Viikonloppujuominen=ei ongelmaa?

Olen karvan alle kolmekymppinen ja olen seurustellut kuutisen vuotta vähän vanhemman avomieheni kanssa, ja viisi vuotta asuttu yhdessä.
Kun aloimme seurustelemaan kuvioissa oli runsaasti alkoholia, mutta se oli aina viikonloppuirroittelua, baari-ja mökkireissuja yhteisen kaveripiirin kanssa. Näissä iltamissa kaikki otti ja kännissä oltiin kuka enemmän ja kuka vähemmän.
Tätä menoa kesti aikansa ja väsähdin siihen aika tavalla. Juhlimista ei jaksanut joka viikonloppu ja kännissä oleminen alkoi tuntua vähän nololta ja vieraalta. Sain suitsittua oman käyttöni melkoisen minimiin, kun ei edes huvita. Kaipa sitä voisi kutsua varauksella aikuistumiseksi.

Miehellä taas tuntuu olevan päinvastoin, kalja maistuu aivan varmasti joka viikonloppu vaikka ei olisi menossakaan ulos, juo kotona koneen ääressä itsensä aivan tolkuttomaan känniin. Tätä on jatkunut jo jonkun aikaa ja tahti ei tunnu helpottavan. Onneksi vain erittäin harvoin ottaa kahtena päivänä peräkkäin, krapularyyppyyn ei sorru. Ja krapulat onkin sitten aivan mahdottomia. Makaa kuin härski silli lopun viikonlopusta. Viime kesänä ryhdistäytyi sentään hiukan uuden harrastuksen parissa jossa pitää olla ehdottoman selvä eikä edes hiukankaan krapulassa, tai se on turvallisuusriski. Tämän sentään tajusi, ja rajoitti viikonloppujuominkejaan jos oli menossa harrastamaan. Oli pitkästä aikaa sellanen olo että pystyi hengittämään.

Talvi torppasi harrastusmahdollisuudet ja sitten alkoikin taas kaljoittelu. En ole jaksanut edes taistella asiaa vastaan. Rasittaa kuitenkin se, että häiriköi uniani, mölisee ja heiluu ympäriinsä, en uskalla jättää yksin koska pelkään telovan itsensä tai jotain omaisuutta. Valvottua tulee koska nukkuakkaan ei pysty siitä pelosta että kämmää kännipäissään jotain. En halua olla nalkuttaja, annan kyllä juoda, mutta missäs vaiheessa se on sitten ongelma? Olen ymmärtänyt että ongelmaa ei kukaan alkoholisti myönnä alkuunsa, se ongelma on muilla. Mutta koska hän hoitaa työnsä, ei ole viikolla juonut juuri koskaan, osaa kieltäytyä alkoholista kun siihen on tarpeeksi hyvä syy. Mutta sitten kaikki muut vapaat hetket ollaan ihan muuseissa tai krapulassa, pilaa minun viikonloppuni ja olenkin jo lakannut tekemästä mitään suunnitelmia mihin laskisin hänet mukaan.

Mitään suurta draamaa, riitoja tai väkivaltaa ei ole. On ollut aikanaan henkistä väkivaltaa, tai siltä se on tuntunut. Kännipäissään on sanonut minulle kaikkea kummallista ja loukkaavaa, mutta sekin on vähentynyt nyt kun suljen hänet ulos ajatuksistani enkä lähde mukaan hänen kännihörinöihinsä, vaikka oltaisiin kotona yhtä aikaa.
Monesti kaikkea kummaa sekoilua tapahtunut niinkuin varmaan täällä tiedätte mitä se on, soitellaan ja pyydetään kyytiä kotiin baarista, mutta kun on niin päissään ettei pysty kertomaan edes missä on, jostain ihan kuvitteellisesta asiasta höpiseminen, ja kiukustuminen siitä kun toinen ei ymmärrä mistä puhutaan. Jälkimmäinen on välillä tosi pelottavaa, sillä hän saattaa olla uhkaavakin kun minä en tajua mistä hän puhuu. Ei suostu menemään suosiolla nukkumaan vaikka filmi on jo selkeästi katkennut. oN se kumma kun jotkut vielä puhuu ja liikkuu vaikka tolkku on jo kadonnut.

