Olipas kurjaa luettavaa, Hemmiina, sinun mietteistäsi. Toivotaan ettei samanlaisia tempauksia tule enään lisää. Onneksi kuitenkaan ei ollut sattunut mitään. Kun toista ei saa kiinni, niin aina pelkää, että on jotakin vakavampaa sattunut, vaikka toisaalta tietää, että se on sen “tuoppivaimonsa” kanssa.
Minä ainakin käyn säännöllisesti lukemassa vaikken enään niin paljon kirjoittele ja kommentoikaan. Tsemppaan taustalta kuitenkin
Kirjoitit aiemmassa viestissäsi tuosta Rinaldan ketjusta. Olen sitä myöskin seuraillut. Tsemppiä täytyy todellakin toivottaa niin ihanalle ihmiselle, miltä hän vaikuttaa. Voimakas nainen.
Laitanpa tähän nyt sitten kuulumisia omastakin viikonlopusta, kun kerran kirjoittamisen alkuun pääsin.
Mies otti perjantai- ja lauantai-iltoina, mutta päivät oli selvinpäin. En tiedä oliko lähettämälläni viestillä osaa tuohon määrän vähenemiseen. Pääasia, että otti vähemmän. Kahvivieraita kestitsin lauantaina ja eilinen päivä olikin yhtä säntäilyä, ilman miestä ja miehen kanssa. Tosin me lasten kanssa eilen ehdittiin istumaan synttärikahvillakin. Koiruli toipuu steriloinnista ja tällä viikolla päästään varmasti jo kunnolla taas lenkkeilemään. En tiedä kumpi on odottanut enemmän koira vai minä
Kerroit kyllä miehellesi miltä se tuntuu, mutta et kerro mitä siitä seuraa:)
Kerrot että sinua vaivaa, ohari on paha, mies ei tullut ajoissa kotiin eikä ilmoittanut.
Mutta…vinkki, koitapa kääntää kaikki omaksi syyksi. Omat tunteet siis omaks syyksi.
Auttaisiko se? Eli esim Koska minua niin suututtaa, niin minun on tehtävä asialle jotain…Minussa aiheuttaa vihantunteita se että toinen lähteeä baariin jne. Ihan kuin et olisikaan vihainen miehellesi, vaan kerrot vain miltä tuntuu se kun mies on baarissa, mutta ikäänkuin mies tekisi oikein ja sinusa aiheutuvat reaktiot olisivatkin sinusta lähtöisin eivätkä miehen teoista…Mä tein joskus sellaisen harjoituksen itselleni, toimi.
Erityisesti kiitän sinua, Eräs vaan, tuosta vinkistäsi kääntää asia ikäänkuin omaksi syykseni Olen oikeastaan noudattanutkin tuon kaltaista tapaa ajatella ja kokenut sen myös hyödylliseksi. Minähän olen pian kaksi vuotta käynyt terapiassa osin juuri sen takia, että oivaltaisin, MIKSI miehen juominen aiheuttaa minussa näin voimakkaita tunteita, miksi se surettaa, ahdistaa, suututtaa, raivostuttaa, ärsyttää jne. Täytyy myöntää, että vastausta kysymykseen ei ole löytynyt ja pian tuo kahden vuoden kuntoutus on ohi
Joka tapauksessa, joku viime päivien viesteistäni sisälsikin mielestäni sen oivalluksen, että se, mitä eniten pelkään miehen juomisessa, on itse asiassa omat negatiiviset tunteeni. Toisaalta, vaikka kuinka oppisin ymmärtämään itseäni ja “pyyhkimään” pois ko. tunteet, en silti hyväksy sellaista elämäntapaa, jossa perheellinen mies käy joka viikonloppu baarissa tai ylipäätään nauttii alkoholia päihtymistarkoituksessa “jatkuvasti”.
Itse juon joitakin kertoja vuodessa, mutta en juuri koskaan oma-aloitteisesti, vaan jonkun kutsutilaisuuden yhteydessä. Tuon kaltainen “normaali” juomakulttuuri on minulle aivan ookoo. En siis edellytä mieheltäkään täyttä raittiutta, vaan jonkinlaista suunnitelmallisuutta ja avoimuutta siitä, että “nyt tekee mieli ottaa, taidanpa ostaa olutta ja/tai lähteä baariin”… No, meillä mennään näin eli välillä eletään käytännössä juomatta ja sitten taas viihdytään juoman äärellä joka viikonloppu. Yritän edelleenkin työstää omaa suuttumustani ja sen hallintaa
Nii ja huomattavaa on, että en mäkään voisi siitä olemaan vihastumatta jos mulle tehään OHARIT…
tai siis vihastun, käsittelen tunteeni, ja sitten laitan uudet ehdot jotta näin ei kävisi. Jos on kaveri joka tekee aina oharit niin vaihdan kaveria, en sovi enää sen kanssa mitään,tai teen jotain muuta…en siksi että haluaisin osoittaa kaverille kuinka moraaliton hän on ja kuinka hyvä ihminen minä olen,vaan juurikin jotta välttyisin niiltä negatiivisilta tunteilta jatkossa.
Se vaan kun asuu miehen kanssa ja parisuhteessa ja yhteinn koti ja lapset, niin ei voikaan toimia enää tällä logiikalla…Siksi minäkään en asu miehen kanssa koska tiedän että se päätyisi juuri tähän kehäpäätelmään, ja minä olisin se joka siinä eniten kärsii. Eli ratkaisu ongelmaan ei oo se että toinen just lopettaa juomisen kokonaan…vaan se että miten saan elettyä sellaista elämää, että olen vapaa niistä huonoista tunteista joita tulee elämässä tarpeeksi eteen muutenkin, ilman että se on joku mies joka niitä minulle “aiheuttaa”…eli siis todennäköisesti ja nytkin, kun ei ole miestä, niin elämäni on välillä ihan yhtä ankeaa…siksi katsonkin että multa oli väärin vaatia miestä tai asua hänen kanssaan, koska vaikka ei ole koko miestä niin ongelmat kyllä löydän. Koska se tunne asuu minussa, eikä muuta pois ennenkuin osoitan itselleni olevani rohkea ja teen omat ratkaisut.
Tämä on juuri samanlainen ajatus, mitä itsekin kävin päässäni kun aloin seurustella.
Että jos mies tekisin nuo samat asiat, mutta tekisi ne jollain toisella tavalla…
Sitten alkaa kompromissien etsintä, valitettavasti miehen juominen ryöstäytyi välillä käsistä ja mikään sopimus ei pitänyt. Silloin huomasin että on alkoholiongelma, koska miksi muuten mies ei voisi pitää sopimuksia, tai miksi hän ei sano että ei HALUA, vaan aina kuitenkin haluaa, muta sitten ei pystykään…
Silloin totesin ettei mieskään tälle voi mitään, koska miksi hän tekisi näin jos hallitsisi juomisensa? ja jos ei hallitse, niin hän sen kyllä huomaa itsekin.
