakin, että tämä oli vain poikkeus. Eilen lähti kuitenkin illalla taas kävelylle ja saatiin asioista juteltua sekä tehtyä suunnitelmia seuraavalle viikonlopulle. Tuntuu, että asiat ovat kaikenkaikkiaan pienine takapakkeineen menossa parempaan suuntaan. :smiley:

614

Kiitos, Delfi, sinullekin kommenteista <3

Meilläkin kesän lähestyminen ja erityisesti lämpimät ja aurinkoiset kelit saavat aikaan sen, että “ihmisten ilmoille” on lähdettävä. Sen takia tämä ajankohtakin panee nyt kapuloita rattaisiin eli vaikeuttaa minkäänlaisen “ryhdin” näyttäytymistä.

Olen kovasti yrittänyt tuota aikalisäajattelua, mutta kyllä se vaan on pirun vaikeaa, kun mies toistuvasti muistuttaa siitä, että en voi olla huoleton :confused: Minullahan ehti viime viikolla olemaan ehkä yksi jotakuinkin hyvä päivä, jossa eroajatukset eivät käväisseet mielessä, mutta niin vaan tipahdin perjantaina “jorpakkoon” (ei voi edes sanoa maan pinnalle, koska siellä olen jo valmiiksi muutenkin). Lauantaina saatiin tytön kanssa suunniteltua, ketkä lopulta kutsutaan juhliin, mutta sen jälkeen tuli taas mielen päälle huoli miehen menemisistä, kun hän ei tullutkaan pyöränhakureissulta kotiin. Ylös-alas-ylös-alas - mieleni liikehtii :slight_smile:

Terapian suhteen tuli myös äkkilopetus, kun terapeuttini sairastui (toistamiseen) syöpään ja joutui aloittamaan hoidot eli jäi pitkälle sairaslomalle. Onneksi antoi luvan olla yhteyksissä vaikka sähköpostitse tai puhelimitse eli haluaa vielä kuulla, miten minulla menee. Joka tapauksessa näillä näkymin ei jatku minkäänlainen terapia. Ei tuota olisi kyllä ollut jäljelläkään kuin kaksi käyntiä.

Kaiken tämän kotikuormituksen lisäksi kannan hurjasti vastuuta työtehtävistäni. Olen käytännössä ainoa asiantuntija tässä organisaatiossa, joka pystyy tekemään tietyt kansallisella tasolla keskeiset tehtävät. Juuri nyt on erään selvitystyön määräaika lähestymässä ja selvitys vielä aivan kesken! Ymmärrettävästi ajatukset eivät ole niin sähäkät ja kirkkaat, kuin olisivat ilman tätä aviokriisiä :confused: Ei kuitenkaan auta, kuin yrittää! Jossakin muussa tilanteessa hakeutuisin varmaan sairauslomalle, sen verran lujilla kuitenkin olen (sairautena varmaankin se “vahvuus”).

No, nyt on jatkettava työtä! Kiitos vielä kerran, että olette olemassa; tämä on ollut ja tulee varmasti olemaankin tärkeä osa tukiverkostoani :slight_smile:

615

Toukokuu lähestyy hurjaa vauhtia loppuaan ja kesä on jo ihan “käsillä” :slight_smile: Ajattelin kirjoittaa tämän hetken tunnelmista, koska mitään uuttahan ei meille kuulu.

Mies on parina edellisenä perjantaina hävinnyt jo maisemista, ennenkuin ehdin töistä kotiin, mutta poikkeuksellisesti on sentään laittanut ennen 17:ää viestin, että on lähtenyt käväisemään olusella. No, vaikka kirjoittaa tekstarissaan yksikkönä tuon olusen ja “käväisemään”, niin onhan ne reissut kestäneet yli puolen yön, mutta tulee kohtalaisen selvänä kuitenkin kotiin. Ja viime perjantaina, kun kotiutui puolen kahden aikoihin, teki “yöpalaa” ja meni kuuntelemaan musiikkia. Sitten kuulin, kun haki kellarin portailta yhden oluttölkin ja sanoi minulle, että “hörppään yhen oluen ja tuun sit nukkumaan”. Piti myös sanansa.

Huomaan kokevani positiivisena sen, että mies ilmoittaa menoistaan ja tuonkin, että ottaa minun vointini huomioon ikäänkuin rauhoitellessaan, että ottaa vain tuon yhden ja tulee nukkumaan. Senkin huomaan, että nyt, kun olen jollakin tavoin päästänyt irti - siis alkanut ajattelemaan, että voin lopettaa yhteisen elämämme heti, kun liian tiukille vetää, on olotilani helpottunut. En enää (tai ainakaan juuri nyt) edellytä, että toimimme toisiimme sitoutuneena pariskuntana, jolloin toisen mielipide tulee ottaa huomioon ja asioista päätetään mahdollisuuksien mukaan yhdessä, vaan ajattelen, että voin tehdä itsenäisiä ratkaisuja, kuten myös mieheni voi. Juuri nyt tuntuu, että tuo ajattelu toimii. Tulemme hyvin juttuun keskenämme, teemme välillä jopa yhdessä kodin pikkupuuhia, nauramme yhdessä jne. Voisiko tämä riittää? Vaikea sanoa vielä tässä vaiheessa.