Eilen loppui kärsivällisyys. Meille tuli yöksi kaksi vierasta, joita olin kovasti odottanut. MIehen ja minun yhteisiä tuttuja. Heillä oli aikaa viipyä vain se ilta, ja ajattelin että jos tuo ryökäle nyt ei alkaisi juomaan. Mutta aloittihan se. Kävimme porukalla pubissa yksillä, mies kaksilla. Hän joi kotiin tultuaan, jatkoi juomista kun kaikki olivat jo nukkumassa. Aloitti mölinän viiden aikaan yöllä, seposti jotain hienoa suunnitelmaansa minulle. Kehoitin kertomaan aamulla, ja otti tästä herneen nenäänsä.Pelkäsin että hän herättää vieraamme, ja ahdisti ihan hirveästi. Meni takaisin koneelle jatkamaan niitä suunnitelmiaan. Mies sitten tuli nukkumaan hetken perästä ja olikin aika rauhallinen. Tunnin varmaan nukuimme niin hän heräsi oksentamaan. Oksensi makuuhuoneen lattian täyteen. Tämmöistä on tapahtunut ennenkin, on oksentanut niskaani kerrankin. Harvoin kuitenkin oksentelee juodessaan tai krapulassa. Mies siivosi jälkensä miten siinä kunnossa pystyi. Makuuhuone haisee viinalle ja oksennukselle edelleen. Itse en pysty siellä olemaan enään kun meinaa tulla ylös itselläkin.

Oksentaminen sitten miehen mukaan johtui jostain muusta kuin juomisesta, liekö sitten jokin ruoka sekoittanut mahan… joopa joo. Mutta mitä kuvotukseltani pystyin havaitsemaan, hänen vatsansa sisältö oli lähen pelkkää nestettä. Kun laskin tyhjät tölkit, hän on sitten ilmeisesti juonut kymmenen 0,33 A-olutta, kolme puolen litran tölkkiä samaa tavaraa, ja ainakin kaksi pubissa, drinkeistä sun muusta ei edes hajua, koska jos on jotain sekoitellut lasiin, niin paha sanoa jälkeenpäin. Viinakaapin sisältö on laaja että en osaa sanoa onko joku pullo tyhjentymään päin.
Olipas pitkä sepustus, mutta haluaisin siis vain tietää että voiko hänellä olla alkoholiongelma? On varmasti mutta itse kieltää kaiken koska eihän se voi olla ongelma että juo perjantai-iltaisin nollatakseen raskaan työviikon, vaan minä olen pikkumainen. Epäilen miehen olevan persoonaltaan addiktoituvaa sorttia muutenkin. Töitä tekee vikolla yöt ja päivät läpeensä, nettiä ilman ei pysty olemaan tai käy rauhattomaksi. Valittaa sitten että kun ei ole parempaa tekemistä niin tekee töitä/roikkuu netissä/juo. Kun parempaa tekemistä ehdottaaa niin ei kelpaa, ainakaan minun ehdotukset.
Mies on muutenkin kykenemätön käsittelemään tunteitaan, puhumaan tai käsittelemään omaa käyttäytymistään edes himpun vertaa objektiivisesti.

Suokaa anteeksi tämä pitkä ja sekava sepostus, mutta en ole tästä asiasta purkanut sydäntäni juuri kenellekkään ja en oikein tiedä mistä haen apua. Ei oikein jaksaisi enään, jättäminen tuntuu ikävältä sillä niitä hyviäkin hetkiä on aika paljon, ja juominen on niin rajoittunutta viikonloppuihin, ja määristäkin kiistelemme. Hänen mukaansa hän ei juo paljoa. Mikä on paljon? Mikä on usein? Missä on raja vai onko tämä ihan normaalia nuorille miehille? Tuntuu olevan sillä monen tutun alkoholinkäyttö on aika samanlaista.
Tämä on ensimmäinen kerta kun puhun tästä tai yhtään missään netissä ihmisten kanssa, olen niin ujo että on vaikea jopa kirjoittaa nimettömänä nettiin.

Hei tyhjää!

Olet havainnut aivan oikein. Itse kävin parisuhteessani kuukausikaupalla täysin turhaa “mikä on liikaa” -keskustelua. Miehesi väittää, ettei hän juo liikaa, koska muutkin juovat saman verran - mutta tässä on nyt koukku. Se, mikä on tavallista (eli tapahtuu jatkuvasti kaikkialla) ei ole välttämättä normaalia. Tähän tilanteeseen käännettynä: vaikka monet, monet nuoret miehet juovat tuollaisia annosmääriä, se ei ole mitenkään hyväksi, terveellistä, ja kertoo kyllä sairaalloisesta alkoholintarpeesta. Eli ei ole normaalia.

Sitten statistiikkaa, eli terveyspuolen suosituksia: mies, jolla on alkoholiongelma, juo (hänen täytyy juoda, jotta tulee esim. “mukavaan humalaan”) kerralla yli seitsemän annosta, viikossa yli 24, TAI itsensä joka viikonloppu humalaan. Kyllä, viimeinen, vaikka on niin tavallinen ilmiö, että harvassa kodissa noin EI käyttäydytä, on alkoholiongelman merkki. Mitä siis tulee miehesi menekkiin, hänellä kerta-annos on kaksinkertainen ja vähän päälle suosituksiin nähden.

Ihan niin kuin minun eksällänikin, joka omasta mielestään ei juokaan paljon. Ja huom. hänen ongelmakäyttäytymisensä ei ollut tuota tasoa. Koskaan ei ole minnekään muualle kuin vessanpönttöön oksentanut ja aika usein jututkin pysyi kuosissa.

Siitä huolimatta lopetin suhteen, kun useiden kuukausien taistelun (itseni, hänen ja maailman kanssa) tajusin, että olen alkoholin suhteen voimaton. Asiasta käydyt useat keskustelut eivät olleet tuottaneet minkäänlaista tulosta.

Ja tosiaan lopetin suhteen, kun tiesin vastauksen kysymykseen, mikä on liikaa. Vahdin mieheni annoksia. Hänen käyttönsä ahdisti ja harmitti minua jatkuvasti. Totesin lopulta, että nämähän riittävät merkeiksi siitä että minun kannaltani hän joi liikaa. Liikaa on se, mistä tulee paha olo (toiselle ja itselle, ja kyllä hänkin välillä juomistaan morkkisteli).

Ja oli sinun miehesi oma mielipide oman käyttönsä määräsä mikä hyvänsä, kuten minunkin eksäni, ylittää hän moninkertaisesti suositellut annosmäärät ja täytti ongelmakäytön tunnusmerkit (kuten minä itsekin, siksi nyt en käytä toistaiseksi itse enää ollenkaan). Mun miehelläni oli tapana sanoa, että nuo annosmäärät on “140-senttisille kääpiöille”. Miten hyvänsä, niiden laatijoilla on varmasti alkoholin haittavaikutuksista enemmän tutkittua tietoa, kuin entisellä rakastetullani.

Ja siis, en nyt tyrkytä sulle kyseisen organisaation kokouksia, vaan tässä on joukko kysymyksiä, joka auttaa sinua hahmottamaan, onko miehesi mahdollisesti ongelmakäyttäjä.

al-anon.fi/00010074-onko-al- … nua-varten

Itse kyllä käyn nyt Al-Anonissa.