Voi kurja, Hemmiina, miten tilanteenne on nyt taas kärjistynyt. Luin kyllä jo perjantaina viestisi, kun epävarmoin oloin odotit viikonloppua, ja olisin halunnut heti sinua jotenkin tsempata, mutta sitten tuli vielä jotain työhommaa ja se jäi. Viikonloppuna olen pitänyt tietokoneesta lomaa, lukuunottamatta että kävin omaa ketjuani päivittämässä… Eli kyllä täällä luetaan, ainakin arkisin ihan päivittäin, ja mukana elän huolissanne, Hemmiina ja Delfi. Vaikka minulla mies juo päivittäin, mikäli on rahaa, en usko että teillä on helpompaa. Erilaista, muttei helpompaa. Minä väsyn välillä siihen, että päivästä toiseen jatkuu tauoton puheenpöpötys, vaikka miehen tila ei tulekaan yllätyksenä Olen oikein sitä joskus miettinyt, olisiko helpompaa, jos mies joisi vain viikonloppuisin. Ystävämme tekee niin, vaikka on työtön ja ajallisesti voisi siis ratketa koska vain. Hyvää siinä ajallisesti rajallisessa juomisessa on se, että hänen elimistönsä saa levätä viikolla, ja hän saa myös arkipäivinä paljon aikaiseksi, toisin kuin minun mieheni, joka on ollut varsin lamaantunut jo vuosikausia. Mutta ei; kyllä olen tullut siihen johtopäätökseen, että jokaiselle on se omalla kohdallla oleva tilanne vaikein, juomaputkien kestot tai juomien määrät eivät ole sillä tavalla vertailukelpoisia, että voisi sanoa että toisella on paremmin kuin toisella. Voi olla jopa niin, että tähän jatkuvaan juomiseen sopeutuu helpommin, se on tavallaan yllätyksetöntä, mutta jos toinen joisi vain viikonloppuisin, sitä tosiaan odottaisi kireänä, ja varsinkin jos hän joskus joisi joskus ei, niin silloin olisi jatkuva epävarmuus.
Kerrostalonaapurimme oli tuurijuoppo, joi pari kolme kertaa vuodessa, mutta silloin se oli aivan hallitsematonta, putki kesti ehkä viikon tai kaksikin, sitten hän oli jonkun aikaa hyvin häpeissään ja allapäin, mutta kuntoutui taas, ja väliajat, kuukausia kerrallaan, oli hyvin vastuuntuntoinen ja lempeä mies. Mutta putken aikana hän joi hyvin vahvoja juomia, ja näki näkyjä jne. Ajattelin pitkään, että voisin hyvin tulla toimeen sellaisen “juoppolajin” kanssa: suurimman osan vuodesta mukava ja huolehtiva, asiansa hoitava, ja kun putki alkoi, tiesivät kaikki, että se kestää aikansa, mutta sen jälkeen koittaa taas pitkä hyvä jakso. Kuvittelin, ettei se juominen noin harvoin olisi edes vaarallista. Niin että heh heh. Mikä harhaluulo! Kyseinen naapuri kuoli nelisen kuukautta sitten. Putki taisi kestää silloin jotain viikon ja kahden väliltä, oli päättynyt sairaskohtaukseen, omaiset löysivät hänet sängyn vierestä verilammikosta. Hän asui yksin. Eli kyllä kai sekin on vaarallista, että pitkän selvän jakson jälkeen vetää oikein vahvoja aineita kaksin käsin.
Minun lähipiiriini kuuluu siis ainakin kolmen tyyppiset juopot: oma mies on rapajuoppo, ystävämme on viikonloppujuoppo ja hyvä naapurimme (nyt edesmennyt) tuurijuoppo. Mies nauroikin minulle, että “on sulla seurakunta”. Yhdyin hänen nauruunsa, sillä se ei ollut pilkkanaurua, vaan hyväntahtoista, ehkä askel johonkin suuntaan, että hän osaa jo myös nauraa itselleen.
Ehkä se omaisen kannalta kaikkein pahinta onkin se epävarmuus? Ei tiedä, mitä toisen päässä liikkuu, ei voi suunnitella mitään. Tai voi, jos suunnittelee niin, että jättää juovan osapuolen kakkien suunnitelmien ulkopuolelle. Mutta mikä parisuhde se sellainen on? Niin, täällä tuntuu joidenkin lukijoiden olevan helppoa sanoa, että jos kaveri tekee oharit niin kaveri pitää vaihtaa. Eihän se ihan niin helppoa ole sekään silloin, kun on oltu yhdessä kymmeniä vuosia, niinkuin esim. Hemmiinan ja minun tapauksessa. Ei se ole pelkkää läheisriippuvuutta, ei kaikkea voi sillä selittää! Olisihan se ihme, jollei sellaisessa ajassa olisi jo muodostunut luja kiintymys ihmisten välille, jos kerran tositarkoituksella on yhdessä oltu. Mutta tottakai, iästä ja suhteen kestosta ja juomisen runsaudesta riippumatta, jokainen tapaus on erilainen, eikä toisen pitäisi toista alkaa liikaa neuvomaan. Emmehän me täällä tiedä kaikkea toistemme elämästä, vain ne pienet valitut raapaisut, mitä itse kukin on paljastanut. Voihan siinä joku sivullinen leikkiä besserwisseriä niiden tiedonmurusten perusteella, mutta vain itse tiedämme kaikki tilanteeseemme liittyvät asiat, ja itse meidän jokaisen pitäisi ratkaista asia niinkuin järki ja sydän siinä meitä neuvovat. Mutta tukea ja kannustusta tarvitaan tässä elämän polulla.
Niinpä haluankin kovasti lähettää täältä voimia sinulle Hemmiina! Samoin sinulle, Delfi! Ja kiitos kun olette lukeneet minun tarinaani Minä saan ainakin tukea siitä, että näen että lukemassa on käyty, tiedän, että joku siellä ruudun toisella puolella painii samantapaisten ongelmien kanssa, ja ymmärtää, että joskus voi olla vaikeaa. Myös sillä juovalla osapuolella on vaikeaa monessa tapauksessa. Jotkut vastaukset myös satuttavat, mutta silloin pitää yrittää ajatella, että sillä kirjoittajakin on vaikeaa, tuskin nyt kukaan meistä läheisistä haluaa tahallaan loukata toista samassa tilanteessa olevaa. (Tuon sanoin nyt lähinnä itselleni, kun välillä pahoitan mieleni jostain vastauksista…) Suvaitkaamme toistemme mielipiteitä. Jotain niistä jää aina myös itämään
Yritetään löytää elämästä ne hyvät puolet, oli tilanne mikä tahansa. Aina löytyy myös jotain myönteistä: terveys, ystävät, perhe, työ… tai jollei mitään muuta, niin ainakin se, että olemme elossa, ja niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuuksia. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan! No se voi tuoda vaikka miten hirveän tapahtuman tai uutisen, mutta se voi tuoda myös jotain sellaista hyvää, mitä emme edes osaa odottaa. Ja me itse voimme eniten vaikuttaa oman tulevaisuutemme suuntaan.
Siis niin paljon samankaltaisia ajatuksia kanssani, että hyvältä tuntui Voisin kommentoida montaakin kohtaa, mutta nostan esille pienen lauseen, jossa totesit, että myös sillä juovalla osapuolella on vaikeaa. Minähän huomasin nyt lauantaina, että mies oli sen verran hätääntynyt tempauksestaan, että koin itseni jopa siinä vaiheessa “vahvemmaksi”, noin niinkuin tunnetasolla. Nousi lähinnä huoli miehen hädän puolesta, mikä ei suinkaan ole vieras tunne vuosien varrelta Mikään hoivaaja en kuitenkaan halua olla, joten päähäntaputuksia mies ei sen kummemmin saanut. Minulle oli pääasia, että hän ITSE tajusi menneensä liian pitkälle.
Nyt on lähdettävä töistä kotiin ja ihan hyvillä mielin menen sinne mieheni ja lasteni luokse Jostakin se tietynlainen luottamus näköjään kumpuaa, kun ihan joka päivä ei kuitenkaan “pelota”
Hei Hemmiina, miksi ihmeessä sinun pitäisi pelätä niitä negatiivisia tunteitasi? Tai pyyhkiä ne pois? Niin kauan kuin yrität näin tehdä, elämä heittää eteesi jatkuvasti uusia murheita ja vastoinkäymisiä, että oppisit kuuntelemaan sisältä tulevia viestejäsi. Viha, kiukku, suru, levottomuus, häpeä… kaikki ovat tärkeitä tunteita, ei niitä kannata juosta karkuun. Jotkut pakenevat huonoja fiiliksiä juomalla, toiset addiktoitumalla ihmissuhteisiin. Tunteita voi paeta sitenkin (kokemusta löytyy) että elää kestämättömässä parisuhteessa, joka saa tunteet heittämään vuoristorataa. Silloin kun menee paremmin, on se ns. helpotusvaihe, silloin on täynnä toivoa ja olo on kevyt. Se hetki on vain niin lyhyt. Mutta siihen koukuttuu.