Olen ajatellut, että 20 vuoden yhteiseloa ei pitäisi katkaista muutaman kuukauden kurjuuden takia. Yritän siis katsoa rauhassa, mitä tuleman pitää. Voikun säilyttäisinkin tämän hetken levollisuuteni, mutta voin kyllä kuvitella, että yksikin “väärä liike” miehen puolelta suistaa minut taas epätoivoon.

Senkin tunnustan tässä täysin avoimesti, että kun viikonloppuna mies ahkeroi eteisen komero"projektin" parissa, niin olin tosi tyytyväinen häneen. Samaan aikaan tiedostin, että näinkö valikoidusti minä hyväksyn puolisoni; kun hän on ahkera ja sitoutuu kodin yhteisiin tehtäviin, hän on kelpo kumppani, mutta kun haluaa lähteä baarikierrokselle “lupia kyselemättä”, niin on kelvoton. Eihän se ihan noin saisi mennä; eikös tuo puoliso pitäisi hyväksyä puutteellisuuksineen kaikkineen? Mikä on muuttunut; miksen enää pysty ajattelemaan noin; vuosien ajanhan aina vakuuttelin itselleni, että olen tietoisesti ottanut koko “paketin”, joten hyväksyn sen myös. Nyt tosiaan tuntuu, että hyväksyn vain sen puolen miehestäni, johon voin liittää positiivisia adjektiiveja.

Paljon on siis edelleen miettimistä, mutta tosiaankin, juuri nyt on kohtalaisen hyvä olla ja se riittäköön tälle päivälle :slight_smile:

616

Hyvä pointti, Hemmiina. Samaa asiaa minäkin tosissani pohdin, ennen avioeroani. Taisimme pysyä yhdessä pari vuotta kauemmin, (kun mies oli jo raitistunut) juuri tuon vuoksi, että laskeskelin plussia olevan enemmän kuin miinuksia.

Turhaa on myös erota sen vuoksi, jos ongelmat suhteessa johtuvatkin omista ongelmista, omista traumoista ja komplekseista. Siinä ei ero auta mitään, lapset vaan kärsivät. Mielestäni olet tässä hyvin jäljillä, Hemmiina, ja poikkeuksellisen vastuullisesti ajatteleva nainen. Mielestäni vaikutat tasapainoiselta ja rauhalliselta, positiiviselta ihmiseltä, joka katsoo tarkkaan peiliin silloin kun vaikeuksia alkaa tulla. Se on tärkeää, ja mielestäni yksi onnellisuuden ja mielenrauhan perusedellytyksistä.

En tiedä, onko teidän suhteessa nyt peruskysymys se, onko miehesi alkoholisti ja juominen addiktiivista, vai eikö ole. Jos kyse on alkoholismista, niin se selittäisi paljon, mutta voisitko sen jälkeen vielä jäädä suhteeseen? Heitän näitä kysymyksiä ilmaan, vaikka luulen että olet näitä samoja jo mielessäsi pohtinutkin moneen kertaan.

Olen jotenkin vakuuttunut, että sinä selviät kyllä, käy miten käy.

617

Tuossa on kehittävä ajatus ketju…
Tuli mieleen ensimmäisenä, että miehellä on se komeroprojekti, niin vastaavasti mikä on sun projekti. Musta tuntuu että se voisi olla miesprojekti? Samaa mieltä, ihminen pitää hyväksyä, tiettyjä tekoja ei tarvitse hyväksyä mutta sitten pitää toimia itse jos toisen tekemiset eivät muutu mieleiseksi. Kaikkihan ihmiset tekevät ylipäätään elämässä mitä huvittaa, se on vain siitä kiinni, että kenen toiminta itseä eniten kiinnostaa.

618

Kiitos jälleen, että ajatukseni kirvoittivat kommenttejanne :slight_smile:

Erityinen kiitos Sitruunapippurille; hyvin olet oppinut tulkitsemaan persoonaani :wink: Minä todellakin olen ihminen, joka AINA katsoo ensin peiliin, ennenkuin lähtee hakemaan syitä ihmissuhdeongelmiin - tai miksei muihinkin - muualta. No, mihin tuo on johtanut? Siihen, että sopeudun, muokkaudun, joustan jne jne, kunhan en koe jotenkin joutuvani alistumaan. Nyt kuitenkin tuntuu, ettei ole enää voimia eikä haluakaan hirveästi sopeutua :slight_smile: Tai no, myönnetään; edelleenkin jaksaisin odotella/joustaa jne, jos vaan voisin vakuuttua, että miehellä(kin) on tahto yrittää yhdessä, mikä taas tarkoittaa, että ottaa muitakin perheensä jäseniä huomioon, kuin vain itsensä.