Kiitos ihan hirveästi vastauksestasi!
Kun on ja elää kulttuurissa missä nuorten miesten viihteellä oleminen ja juominen on mitä on, ja nämä sitten vertaavat itseään toisiinsa, niin sitä tuntee itsensä kyllä ensin aika pikkusieluksi. Jostain olen kuullut että juominen on ongelma silloin kun se alkaa haitata vakavasti perhettä ja ystäviä. Minua todella haittaa.

Olen usein kyseenalaistanut omat ajatukseni juomisen liiallisuudesta ja yrittänyt olla “hyvä tyyppi” eikä nalkuttava ämmä. Samaa ovatkin juovat osapuolet, mies ja kaverit, sitten oikein korostaneet että kun puolisko valittaa, se on turhasta. Kyllä nuoren miehen täytyy saada irroitella, nollata, olla poikien kanssa ja miljoona muuta hyvää syytä…
Tämä on ihan kamalaa lopulta tajuta että ei se olekkaan ihan niin ja etten ole hullu tai tiukkis. Siitä tulee vain niin voimaton olo kun ajattelee että ei minun sanomisilla tai tekemisillä taida olla hevon huttusen väliä kun toinen ei halua itse lopettaa.
Tunne-elämä ei ole nykyään edes mitään vuoristorataa, niinkuin se ehkä aiemmin oli. Se on vaan pettymystä ja kyllästymistä. Ja tolkutonta V-tutusta kun toinen sotkee kaunista kotia, joka on yksi minua järissään pitävä asia.

Välillä päätään nostaa myös huoli. Entäs jos se ei oksenna vaan saa myrkytyksen? Kuolee siihen mun viereen ilman että herään? Hyi kauheaa…Tai kotimatkalla jostain teloo itsensä, tippuu veteen, tekee jotain todella idioottimaista ja vaarallista mielijohteesta. Tiedän ettei ole minun murheeni, mutta kun lähipiirissä on menehtynyt juuri näitä nuoria miehiä kännionnettomuuksien takia jo useampi. Ja ihmettelen että äly ja viisaus ei kai sitten aina viihdy samassa päässä! Menehtynyt on yliopisto-opiskelijoita, duunareita, ujoja ja ulospäinkääntyviä…Ei kuningas alkoholi paljoa valikoi. Ja meno jatkuu samana kuin ennenkin.

Kukaan ei suitsi tätä toimintaa, kun on porukka nuoria miehiä niin niillä on joku jumalalta saatu oikeus juoda koska nuoret miehet tekee niin ja kaikki tekee niin. Olen kyllä huomannut että vähiten örväävät ovat ottaneet jo hajurakoa pahimpiin yksilöihin, alkaneet kuluttaa aikaansa jossain muussa, esimerkiksi perustaneet perheen ja lähtevät ulos harvoin maratooniryyppäjäisiin. Oma mieheni on kai siitä pahimmasta päästä, ajattelun taso välillä kuin viisivuotiaalla. Se on näkynyt myös siinä että alkaa kai vähän syrjäytymään kavereistaan. Jotkut ovatkin avoimesti sanoneet minulle että pitävät häntä rasittavana tapauksena kun on juovuksissa, ja siten ei häntä kutsuta illanistujaisiin enään kovin usein. Rasittavaa juttuseuraa onkin juovuksissa, selvin päin ei puhu ollenkaan.
Nyt sitten useammin istuu koneella yksin kaljoittelemassa viikonloppuina, juttelee netissä ihmisten kanssa eikä näe useinkaan kavereitaan. Paitsi ehkä niitä joille viina maistuu samalla tavalla.
Jos nyt olen korostanut liikaa sukupuolta tässä, niin se johtunee siitä että minun “tiukkapipoisuuteni” ja “nalkutukseni” on miehen ja juoppokaveriensa toimesta sukupuolistettu. Olen nainen, minä nalkutan ja se on minun kohtaloni, on minun annettu ymmärtää. Ketuttaa että jollain sukupuolella perustellaan asioita, tunnen kyllä runsaasti alkoholia käyttäviä ikäisiäni naisiakin, joiden puolisot kärsivät hiljaa tahollaan. Toivon voimia heille myös.
Olen katsellut tuota al-anonia, ja taidan mennä kun siellä on kokous seuraavan kerran. Oma pää ei kestä yksin käsitellä, mies tuskin tajuaa tilaansa ikinä.

Ja tuli äsken vielä lisää ajatuksia. Tuo viikonloppujuominen taitaa olla jopa terveydeelle vaarallisempaa kuin tissuttelu suositusrajoja hipoen. Juurikin myrkytystilojen ja onnettumuuksien takia. Milläs sen sitten kertoisi toiselle, jonka käsitys alkoholistista on sillan alle itsensä juonut henkilö. Ei taida minun vakuutteluni käsitystä muuttaa. Tarvittaisiin ainakin läheltä piti-tilanne, tai ehkä useampi ennen kuin muuttaa käsitystään omasta alkoholinkäytöstään. Ja silloinkin varmasti keksii jonkun syyn muualta kuin itsestään.

Kokouksessa käyminen on hyvä idea. Mulla on nyt kolme käyntiä vasta takana, mutta jo niistä olo on voimaantunut valtavasti, mietin suorastaan, kävisinkö useamman kerran viikossa :slight_smile:

Ja no, siitä sukupuolittamisesta - suurelta osin ne runsaasti juovat ovatkin nuoria miehiä, ei siihen tutkimuksia tarvita, mutta toisaalta minunkin lähipiirissäni on paljon (meitä) naisia, jotka ovat hyvin paljon elämästään baarissa istuen viettäneet ja ne muut viettävät vieläkin. Tämä meidän sukupolvi, jotka silloin teininä juomisen aloitti… ja tuntuu, kuin ei se teini-iän loppu tulisi koskaan vastaan.

Kyllä tuo on ongelmajuomista. Itse mietin samoja asioita suhteen alkuvaiheessa. Nyt olen tajunnut ettei niillä juomamäärillä ole välitä, tai sillä käykö töissä vai ei. Alkoholisti voi olla kuka tahansa. Silloin kun se puolison elämää haittaa, niin se on liikaa. Yleensä puoliso huomaakin alkoholiongelman ensimmäisenä, ja alkoholisti viimeisenä, jos huomaa… Itse olen alkoholististani jo eronnut ja on kyllä helpompi hengittää. Toivon että sinäkin joskus löydät voimat erota!

Hei Tyhjää,
Ole onnellinen, että miehesi oksentaa. Se merkitsee, ettei vatsa enää oikein kestä viinaa. Raitistuminen voi olla lähelläkin.

Pohdin ihan samaa kuin sinä, eli onko pelkkä viikonloppujuominen ongelma.

Tosin itse koin heräämisen asiaan, kun juomista oli jopa 4 kertaa viikossa ja määrät 13-15 annosta kerralla. Mieheni jopa itsekin myönsi, että se oli liikaa ja on viimeiset 2 vuotta juonut lähinnä kerran viikossa (edelleen noin 13 annosta kerralla).

Silti olen todennut, että kerran viikossakin on liikaa, jos se on pakonomaista ja on pakko juoda kunnon kännit. Meillä on kyllä se helpompaa, että mieheni juo “kaikessa rauhassa” kun minä ja lapset olemme nukkumassa eikä rupea meuhkaamaan. Juodun määrän tiedän lähinnä hajusta ja tyhjien pullojen määrästä.