Moni läheisriippuvainen menee yhteen juopon kanssa, laskee pulloja, kontrolloi ja holhoaa rakastaan, ja pakenee näin omaa addiktiotaan. Ympäröimme itsemme ihmisillä, joissa on samat piirteet kuin meissä itsessämme. Läheisriippuvainen näkee omat addiktionsa kumppanissaan, ei itsessään. Puhun kokemuksesta, kuten varmaan arvaatkin.
Olet jäljillä siinä, että huomaat että et kestä omia negatiivisia tunteitasi. Mitä et kestä? Pelkoa? Vai vihaa? Vai epävarmuutta? Kaikki tunteet ovat tärkeitä. Niitä kannattaa kuunnella, katsella, kokea ne läpi. Muistella tietä lapsuuteen, kaivaa sieltä menneisyydestä niistä olotiloja, joita nyt kokee, ja sitten tuntea ne kivut ja pahat olot vain läpi. Kyllähän se sattuu, mutta se kipu on eteenpäin, paranemiseen. Jos sen kivun jaksaa kokea, ja uskaltaa heittäytyä siihen mukaan, ottaa vastaan ja hyväksyy kaiken, niin jossakin vaiheessa käy niin, että ei enää tarvitse sitä juoppoa kumppania rinnalleen, koska tämä on käynyt tarpeettomaksi. Siinä vaiheessa on oppinut näkemään itsensä, kipunsa ja tunteensa suoraan, ja kumppani peilaamassa ja tunneaddiktion kohteena on tullut tarpeettomaksi. Kokemukseni mukaan tällöin tapahtuu joko niin, että se mies vaihtuu, tai niin, että se mies raitistuu.
Rinalda, olen välillä lukenut ketjuasi, ja seurailen mahdatko jossakin vaiheessa herätä. Tunnen kipusi sieltä kirjoitusten takaa, ja läheisriippuvaisuutesi suorastaan huutaa silmille tällaiselle toiselle kaltaisellesi. Mutta tiedän, että kommentointini on täysin turhaa, koska et näe sairauttasi, vaan projisoit omat olotilasi mieheesi. Tunnen sinua kohtaan suurta myötätuntoa, ja toivon että joskus vielä heräät, etkä ajaudu syvempään kuiluun, ja ymmärrät hakea apua itsellesi. En ole viitsinyt enää kirjoitella ketjuusi, mutta tässä samalla kirjoitan nyt kuitenkin tämän, vaikka tästä varmasti loukkaannutkin, mutta tämä on nyt viimeinen yritykseni yrittää herättää sinua.
Pyydät täällä tukea itsellesi. Haluaisin kysyä sellaisen asian, että jos ihminen hakkaa haarukalla itseään otsaan, niin että veri lentää, niin mitä pitäisi tehdä? Istua vieressä, ja voivotella, että kyllä tuo varmasti sattuu, minä seuraan kyllä tässä tilannettasi, ja säälin sinua, ja tuen tässä kovasti. Ymmärrän kyllä että sattuu, kun aivotkin jo purskahtelee ja silmät on puhki. Voi voi.
VAI neuvoa lopettamaan se hakkaaminen, ja sen jälkeen miettimään syitä, mikä moiseen tilanteeseen on ajanut. Vertaistuki on sitä, että kuunnellaan ja otetaan vastaan, mutta vahingollisen toiminnan jatkamista ei kuitenkaan tueta, koska se aiheuttaa vaan lisää kipua. Olet umpikujassa, jossa toimit itse omana lääkärinäsi, ja olet perustanut ympärillesi valtakunnan, missä on omat lakisi, ja tuohon valtakuntaan ei mahdu kuin alkoholisteja asumaan. Pääset sieltä valtakunnastasi pois vain tunnustamalla, että sinun toimintasi on sairasta, ja hakemalla apua. Tai sitten voit elää siellä lopun elämääsi, samaa kaavaa eläen, kuin juova alkoholisti, joka ei lopeta koskaan, koska ei itseään alkoholistiksi tunnusta. Voit laskea pulloja, “aktivoida” miestäsi, ihmetellä hänen virheitä ja yököttäviä tapojaan, ja hukata itsesi yhä syvemmälle. Ihmeitä ei tapahdu Rinalda, elämä on ympärilläsi juuri samanlaista, millaista se on sisimmäsi. Ansaitset paljon parempaa, mutta et voi löytää sitä, niin kauan kuin elät valheessa.
Niin siitä vertaistukea minäkin kyllä olen tarkoittanut. Mistähän sekin käsitys on taas tullut, että kaipaisin jees jees -miehiä ja -naisia ympärilleni Sitris, saat kyllä kirjoittaa ketjuuni enkä loukkaannu, koska tiedän ettet tarkoita pahaa. Sinun tehtäväsi ei kuitenkaan ole herätellä minua. Se on ihan minun oma tehtäväni ja sitä teenkin. Edelleenkin olen sitä mieltä, ettei maailma ole mustavalkoinen, ja pidän kiinni oikeudestani hoitaa asiat omalla tavallani. Vaikka se olisi väärä tapa, se on minun tapani, ja tämä on minun elämäni. Minulla on oikeus lyödä päätä seinään ihan itse, jos se tuntuu kivalta Neuvo yhden kerran annettuna on neuvo, toisella kerralla se on kertausta, mutta kolmas kerta on jo tyrkyttämistä, ja silloin alkaa ärsyttää. Eli jos en parista vinkistä viisastu, ei minuun kannata tuhlata panoksia! Sitris, sinä olet viisas ja hyväntahtoinen ihminen, mutta jos minäkin saan antaa neuvon, niin toivoisin, että listaisit välillä myös hyviä ominaisuuksiasi, etkä ainoastaan sitä mikä kuuluu läheisriippuvuuteen. Please, älä käännä kaikkia hyviä ominaisuuksiasi sairaudeksi, kuten välittämistä, myötätuntoa jne. Olet parempi ihminen, kuin mitä itse huomaat. Soimaat itseäsi liian monista asioista. Ihan kaikkea ei tarvitse diagnosoida ja hoitaa pois. Iloitse siitä, että pystyt välittämään kanssaihmisistä, älä soimaa itseäsi siitä, että olisit tehnyt jotain väärin. Sen sijaan, että hoet “sairas, sairas”, ajattele aina välillä, että olet tunteva hieno ihminen. Siis aika hyvä ihmiseksi!
En nyt ala vaahtoamaan toisten ketjussa enempää, mutta haluan vain sanoa sinulle, Sitris, etten ole sinua vastaan, me vain katsomme samaa asiaa eri kanteilta, minusta sinä korostat liikaa sairautta, mutta ymmärrän kyllä, että minä menen ehkä liikaa toiseen laitaan. Tavoite meillä on sama, hyvä terve päihteetön elämä. Kuitenkin haluan vielä sanoa: myös alkoholistit ovat ihmisiä. En voi sille mitään, että kunnioitan kaikkia ihmisiä ihmisinä - enkä haluakaan voida! Se on minun filosofiani, ehkä naivi, mutta en voi kuitenkaan tehdä toisin. Eikä sinun tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa siitä, ettet saa minua herätettyä etkä parannettua
Pidän sinua kuitenkin ystävänäni. Juurikin siksi, että sanot niin kuin ajattelet, etkä ala myötäilemään toisten mielipiteitä. Kuten sanottua, en kaipaa jees jees -porukkaa. Enkä varsinaisesti pyydä teiltä keltään tukea. Vaan tunnen saavani tukea siitä, että teitä on olemassa. Jatketaan matkaamme kohti hyviä tavoitteita, niillä keinoilla joita löydämme. Ei ole absoluuttista oikeaa eikä väärää, on vain vähemmän huonoja ja enemmän hyviä tapoja… tai jotain sinne päin
Tekee mieli sanoa “Wau”, koska sen verran terävää (siis älyllisesti, miksei ajatuksellisestikin ) kirjoitusta täällä on taas ollut - kiitos Sitruunapippuri ja Rinalda!
