Hei vaan taas kaikille!
Harvakseltaan tulee kirjoiteltua, mutta sitä samaa rataa tämä tuntuu taas menevän. Itsenäisyyspäivän aattona otin muutaman siiderin ja avasin sanaisen arkkuni. Annoin niin tulla kaiken sen pahan mielen ulos, kerroin kovalla äänenpainolla miltä minusta tuntuu nämä kaikki asiat, joissa mut dissataan totaalisesti ja pahinta oli kun sain kuulla olevani vähän niinkuin itsestäänselvyys. Kaikki suru ja itku kun tuli ulos ni alkoi itseänikin helpottaa vähän. Seuraavana päivänä mies otti asennuskaljaa kun vaihteeksi taas piti exää auttaa ja sen jälkeen koitti aloittaa jotain riitaa liittyen edellisen illan keskusteluuni. Mä en lähtenyt siihen mukaan vaan menin pois ja mies lähti asenteella baariin. Mutta kai se oli jotain miettinyt kun tuli jo tunnin kuluttua kotiin sohvalle sammumaan. Sitten se viikonloppu olikin yllättäen selvä, siis mies ei juonutkaan pe-su ollenkaan. Olin kovasti yllättynyt, oliko se tosiaan miettinyt jotain asioita. Ehkä vähän, mutta ei se silti estänyt taas seuraavana viikonloppuna juomasta.
Miksi se on niin ajattelematon, ettei ota huomioon? Unohtaa tärkeitä asioita, ei välitä kai tarpeeksi. Törkeintä oli, että se unohti mun syntymäpäiväni, ei siis edes onnittelua tullut puhelimessa. Voitte vaan arvata kuinka paljon se koski. Ja miksi se koettelee mua kerta kerran jälkeen. Kattooko se paljonko mä kestän ja kuinka pitkälle hän voi mennä? Mulla alkaa olla kuppi kohta niin täynnä, että montaa sellaista koettelemusta en kyllä enää kestä vaan pakkaan kamani ja muutan muualle. Huomaan olevani niin herkällä kaikessa. Mun naiseuteni kuudes aisti on niin viritettynä, että mä todella tiedän mitä tapahtuu ja haluan myös olla tietoinen asioista, joita mun “selän takana” tapahtuu. Mulla on keinoni saada selville tietyt jutut. Mä sanoin meidän keskustelussa miehelle, että älä pidä mua tyhmänä äläkä ikinä valehtele mulle. Ne on kaksi asiaa joita mä vaadin. Ja nostan kyllä kissan pöydälle vastakin. Nyt on tulossa suuri päätös työn suhteen. Mä olen kertonut mielipiteeni siitä, että ei kannata, ei tule toimimaan. Hänellä oli samanlaiset epäilyt itselläänkin, mutta silti hän sitä veivaa, vaikka siitä ollaan jo puhuttu, ettei se tule onnistumaan niin. Jos hän nyt menee lupaamaan, että kuitenkin aloittaa sen, tarkoittaa se sitä, ettei mun sanoilla ollut mitään merkitystä päätöksenteossa. Tämä asia kuitenkin vaikuttaa meidän elämäämme ja sellaiset pitää tehdä kyllä yhdessä.