Olen yrittänyt olla nalkuttamatta, kun tajuan, ettei se auta. Uuden käänteen jälkeen seuraan aina aika pitkään hiljaa sivusta, ennen kuin otan ongelman asiallisesti puheeksi. Yllättäen se tuntuu tepsivän, koska minut on otettu melko vakavasti. Koska kerran viikossakin on mielestäni liikaa, otin senkin puheeksi ja nyt on sitten luvattu lopettaa kotona juominen. Odotan jännityksellä, miten tässä käy. Menoihin ja niissä tapahtuvaan ryypiskelyyn en puutu, koska huolestuttavinta on meillä se yksin tapahtuva ryyppääminen.

Ja vaikka meillä mies tuntuu myöntävän ongelman ainakin jollain tasolla ja on vähentänyt juomista, niin kyllä se harmillisen häiritsevää on. Uskooko joku täällä, että tässä tilanteessa voisi olla toivoa, että tilanne pysyy hallussa? Itsestäni tuntuu jo siltä, että jos lupaus ei nyt pidä, niin en jaksa enää uskoa.

Tuo yöllinen meuhkaaminen kuulostaa kyllä aika rasittavalta, vaikuttaa raskaalta sietää sellaista. Kannustaisin seuraamaan tilannetta jonkin aikaa “sivusta”, puuttumatta toisen juomiseen ja miettimään, mitä tulevaisuudessa on valmis jaksamaan. Vaikka vaikeahan tässä kovin ihmeellisiä neuvoja on antaa, kun itsekin ihmettelee omaa tilannettaan…

Mutta itsestäni tuntuu siltä, että en esim. suostu loppuelämääni vahtimaan, ettei toinen vaan aamulla ole kännissä, kun lähtee auton rattiin. Ekan kerran kun tajusin, että näin meinasi käydä, ymmärsin, kuinka vakava tilanne on. Omituiselta tuntui myös se, että vuosikausia meni ilman että tajusin mistä on kyse ja yhtäkkiä heräsin tällaiseen ongelmaan. Ja vaikka muuten on kaikki ihan hyvin, niin tällaista on vaikea sivuuttaa, kun sen kerran on tajunnut.

Kiitos kaikille vastauksista, ne ovat auttaneet pohtimaan asiaani perspektiiveistä joita en ehkä yksin olisi kyennyt näkemään. Myös jo pelkästään tänne kirjoittaminen on saanut ajatuksia selkeämmiksi.

Juttelin miehen kanssa eilen, yritin olla raivostumatta ja totesin että nyt menee överiksi ja näkeekö hän tilanteensa itse. Ei näe eikä ymmärrä. Tai en oikeastaan tiedä. Kovin hiljainen oli, eikä kommentoinut juurikan. Sellainen se on muutenkin selvinpäin.

Yritin kertoa miksi minua häiritsee jatkuva viikonloppujuominen, ja kysyin miksi hän sitä tekee. On kuulemma niin tylsää, toivoo vain saavansa nukkua viikonloput kun ei ole mitään tekemistä ja helpompi ohittaa viikonloppu kun makaa krapulassa. Että silleen. Enhän minä voi keksiä tekemistä hänelle tai muutenkaan vaikuttaa häneen. Jos elämä on tylsää niin itse hän siitä tylsää tekee.

Mietin ettei kuitenkin kaikki olisi vain tekosyitä millä peitellä riippuvuutta. Että ei hänellä oikeasti ole tylsää, on vaan pakko juoda. Musta tuntuu että kaikki hänen tekemisensä on jonkin riippuvuuden toteuttamista vuoron perään. Ensin viikolla töitä, sitten perjantaina kännit ja viikonloppukrapula, koko ajan rinnalla pakonomainen netissä roikkuminen. Eihän toi tyyppi oo mitää muuta ku yhtä riippuvuutta! Harrastuksia tulee ja menee, jaksaa olla kiinnostunut jostain niin kauan kun saa jotain irti.