Jotenkin näen teissä kahdessa minut ja erään hyvän naisystäväni, joka on ammatiltaan psykologi. Minä siis vastaan ajatustavoiltani Rinaldaa ja ystäväni Sitristä Kirjoittelemme ystävän kanssa lähes päivittäin sähköpostia toisillemme ja minä tietysti kerron, mitä elämääni milloinkin kuuluu. Silloin tuppaan saamaan hyvin samankaltaisia vastauksia, kuin Sitrikseltä (onko tuo, Sitruunapippuri, “lempinimi” ookoo?) ja myönnän, että etenkin joskus vuosia sitten vastaukset saivat niskakarvani pystyyn. Tuntui - ja tuntuu tavallaan edelleen - että ystäväni oli todella kaukana minun perheeni arjesta ja parisuhteestani ja lähinnä “peilasi” omia katkeria elämänkokemuksiaan, kun kritisoi miestäni mm. epävakaaksi ja impulsiiviseksi itsekkääksi ihmiseksi. Okei, olihan - ja valitettavasti on ajoittain edelleen - mies tuollainen silloin, kun on uppoutunut perjantai-illan huumaansa, mutta muuten on perheestään, itsestään, taloudesta jne huolehtiva aikuinen, vastuullinen mies. Tuossa muuten piilee se yksi pointti; kun tiedän, että mies kykenee olemaan minun näkökulmastani kunnioitettava kanssaihminen jopa vuosien ajan, niin senkin takia koen jotenkin turhaksi sen, että ajoittain sitten antaa “viihteen” viedä.
Niin, että mitä yritänkään nyt sanoa … Me jokainen kirjoitamme täällä elämästämme ja kokemuksistamme omasta lähtökohdastamme ja Sitruunapippurin tekstin taustalla näen kokemuksia, jotka ovat olleet todella vahingoittavia, kenties elämää narsistisen alkoholistin kanssa (en ole lukenut näitä keskusteluja niin paljon, että tietäisin taustoista) ja vuosikausien tuskaa, jonka haavat eivät ehkä kunnolla ole vieläkään parantuneet. Voin olla toki väärässäkin Joka tapauksessa, niin vahingollisia, kuin minunkin elämänkokemukseni tämän puolisoni kanssa ovat joskus, satunnaisesti, olleet, niin vieläkin on sen puolen vaakakuppi painavampi, jossa on hyvyyttä, kunnioitusta, luottamusta ja turvallisuutta eli asioita, joita arvostan ja joita uskon meillä edelleenkin olevan ja sen vuoksi kannattaa vielä, jos ei nyt ihan taistella, niin ainakin tehdä töitä
Kysyit, Sitruunapippuri, mitä minä negatiivisissa tunteissani pelkään. Olen tässä parin vuoden sisään oivaltanut, että pelkään vihan tunnetta. Tai itse asiassa, tiedän olevani valtavan vihainen erityisesti miehelleni, mutta jotenkin se tunne patoutuu sisälle, koska minun pitäisi pystyä huutamaan se ulos ja se on melko vaikeaa, kun ympärillä on lapset, naapurit tai vaikkapa työkaverit Minä pystyn kyllä sanomaan - ja kuten edellisistä kirjoituksista huomaa - viestittämään siitä esim. miehelleni, mutta tavallaan se ei riitä. Tunne jää kuitenkin kehoon mm. verenpaineena ja jännityskipuina niska-hartiaseudussa. Niistä taas pääsee eroon vaikkapa ravistelemalla
Toinen asia, mikä liittyy nykyiseen [b]tunnepelkooni[b], on se, että pelkään nimenomaan niitä tunteita, joita mieheni viikonloppujuominen aiheutti minussa reilut neljä vuotta sitten. Silloin mies aloitti perjantai-illan juomiset kesällä ja jatkoi tapaansa yli talven aina seuraavaan kevääseen. Tuohon aikaan ikävä tunnelma säilyi läpi viikkojen, menetin täysin puheyhteyteni mieheen, hän oli oikeastaan jatkuvasti itsekäs, koska piti tietysti sinnikkäästi kiinni oikeudestaan ottaa perjantaisin olutta - kävimmehän mekin tytärten kanssa tallilla (!). Tuossa lainasin nyt miehen omia sanoja eli vertasi minun ja tytärten fiksua harrastusta siihen, että hän harrastaa baarissa käymistä… Nojoo, mitä noita vanhoja muistelemaan sen tarkemmin, mutta joka tapauksessa sairastuin silloin ihan fyysisestikin ja vaikka tuon jälkeen kului kolme kenties parasta yhteistä vuottamme, minkä aikana minäkin voimistuin (ja aloitin myös terapian), niin silti ne silloiset tunteet (sairastuminen) pelottaa. Ei kuitenkaan sillä tavoin, että olisin jälleen jännittynyt, ahdistunut ja verenpaineet koholla, vaan “pinnallisemmin”. Pystyn sanomaan, että pelottaa - tai pystyn sanomaan, että olen vihainen, vittuuntunut, ärtynyt, surullinen tms - ja sitten antaa tunteen mennä. En siis enää jää (suostu jäämään) tuon tunnetilan vangiksi. Sitä nähtävästi sinäkin, Sitruunapippuri, ajat takaa. Olen omasta mielestäni tuossa jo voiton puolella
Huhhuh, kun tuleekin pitkää tarinaa. Jospa jätän tämän tähän. Sana on edelleen vapaa, mikäli muilla riittää intoa yhtyä keskusteluun
Olen huomannut, että minä helposti seuraan omaa elämääni ikäänkuin ulkopuolelta. Se on varmaan jonkinlainen suojautumiskeino ja ehkä juuri sen takia minä en “uppoa” kuitenkaan niin syvälle, kuin joku muu minun osassani voisi upota. Voin siis tarinoida mieheni tekemisistä ilman, että minuun sen pahemmin koskee ja kun esim. tuo psykologiystäväni sitten lukee juttujani, niin hän ihmettelee, että miten minä siedän mieheni tekoja, miten minä jaksan… Minä taas yritän hänelle viestittää, että enhän minä siedäkään, vaan annan palautetta miehelleni (miltä minusta tuntuu ja mitä minä elämältämme toivoisin)! Ja että jaksan yllättävän hyvin Ystävän mielestä alistun, omasta mielestäni joustan jne
Eli eiköhän edelleen luoteta toistemme arvostelukykyyn, mitä tulee omaan elämäämme. Okei, jos joku täällä kertoo miehensä pahoinpitelevän häntä (tai lapsia), kiristävän uhkailemalla tai painostavan seksiin - tai mitä tahansa vastaavaa. Toisin sanoen, jos jotakuta meistä alistetaan, mikä ihan oikeastikin on vahingollista, niin toki siihen on hyvä puuttua, mutta kun aikuinen nainen kertoo elämästään ikäänkuin esimerkkinä, mitä kaikkea se voi sisältää, kun puoliso juo, niin otetaan tarinat “vain” yhdenlaisina kertomuksina eikä suinkaan minkäänlaisina hätähuutoina. Emmeköhän me esim. Rinaldan kanssa avautuisimme siinäkin, jos kokisimme, että nyt on hätä; nyt tarvitsemme apua
NYT minä lopetan, heipat - kiitos kun jaksoitte lukea tähän saakka
Ihminen on sellainen erikoinen otus, että selviytyäkseen jotenkin ikävissä olosuhteissa, alkaa tämä otus muodostaa selviytymis- ja suojautumiskeinoja itselleen. Yksi keino on selittää olosuhteita paremmiksi, ja valehdella itselleen, että “ihan hyvin tässä menee”, ja tsempata kauheasti ulospäin, niin että muillekin näyttäisi että hienosti menee, ja elämä on ihanaa. Rinaldan tapauksesta tässä puhun. Kukaan ihminen ei voi olla onnellinen tuollaisen joka päivä juovan rappioalkoholistin rinnalla. Ei vaikka toisin väittäisi. Silloin kun itse olin vielä aika pihalla tunteistani, aloin puolustelun ja selittelyn sijaan kysellä itseltäni, Miten terve ihminen toimisi? …ja se oli hyvä apu. Toimin sitten omia tuntemuksiani vastaan, ja vähitellen asiat selvisivät ja menivät oikeaan suuntaan. Se, miltä minusta TUNTUI ei ollutkaan totuus, koska ne tuntemukset olivat riippuvaisen ihmisen tuntemuksia, ne saneli addiktioni, ei sisimpäni.
Hemmiina, sinäkin olet heppaihmisiä Eilen viimeksi olin hevosen selässä <3 Tämä harrastus ja omat hevoset ovat henkireikäni.
…no jaa, ajattelen enemmänkin niin, että sellaisessa seurassa olen aikaa viettänyt, millainen itse olen ollut.
Kyllä minullakin oli ensin rakkaana tuurijuoppo, parikymppisenä, ja silloin ajattelin hyvin paljon samalla tavoin asioista kuin Rinalda. Ajatusmaailmani oli oikeastaan ihan yhteneväinen hänen kanssaan silloin, esitin onnellista ja pärjäävää, holhosin ja huolehdin, selittelin muille miten ihana se mieheni oikein onkaan, ja itselleni selitin, että olen tässä koska mies on pohjimmiltaan niin hyvä, ja olen niiiiiiin rakastunut. Välillä taas ruodin miehen vikoja ja virheitä, ja säälin itseäni. Sitten sain tarpeekseni, joku särö tuli suojauksiin, ja näin hetken tilanteeni todellisuuden. Elin ihmisen kanssa, joka ei arvostanut minua, koska en ITSE arvostanut itseäni. Seuraava pidempi suhde, aviomieheni, oli taas viikonloppujuoppo. Tai no saattoi välillä olla juomatta yhden viikonlopun tai kuukaudenkin, mutta pian palasi sairautensa"ruotuun". Välillä veti kahden-kolmen päivän putkia, yleensä joi vain pe-la. Joskus oli puoli vuottakin välissä juomatta, sitten homma taas alkoi, ja lisääntyi kyllä vuosi vuodelta. Sinänsä nuo juttusi Hemmiina kuulostavat tutuilta. Tämä suhde oli minulle hyvin tärkeä näin jälkikäteen ajatellen, koska mieheni löysi tiensä AA:han (joi paljon harvemmin siis kuin sinun ukkosi Hemmiina, mutta oli ja on alkoholisti) ja aloin huvikseni lukea AA-kirjallisuutta, mitä meille kotiin kantautui. Siitä aloin ymmärtää, että ehkä minäkin olin jollain tavalla sairas, kun tällaisiin olosuhteisiin itseäni koko ajan työnsin, juovan miehen rinnalle. Ymmärsin, miten onneton ja ahdistunut olin, ja millaisessa valheellisuudessa elin. Aamut olivat kamalia, kun en halunnut enää nousta ylös sängystä. Kaikki oli yhdentekevää, elin sumuisessa -hälläväliä- kuplassa,josta aina välillä nousin ylös esittämään muille, että kaikki on loistavasti. Löysin al-anoniin, ja sitä kautta alkoi toipuminen. Ymmärsin, että kyse ei koskaan ollutkaan miehistä ja suhteistani, eikä toisista ihmisistä, vaan juurikin niistä omista haavoista, ja läheisriippuvuudestani. Tämäkin suhde kävi tarpeettomaksi, kun paranin ja eheydyin, ja onneksi ex-mieheni raittius on pysynyt ja pitänyt, ja hän on nykyään ihan loistotyyppi.
Tuli mieleen, että jos olisin jäänyt yhteen tämän nuoruuden renttu-poikaystäväni kanssa, olisin tänään Rinalda. Eläisin ja ajattelisin kuten hän. Ehkä sen vuoksi minulla on ollut tämä vastustamaton halua aina välillä lukea hänen ketjuaan, ja potkia häntä persiille, koska minulle ei kukaan silloin parikymppisenä niin tehnyt. Jos taas olisin jäänyt sen viikonloppujuopponi kanssa yhteen, enkä olisi löytänyt al-anoniin, saattaisin ajatella asioista paljon samalla tavoin kuin sinä Hemmiina; että tunteeni johtuvat toisista ihmisistä. En nyt väitä, että teissä olisi jotakin vikaa, tai että olisin itse jotenkin parempi. Olemme samanlaisia, yhtä tärkeitä ja arvokkaita Luojan lapsia. Mutta elän huomattavasti terveellisimmissä olosuhteissa kuin kumpikaan teistä. En anna loukata itseäni enää, en anna kenenkään satuttaa itseäni, ja ympäröin itseni minua rakastavilla ja arvostavilla ihmisillä. Olen turvassa.
Olenkin todella kiitollinen, että olen tässä missä tänään olen, tämä vapauden ja onnen ja rauhan tunne, mihin saan aamuisin herätä, on jotakin mistä en olisi 20 vuotta, tai 10 vuotta sitten osata haaveillakaan. Minulla on ihana, rakastava mies, maailman mahtavimmat lapset, talousasiat kunnossa, paljon omaa elämää ja harrastuksia, ja turvaverkko, johon voin aina nojata. Tähän en olisi päässyt ilman näitä sairaita suhteitani, tai ilman omaa läheisriippuvuuttani, joten siunauksia nekin ovat olleet, näin taaksepäin katsellen.
Viha oli minullekin tuttu tunne. Se on hyvä, että tunnet vihaa, ja hienoa myös se, että et ala purkamaan sitä lasten aikana. Vihaa voi purkaa monella tavalla, ja pitääkin. Yleensä se, että elämä tuo eteesi ihmisiä, joita vihaat, on merkki siitä, että sisälläsi on paljon patoutunutta vihaa, mikä pitäisi poistaa. (Sen jälkeen nämä hermoille käyvät kusipäät käyvät tarpeettomiksi,ja poistuvat) …Kannattaa keksiä itselle toimivia keinoja. Vaikka kiroilu peilin edessä, auton ratissa yksinään karjuminen, tyynyn hakkaaminen… Mitä vaan, että saat kokea vihaa kunnolla, ja päästät sen irti. Riitely on huono tapa purkaa vihaa, se tuhoaa ja lisää vihan tunnetta. Tämän oletkin jo huomannut, hieno juttu!
Tässä ansassa minäkin rimpuilin vuosia. Luulin että toisen ihmisen toiminta aiheuttaa tunteeni. Silloinhan ei auta muu, kuin a: saada tämä toinen muuttamaan toimintaansa b: lähteä pois hänen vaikutuspiiristään.
Kokeilen molempia. Ensin yritin muuttaa ihmistä(miestä) kaikilla eri keinoilla, ja kun se ei auttanut, lähdin pois, eli jätin tämän “kusipään”. Sekään ei auttanut. Koska tunteet olivat minussa, ne eivät liittyneet mitenkään tähän toiseen ihmiseen. Vasta kun tajusin tämän, alkoi tapahtua. Vain se auttoi, että meni sen kipunsa läpi, kohtasi sen, ja oppi tunnistamaan kaikki ne tunteet, joita oli vuosien aikana haudannut sisäänsä. Alkoi “tyhjentää säiliötä”. Ja tällä matkalla olen, ja tämä polku on oikea minulle Jos mittarina pidetään onnellisuutta, tyytyväisyyttä, sisäistä rauhaa ja ulkoisten asioiden hyvyyttä.
Mustavalkoisuudesta joku mainitsi… Kyllä vain, ne tärkeimmät asiat ovat musta-valkoisia. Totuus on joko mustaa tai valkoista, jos sitä alkaa sävyttämään eri väreillä, se ei enää ole totta. Raaka rehellisyys itseäni kohtaa on ollut se edellytys, millä olen päässyt “kuiville”.
Mukavaa tiistaita Hemmiina ja Rinalda ja muut Kotikanavalaiset!
Tuo kohta oli niin uskomatonta soopaa, että sitä on pakko lyhyesti kommentoida. Varmaankin se oli tarkoitettu provokaatioksi ja herättelyksi sekin, mutta kun sen olit minulle suunnannut nimeltä mainiten, niin
on siihen vastattava.
Koska tämä paikka on Päihdelinkki, kirjoitan täällä alkoholiin liittyvistä ongelmista ja sivuan myös esimerkkeinä tuttuja, joilla on jonkin tyyppinen alkoholiongelma. Siitä saattaa varmaan syntyä harhakuvitelma, että alkoholi hallitsisi elämääni. Mutta ei tämä asia ole minun elämäni pääsisältö. Teen yksityisyrittäjänä työtä, joka tarjoaa haasteita ja onnistumisen elämyksiä, ja jossa tapaan paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joista arvostan erityisesti erilaisia rakennusalan ammattilaisia, koska isänikin oli monitaitoinen rakennusmies ja pystyi tekemän käsillään melkein mitä vain. Olen kiinnostunut hyvin monenlaisista asioista, mm. pari vuotta sitten hankin pienen veneen, vaikka olenkin täysin maakrapu, ja asia alkoi kiinnostaa sen verran että sitten viime talven aikana suoritin saaristolaivuritutkinnon. Viihdyn luonnossa ja viihdyn yksin mitä parhaiten. Pystyn mielestäni suoriutumaan niin kotona kuin mökilläkin mistä tahansa, puunkaadosta huusin tyhjennykseen, joten en “tarvitse” miestäni sellaisiin asiohin enkä ainakaan sen vuoksi “riipu” hänestä. En ole hänestä myöskään taloudellisesti riippuvainen. Ystävistäni suurin osa on raittiita, mielestäni itsekin olen; jos grillaan makkaraa juon kyllä sen kanssa mielelläni pullon keskikaljaa, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä. Viimeksi olen juonut pullon kaljaa jouluaaton saunassa ja vielä sitten joulupöydässä tasasimme miehen kanssa kaverilta lahjaksi saadun viinipullon. Sen jälkeen en ole juonut pisaraakaan mitään alkoholipitoista.
En kuitenkaan halveksi ketään ihmistä, en myöskään niitä jotka käyttävät alkoholia. Ja uskallan sanoa, että paras ystäväni on viikonloppujuoppo. Arvostan häntä erityisesti sen vuoksi, että myös hän on käsistään hyvin taitava, pystyy rakentamaan ja korjaamaan mitä tahansa. Lisäksi hänen kanssaan voi puhua mistä tahansa kaunistelematta, asioiden oikeilla nimillä. Hän oli miehen kaveri jo ennen minun kuviohin tuloa, mutta on nyt yhteinen ystävämme.
Olen minäkin välillä todella ahdistunut aamuyöstä kun herään. Useimmiten se johtuu työtilanteesta, esimerkiksi nyt on meneillään iso remontti, jossa olen työn puolesta osallisena ja selvitän päivittäin erilaisia siihen liittyviä asioita, samanaikaisesti on deadline rutiinipaperihommilla. Yksityisyrittäjänä ei voi ottaa sairaslomaa, vaikka väsyisi, eli välillä sitten on todella väsynyt. Mutta toisaalta työstä tulee paljon ilonaiheita. Miehen runsas alkoholin käyttö tottakai häiritsee elämää, mutta se on vain pieni osa elämääni. Todelliset haavat tulivat tyranniäidiltä kotoa, siksi minun on vaikea luottaa ihmisiin, varsinkaan naisiin.
Ja vielä, sehän on jokaisen oma asia, miten maailman näkee. Jos haluat kokea oman maailmasi mustavalkoisena, Sitruunapippuri, on se sinun oikeutesi. Minun maailmassani on kuitenkin myös sävyjä.
Ei ollut tarkoitus haastaa riitaa Oli vaan pakko vastata, kun suoraan puhuteltiin! Ja vielä: minulle on sanottu “Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”. No varmasti. Älähtäähän se koira, jos sitä heitetään kepillä! Ei se silti tarkoita, että se koira on paha, siksi että sitä heitetään kepillä…
Voihan sitä analysoida ja diagnosoida miten paljon tahansa. Tai sitten voi vaan elää!!
Itse asiassa ei olisi aikaa naputella tänne, mutta sen verran mielenkiintoisia ovat nämä keskustelut viimeisimmäksi olleet, että “pakko” oli käydä kurkkaamassa, olisko täällä jotakin tuoretta ja olihan täällä
En oikein tiedä, mitä noihin Sitruunapippurin juttuihin sanoisi, koska arvelen tietäväni, mistä hän puhuu, mutta… Oma elämäni ei ole sellaista helvettiä, kuin tiedän sen monessa alkoholistiperheessä ja/tai parisuhteessa olevan. Minä olen tämän 21 yhteisen vuoden aikana ehkä pari kertaa kokenut, että mieheni on oikeasti epäluotettava kusipää ja nämäkin “vain” tällaisen useita kuukausia kestäneen perjantai-iltajuomisen yhteydessä. Muuten arvostan ja kunnioitan miestäni luotettavana, turvallisena ja älykkäänä aikuisena ihmisenä. Hän on minun paras ystäväni, elämme mielestäni hyvinkin tasa-arvoista elämää eli minulla on omat vahvuuteni ja miehellä omansa. Nämä juomiskuviot tuntuvat aina välillä miehen “rimpuilulta” sitä vastaan, että hän “joutuu” elämässään miettimään muitakin ihmisiä kuin itseään
Nuo Sitruunapippurin jutut voisi itse asiassa kääntää niinkin päin, että kun mies kokee olonsa ahdistavaksi sellaisen vaimon rinnalla, joka “vaatii” panostamaan yhteiseen pesään täysillä eikä vaan 80 %, niin on kaksi vaihtoehtoa; joko saada tämä toinen muuttamaan toimintaansa tai lähteä pois hänen vaikutuspiiristään. Mieheni kun on todennut, että minä en enää tämän enempää muuta omia tapojani, niin hän lähtee pois
Nojoo, minunkaan mielestäni asiat eivät todellakaan ole noin mustavalkoisia, vaan väliin mahtuu paljon harmaan sävyjä - no oikei, myös iloisia kirkkaita värejä
Meillä taitaa tuon Rinaldan kanssa olla hyvin optimistinen ja positiivinen maailmankuva, johon todellakin mahtuu myös ei-niin-ihania - tai niinkuin minä mieluummin sanon - haasteellisia kanssaihmisiä. Ja itse ainakin ajattelen, että niin kauan, kuin koen voivani pääosin hyvin, voin jatkaa tätä elämääkin ihan tuon armaan ukkoni rinnalla. Minulle siis riittää, että vuodessa on 350 hyvää päivää
Ja hei, Sitruunapippuri, minäkin olen jo vuosia sitten tiennyt, että voin muuttaa ainoastaan itseäni ja omaa ajattelutapaani/suhtautumistani tähän ympäröivään maailmaan. Yksi tukikeino siihen, että oppisin ymmärtämään syvimpiä tuntojani paremmin, on myös aiemminkin mainitsemani terapia. Niin, ja kuten itse hyvin tiedät, hevoset ovat mitä mainioin terapiakumppani myös BTW, noista hevosista olemme miehen kanssa saaneet aikaiseksi kipeitä tilanteita, molemminpuolin. Itse vietin “pahimmillaan” viidestä seitsemään päivää viikossa hevosen kanssa aina muutaman tunnin kerrallaan ja eihän siinä sitten enää puolisolle jäänyt ihmeemmin huomiota. Mies alkoi oireilemaan juurikin tuolla omalla “harrastuksellaan”, joten vähensin kertoja kolmeen viikossa. Monelle siinäkin olisi kestämistä Ja hei; minulle riittää tuo kompromissi. Silloin asiat olisivat huonosti, jos olisin lopettanut rakkaan harrastuksen kokonaan vain miehen mieliksi.
Näin meillä. Melko provosoivasti ja osoittelevasti todellakin kirjoitat, Sitruunapippuri. Onneksi oma itsetunto, kuten selvästi myös Rinaldalla, on sen verran terve ja voimakas, että pystyn suhtautumaan teksteihisi sopivan analyyttisesti ja riittävän “kaukaa” Ikäänkuin yhtenä inhimillisenä esimerkkinä muiden joukossa.
Päässä pyörii työtehtävien lisäksi kotiasiat, joten jatkan taas naputellua hetken aikaa
Sen verran mieleen painuvia sanoja Sitruunapippuri kirjoitti, että lainaan vähän:
"Tässä ansassa minäkin rimpuilin vuosia. Luulin että toisen ihmisen toiminta aiheuttaa tunteeni. Silloinhan ei auta muu, kuin a: saada tämä toinen muuttamaan toimintaansa b: lähteä pois hänen vaikutuspiiristään.
Kokeilen molempia. Ensin yritin muuttaa ihmistä(miestä) kaikilla eri keinoilla, ja kun se ei auttanut, lähdin pois, eli jätin tämän “kusipään”. Sekään ei auttanut. Koska tunteet olivat minussa, ne eivät liittyneet mitenkään tähän toiseen ihmiseen. Vasta kun tajusin tämän, alkoi tapahtua. Vain se auttoi, että meni sen kipunsa läpi, kohtasi sen, ja oppi tunnistamaan kaikki ne tunteet, joita oli vuosien aikana haudannut sisäänsä. Alkoi “tyhjentää säiliötä”. "
Lihavoin tuosta yllä olevasta yhden lauseen, joka oikeastaan kertoo, miksi minä olen jäänyt tähän suhteeseen Tiedän, että nuo kipeät tunteet ovat minussa eivätkä ne ole (ainoastaan) mieheni syytä, joten miksi jättäisin hänet? Eikö minun todellakin pidä kulkea sitä tietä, jossa opin entistä paremmin tuntemaan itseni ja käsittelemään myös ikäviä tunteita. Näin ainakin minä ajattelen.
Sen verran on pakko myöntää, että siinä vaiheessa, JOS ahdistavat tunteet valtaavat mieleni kokonaan enkä koe niistä enää ulospääsyä, joudun varmasti vakavasti miettimään eroamista. Olen sitä toki miettinyt tämänkin kevättalven aikana viikottain, mutta toistaiseksi vielä päättänyt, että antaa nyt ajan kulua. On nimittäin väärin, että juuri nyt, kun menee kehnosti, tekisin noinkin rajun ratkaisun ja pahimmillani menettäisin yli 20 vuotta rinnallani kulkeneen parhaan ystäväni ja lasteni isän. Jollakin tasolla vielä luotan, että niitä seesteisiä päiviä, joita minä kutsun normaaleiksi, on jälleen luvassa ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta, “löysässä hirressä” en halua hirveän pitkään kitkutella
Iloa päiviinne! Nyt jatkan taas töitä ja pitäneekin mainita, että teen vaativaa asiantuntijatyötä julkishallinnossa, jossa osaamistani arvostetaan ja saan ihan valtakunnallisesti siitä kiitosta, joten elämässäni todella on jotakin muutakin, kuin tuo ajoittain oluesta nauttiva puoliskoni
Hei Hemmiina,
samantapaisia ajatuksia meillä näköjään on ollut. Kyllähän minäkin jo välillä ajattelin, että minun on pakko lähteä pois, ja joskus ajattelin niinkin että menisin mahdollisimman kauas, missä minua ei kukaan tunne, ettei minun tarvitsisi asiasta edes enää koskaan puhua Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että vaikka menisin maan ääriin, en pääsisi pakoon ajatuksiani enkä pahaa oloani, ne seuraisivat minua sinne Madeiran vuoristoonkin jonne joskus olen ajatellut muuttavani Yhtä hyvin voin siis olla tässä missä olen, ja oppia itse elämään ja asennoitumaan toisin. Ja sen olen aika pitkälti oppinutkin tämän vuoden aikana. Minulla on tässä mahdollisuus mennä oman asunnon puolelle koska vain siltä tuntuu, ja olen muutenkin oppinut ymmärtämään sen, etten voi mitään miehen toiminnalle jollei hän itse läydä motivaatiota. Ja mekin olemme olleet yhdessä yli 27 vuotta, eikä mies ole koskaan tehnyt minulle pahaa; ahdistusta ja pahaa mieltä on aiheuttanut hänen runsas juomisensa, ja pelkoa ja huolta hänen terveydestään, eikä hänen käytöksensä ole aina “mukavaa” hänen ollessaan kovassa humalassa jne. Mutta ei hän tahallaan minua halua satuttaa, sen olen nyt viimeisen vuoden aikana ymmärtänyt, kun asioita olen täällä käsitellyt. Eivät epäkohdat ole hänen syytään, eivätkä minun, välissä on tämä alkoholi.
Saattaahan olla että eroan hänestä jonain päivänä. Yksi syy voisi olla esimerkiksi, jos haluaisin vielä oikean parisuhteen, kun sellaista ei meillä käytännössä ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Olenkin joskus ajatellut, että voisin jäädä ihan hyvin tähän viereiseen huoneistoon asumaan, mutta itsenäisenä ihmisenä. Se tuntuu välillä ihan ihanteelliselta ratkaisulta. Mies on vuosikymmenten aikainen elämäntoveri, paino sanalla “toveri”, ystävä, muttei rakastettu. Miksi katkaisisin välini häneen, en minä siitä tulisi onnellisemmaksi. Mutta voisimme hyvin elää lähekkäin itsenäistä elämää. Mutta tämä ei ole tämän päivän asia, sellaista “uutta rakastettua” ei ole, joten minnekään ei tästä ole kiire. Koska tunnen itseni, olen kuitenkin niin herkkä, että itkisin ja surisin ja työni jäisivät jälkeen, nytkin minulla on vielä viime vuoden uupumisen jäljiltä paljon kiinni kurottavaa, joten en voi tällä hetkellä laittaa elämääni aivan sekaisin. Tämä ei ole “sitku”-ajattelua. Tämä on realiteetti. Haluan toimia myös itseni kannalta järkevästi, enkä niin että laitan elämäni aivan sekaisin, silloin kun mitään akuuttia hätää ei ole. Mutta, kuten taannempana todettiin, itsetunnossani ei ole vikaa, eikä sinullakaan Hemmiina, emme me anna alistaa itseämme
Mutta nyt minulla on hemmetinmoinen ruuhka töitteni kanssa, en ollut ajatellut enää kirjoittaa tällä viikolla vaan keskittyä töihin, mutta tämä hyvä keskustelu vetää puoleensa. Tällä palstalla on nyt ollutkin niin hyvää ja “raikasta” keskustelua, että se on todella piristänyt mieltä!
Kuten totesit, Hemmiina, meillä on elämässämme paljon palkitsevia ja kiinnostavia asioita, mm. haastellisten töiden muodossa, ei meidän elämämme pyöri pelkästään puolison juomisen ympärillä. Jatketaan positiivisella asenteella
Pakko taas töiden lomassa vilkuilla keskusteluja ja kiitos, Rinalda, olit malttanut kirjoitella Oikeasti tämä vertaistuki tuntuu mukavalta!