Joulukin meni hällä ryypätessä, aloitti perjantaina, onneks maanantaina sentään vähän rauhallisemmin, että ihan ei tarvinnu silmiään hävetä päästä niinkuin viime jouluna. Sammui sohvalle vain kerran illalla myöhään. Voiko sitä pitää jotenkin hyvänä asiana - no ei voi, mutta näin sitä alkoholistin puolisona ajattelee - säälittävää! Inhoten katsoin kuinka se imi niitä ykköskaljojaan kuin pikkuvauva tuttipullosta, ryysti kuin millään muulla ei olis mitään merkitystä elämässä. Eikä varmaan sillä hetkellä ollutkaan. Sitten se alkoi vinkua viiniä, olin siis ostanut ruokaviiniä itselleni sekä muulle suvulle. Muutaman lasin annoin, tosin laimennettuna vissyllä, mutta silti. Känni päähän ja sohvalle sammui. Siihen sukulaisteni viereen, noloa. Hävetti. Tuntui pahalle. Hän oli luvannut olla kunnolla ja kännäämättä. Mutta alkoholistin lupaukset on ihan tyhjiä. Taitavat sanoakin vain niitä sanoja, mitä tietävät toisen haluavan kuulla. Ollaan puhuttu vahvoista tunteista, mutta itse en ole tainnut vielä koskaan sanoa niitä kaikkein suurimpia sanoja hänelle, siis niitä kolmea pientä sanaa. Jotenkin en voi, vaikka tiedän itse mitä tunnen, mutta joku sisimmässäni tolkuttaa, että älä sano jos toinen ei niitä osaa arvostaa sitten kuitenkaan. Joten en sano. Haluan ensin kuulla ne selvin päin toisen suusta silloin, kun on sellainen tilanne, että niitä ei osaisi odottaa ollenkaan. Silloin voin uskoa ne vasta todeksi. Kännissä sanottuna ne ovat vain sama asia kuin: älä jätä mua. Pelkkiä tyhjiä sanoja, ehkä hän ei edes tiedä mitä se tarkoittaa oikeasti.
Jotenkin mä tunnen vääjäämättömästi lähestyväni sitä kohtaa tässä suhteessa, jossa kaikki on vaakalaudalla. On aika päättää jäädäkö vai lähteäkö. Kuinka paljon vielä jaksan tätä, montako viikonloppua tätä ainaista miettimistä, kun ei arvosteta, kun itse yrittää mutta toinen ei. Sellaisia puheluita ja tekstareita hänelle tulee, että sisältä kylmää. Ei hitto suhdetta voi yksi ihminen ylläpitää, kyllä siihen vaan tarvitaan molempien panostusta tai se vaan kuolee pois. Mulla on tulossa keväällä sellaisia asioita, jotka vaatii mun täyden huomion ja voinko asettaa lapseni maineen vaakalaudalle tuon miehen ryyppäämisen vuoksi? Pahimmassa tapauksessa niin voi käydä ja sellaista riskiä ei oikein viittis ottaa. Kaikki olis muuten hyvin meillä jos tota juomista ei olis. Siispä tässä olen valtavan vakavien ja suurien asioiden edessä. Jos lähden, haenko kodin tästä jostain läheltä, ettei lapsen tarttis vaihtaa koulua? Vai lähdenkö jonnekin ihan toiseen paikkaan, toiseen kaupunkiin, ottaakseni etäisyyttä tähän kaikkeen? Se on istuttava alas kunnolla selvin päin ja käytävä nämä kaikki asiat läpi, jotta tästä voi sitten edetä suuntaan tai toiseen. Kai se on vain otettava kynä kauniiseen käteensä ja kirjoitettava nämä asiat paperille. Purettava ne asiat jotka vaivaavat. Kunpa hänkin voisi tehdä niin, mennä itseensä ja tutkiskella mitä elämältään haluaa ja ovatko ne asiat samoja meillä vai onko suunta täysin toinen.
Näihin kuviin ja tunnelmiin jään odottamaan uutta vuotta…
En ole tännekään jaksanut kirjoitella. Jotakin univaikeuksia on ilmaantunut enkä tiedä mistä ne johtuu. Väsyneenä on sitten herkempi kaikille vastoinkäymisille. Taas on sellainen tunne ollut, että perhe on miehen arvoasteikolla jossakin kavereiden ja ryyppäämisen jälkeen. Jotenkin tässä olen nyt odotuskannalla, että tapahtuuko mitään parannusta tilanteeseen. 
!
Mutta aluksi tosiaan oli kaikenlaisia somaattisia oireita ja tulihan se TIA-kohtauskin silloin syksyllä 2010.