Mä nostin kädet pystyyn, katotaa mitä siitä seuraa. En ota kantaa mihinkään tekemisiinsä, ja jos huomaa jossain vaiheessa jääneensä yksin niin sitähän kerjäsi. En vaadi häneltä mitään parannuksia, vaan hommaan oman elämän pikkuhiljaa. Sitä se tässä on ollut muutenkin, aika yksin on kaiken saanut tehdä joka tapauksessa. Onneksi ei ole yhteistä asuntoa tai lapsia, se on sitten helppo laittaa vaa lusikat jakoon kun se hetki koittaa.

Sen verran monta vuotta olen katsellut tuota juopottelua, ja ihmetellyt että koska se teini-ikä loppuu? Onko tämä sitten tavallistakin? Moni on nuorena varmasti viettänyt aikaa baareissa ja viihteellä, mutta sitten se into lopahtaa ja alkaa tekemään jotain elämälleen, kuka perustaa perheen, kuka muuten vaan tekee jotain kehittävämpää kuin kaataa kaljaa kurkusta alas. Sitten kun sitä hetkeä ei tulekkaan että joku muu asia onkin mielenkiintoisempaa kuin känni? Onko se sitten riippuvuutta? Peitelläänkö sitä jollain syillä, kuten oma juoppo tekee? On tylsää, ulos ei voi mennä kun on kylmää, sisällä ei voi tehdä mitään, ei ole rahaa mennä leffaan mutta kaljaa voi ostaa. Tsiisus, aina on joku hyvä syy, ihme ettei vielä väitä että pikku-ukot laskeutui avaruusaluksella parvekkeelle ja pakotti juomaan!

Juominen milloin tahansa, on aina ongelma, jos se haittaa terveyttä, taloutta tai ihmissuhteita. Simple?

^^No mä oon kans sekä kuullut että havainnut tätä levottomuutta, joka tulee siitä että on tylsää. En ymmärrä, miten ihminen ei sitten osaa hakea itselleen mitään luovia virikkeitä, onko se oikeasti vain mielikuvituksen puutetta?!

Selkeän eron huomasin itseni ja eksäni välissä siinä, miten meidät on kasvatettu; mä oon pienestä saakka harrastanut niin helvetisti :smiley: kaikkea ja vanhempanikin ovat puuhanneet puuhaamasta päästyään. Tylsää ei tullut, kun mieli liikkui, jos ei muuta, niin luki sitten.

Eksä taas on “hengissä pidetty” lapsi; eli koulussa käydään - niin kauan, kun käytiin ja sen jälkeen sitten vaan kulutetaan aikaa. No mihinkäs se lähiön mukuloilla alkaa mennä jo aika varhaisessa vaiheessa; kännäämiseen ja rikoksiin, kun ei himassa ole, minkä luokse mennä, ei ees vanhempia. Mitään harrastuksia tai muuta hauskaa ei ole, tietokonetta korkeintaan rämplätty pienestä asti.

Isompana tuo mun eksä oli hommannut enemmän ja vähemmän kaikenlaista, mutta kyllä nekin kaikki oli vähän juosten kustuja hommia sen tärkeimmän harrastuksen rinnalla… ja nyt, koska puhun hänestä näin paljon pahaa, niin sanon hyvälläkin sen, että em. “lapsuudenkodin esimerkki” on minusta tavallaan selittävä syy; eli jos ei koti kannusta aktiivisuuteen, virikkeiden etsintään, tekemiseen ja ajatteluun, muksuista tulee passiivisia, ahdistuneita aikuisia, jotka levottomuuttaan etsivät halpaa huvia nopeasta tyydytyksestä (viihde ja viina, muun muassa…). Plus että tyttöjen leikeissä ihmissuhdetaitoja harjoitellaan pienestä pitäen, poikien kommunikaatiotaitoja ei treenata pikkulapsi-iän jälkeen millään, kun ei ne saa olla edes herkkiä. Eihän ne raasut opi sitten puhumaankaan mistään.

Mutta nämä ovat minun näkökulmiani asiaan. Luulen vain, että moni tunnistaa, en tiedä, onko samaa mieltä.