Muuten oikeastaan “jälkitunnelmani”, lukiessani pikaisesti viimeisimmän tekstisi, oli yksinkertaisesti Tulin hyvälle tuulelle ja välillä ihan sekin riittää.
Kyllähän nuo kotiasiat juuri nyt kuormittavat aikalailla, en minä sitä halua kieltää. Tämä on kuitenkin yksi vaihe elämässämme ja voi olla, että puolen vuoden kuluttua elän taas jotakuinkin huoletonta arkea, joten sitä odotellessa
Pakko myös todeta, että kun töissä on jälleen armoton paine aikatauluineen ja muine haasteineen, niin yöunet on vähän rikkoutuneet ja sekin sitten lisää tuota kuormittuneisuuden (ja ahdistuksen) tunnetta. Tiedän jo vanhastaan. Eli en tästäkään mitenkään syyllistä miestäni
Meillä muuten perheessä alkaa siinäkin mielessä jännittävät ajat, että esikoinen, tämän kevään ylioppilas, alkaa lukemaan yliopiston pääsykokeisiin eli suunnittelee lähtevänsä opiskelemaan kansantaloutta tai yhteiskuntatieteitä. Onkin sitten meidän suvun ensimmäinen maisteri (minä vaan tällainen puoskari, joka tekee maisteritason töitä ), JOS joskus tuohon pisteeseen etenee. Onhan noita vaihtoehtoja
Noniin, eipä tässä tämän enempää, kunhan pari riviä kirjoittelin viimeisimpiä tunnelmia
mitä se jättäminenkään loppupeleissä on. Mä olen lakannut mieltämästä jättämistä osana parisuhdetta. Sitä vain joko on jossain tai ei ole, asuu jonkun kanssa tai ei asu, jättäminen ja eroaminen, tai jääminen ja lähteminen tapahtuu silti aina jossain eri todellisuudessa, ja täysin eri tahtiin kuin mitä käytännön järjestelyt joita sanotaan esim eroksi tai muuksi. mikäpä minä olen päätöksiä tekemään siitä mitä toinen tarvitsee, ei hän ole se joka tulee jätetyksi minun päätöksellä tai ilman. Eikä minun tarvitse miettiä että jos lähden jostain, niin jätän jonkun. Ihmisillä on oma elämä, ja se minun lähtö on vain pieni osa sitä koko peliä. ja takaisin pääsee aina jos ei todella ole koskaan lähtenytkään, tai ei pane sitä täytäntöön tosissaan, toinen päättää siitä asiasta yhtälailla, tai sitten ei päätä kumpikaan ehkä niin vain tapahtuu jos on tapahtuakseen.
Toisaalta, toivon ettei kukaan loukkaannu, niin omalla kohdalla pidin ajatuksia miehen jättämisestä jollain tapaa egoistisina. Eli että omassa päässäni mietin että “ei tuota viitsi vielä ainakaan jättää, annanpa sille mahdollisuuden osoittaa olevansa parisuhdeen arvoinen”, tai eettä “en voi jättää mihin mies sitten joutuu, mierontielle vielä pahemmin?” Oliko taustalla kenties ajatus, että olen niin paras muija että miesparka ei parempaa tule löytämään. Koska miehen ollessa humalassa, tilanne ei ainakan niinpäin ollut, että minä en löydä parempaa …koska ei humalaisen kanssa ole mitään suhdetta, hän on uskollinen vain viinalle sillä hetkellä.
Eli egoistista, ajatella toisen puolesta.
Jättäminen on terveintä jos se johtuu itsestä. että minä haluan lähteä. Siinäkohtaa välittäminen on aidoimmillaan. Jos motivi olla toisne kanssa on yhtään egoistinen, niin liekö parempi lähteä?
Nyt on kyllä pakko oikaista mahdollinen väärinkäsitys eli minähän en ole omin sanoin puhunut miehen jättämisestä kait missään vaiheessa, vaan lainasin Sitruunapippurin tekstistä tuon verbin. Olen itse nimenomaan puhun lähtemisen tai ylipäätään eroamisen mahdollisuudesta.
Minusta ei kyllä saa egoistista tekemälläkään, mutta kyllä minullakin on sellaisia kanssaihmisiä, jotka yrittävät minua sellaiseksi leimata (kenties omaa heikkoa itsetuntoa pönkittääkseen). On vaan itselle, joka AINA ensin ajattelee toisen parasta, ennenkuin miettii omaa hyvinvointiaan, todella vieras ajatus, että olisin egoistinen eli kuten Wikisanakirja sanoo; “vain itseään ajatteleva ja omaa hyötyään tavoitteleva itsekäs ihminen”
Mutta siis yleisenä - tai sanoisinko tosiaan filosofisena - ajatuksena tuo on melkolailla totta, että juurikin egoistinen ihminen voi ajatella, että minäpä jätän hänet ikäänkuin olettaen, että juuri tuo teko saa sen [b]toisen[b] vuorostaan kärsimään.
BTW, tänään on hyvän tuntuinen päivä Eilisillan terapia teki taas todella hyvää. Käytännössähän kerroin siellä avoimesti kuulumiseni viiden viimeisen vuorokauden ajalta ja lopuksi pohdimme, miksi noita asioita kenties tapahtuu ja mitä aion tulevaisuudessa tehdä. No, 45 minuuttia ei riittänyt kovinkaan syviin pohdiskeluihin, mutta helpotti joka tapauksessa taas hetkeksi. Harmi vaan, ettei noita terapiakertoja ole enää kuin neljä jäljellä
Kotona asiat ovat kohtuumallillaan, toistaiseksi. Eli kunnes tulee seuraava kerta, jossa koen miehen toimivan itsekkäästi perheestään piittaamatta ja jonka kaltaisesta toiminnasta en vaan tykkää Mutta näillä mennään edelleen ja onneksi mennään ihan pystypäin
Onneksi kuitenkaan ei ollut sattunut mitään. Kun toista ei saa kiinni, niin aina pelkää, että on jotakin vakavampaa sattunut, vaikka toisaalta tietää, että se on sen “tuoppivaimonsa” kanssa.
!
Sitris, saat kyllä kirjoittaa ketjuuni enkä loukkaannu, koska tiedän ettet tarkoita pahaa. Sinun tehtäväsi ei kuitenkaan ole herätellä minua. Se on ihan minun oma tehtäväni ja sitä teenkin. Edelleenkin olen sitä mieltä, ettei maailma ole mustavalkoinen, ja pidän kiinni oikeudestani hoitaa asiat omalla tavallani. Vaikka se olisi väärä tapa, se on minun tapani, ja tämä on minun elämäni. Minulla on oikeus lyödä päätä seinään ihan itse, jos se tuntuu kivalta 
… Me jokainen kirjoitamme täällä elämästämme ja kokemuksistamme 
Eilen viimeksi olin hevosen selässä <3 Tämä harrastus ja omat hevoset ovat henkireikäni.
Ehkä sen vuoksi minulla on ollut tämä vastustamaton halua aina välillä lukea hänen ketjuaan, ja potkia häntä persiille, koska minulle ei kukaan silloin parikymppisenä niin tehnyt. Jos taas olisin jäänyt sen viikonloppujuopponi kanssa yhteen, enkä olisi löytänyt al-anoniin, saattaisin ajatella asioista paljon samalla tavoin kuin sinä Hemmiina; että tunteeni johtuvat toisista ihmisistä. En nyt väitä, että teissä olisi jotakin vikaa, tai että olisin itse jotenkin parempi. Olemme samanlaisia, yhtä tärkeitä ja arvokkaita Luojan lapsia. Mutta elän huomattavasti terveellisimmissä olosuhteissa kuin kumpikaan teistä. En anna loukata itseäni enää, en anna kenenkään satuttaa itseäni, ja ympäröin itseni minua rakastavilla ja arvostavilla ihmisillä. Olen turvassa.