Jotenkin tykkään erityisesti siitä seikasta, minkä olet Sitruunapippuri tuonut monesti esille, että ero ei aina ole ratkaisu ongelmiin, jos ne pohjimmaiset syyt ovatkin omassa itsessään ja omissa traumoissaan. Noitahan minä olen yrittänyt mm. terapian avulla selvitellä, mutta kohtalaisen heikoin tuloksin. Joka tapauksessa tavoite on edelleenkin vahvistaa itseä “omaan” elämään eikä siihen voimakkaan symbioottiseen perhe-elämään, jota niin kovasti olen pyrkinyt ylläpitämään. Ehkä se “trauma” onkin siinä, että itse olen avioerolapsi ja vaikka elämääni tulikin isäpuoli jo melko varhain, myöhemmin myös sisarpuoli, niin silti meillä ei ollut todellista perhe-elämää; siis sellaista, kuin ihailemissani perheyhteisöissä oli. Tuo tarkoittaa, että touhutaan arkisia asioita yhdessä, syödään ruokaa saman pöydän ääressä yhtä aikaa, ei riidellä turhasta, jokaisen tarpeet otetaan huomioon jne. Melko hyvin olenkin tuossa selviytynyt, mutta ei taida olla ihme, jos vähän väsyttää :wink: Ja ehkäpä se suuri ahdistus onkin siinä, että elämä on alkanut muistuttamaan omia nuoruusvuosiani, jossa isäpuolella oli omat eväät jääkaapissa ja me muut söimme eri ruokia, kukaan ei keskustellut keskenään ja äiti osoitti hapanta naamaa lähes jatkuvasti. Herranen aika; noinhan se meilläkin alkaa olemaan - näen peilistä äitini :laughing: Mutta lupaan käsi sydämmellä, että kuluvan kesän aikana “nostan kissan pöydälle” ja sen tuloksena joko perhe-elämä jatkuu tai sitten meitä on yksi vähemmin :slight_smile:

Nyt ei muuta kuin rattoisaa viikon jatkoa rakkaat kanssasisaret!

619

Kävin kirjoittamassa viimeisimpiä ajatuksia tuonne selviytymistarinakeskusteluun, joten laitan tähän vain linkin sinne:

http://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=2&t=27516&p=764440#p764440

Virkistävää viikonloppua :slight_smile: !

620

Kävin Hemmiina lukemassa tuon edellisen tekstisi ja saamasi kommentit siihen, kommentoin itse kuitenkin tänne. :smiley: Hyviä kommentteja oli Rinalda ja Sitruunapippuri kirjoittanut. En oikein osaa niihin mitään lisätä.
Kovasti tuntuu nuo tunteesi niiltä mitä itsekin tunsin vielä jokin aika sitten. Välillä on valmis heittämään pyyhkeen kehään ja välillä taas ei. Ehkä se on kuitenkin parempi pyöriä siellä liikenneympyrässä niin kauan kuin on varma päätöksestään, kun ei mitään väkivaltaa tms ole kuvioissa. Kyllähän siinä tietysti menee pää sekaisin, jos kauan pyörii, mutta voihan sitä pysähtyä välillä hetkeksi. Niinkuin tänään sinulla on mahdollisuus.

Polun valitsemisesta: itse päätin tuossa alkuvuodesta, että katson tämän homman loppuun. Ei ole mikään kiire minnekään. Tällä hetkellä tuntuu, että päätös on ollut oikea. Mies todellakin tuntuu haluavan parempaa elämää. Pari viikonloppua on mennyt takapakkia ja viikonloput ryypätessä. Tänä viikonloppuna kuitenkin edessä yhteistä aikaa, elokuvissa käyntiä ja vähän iltarientoakin. Vähemmän kuitenkin ottamista. siitä on pidetty huoli jo eilen.

Käydään edelleen lenkillä yhdessä ja saadaan juteltua. Tuntuu, että mieskin on saanut juteltua asioistaan mitkä mieltä painavat. Suunta tässä suhteessa tuntuu olevan parempaan päin, hitain pienin askelin, välillä vähän takapakkia, mutta eteenpäin kuitenkin. :smiley: Mies totesi tässä joku päivä jotenkin näin: olet sinä ihmeellinen, kun taas tuntuu, että on rakastunut enemmän. Kyllä se rakkaus täältäkin päin on kummasti vaan voimistunut. :laughing:

Aurinkoista viikonloppua! :sunglasses: