Vihdoin hoitoon

Loin juuri tunnukset tänne, monesti olen kirjoittamianne juttuja lukenut ja ollut suunnitteilla kirjoittaa itsekin, mutta nyt asiat saivat uuden suunnan kerta-rysäyksellä… kuulimme tänään, että puoliso pääsee ensi viikolla katkon kautta (toivottavasti) viimein päihdekuntoutukseen. Tie on ollut pitkä, puoliso tuurijuoppo, ja varmasti hyvinä kausina tämä ongelma meiltä kaikilta hämärtyy, mutta nyt vasta tuli tunne, että a-klinikalta apua oikeasti ehkä saakin. Olisinkin kysellyt kokemuksia teiltä kuntoutuksen läpi-käyneiden puolisoilta… onko apua ollut ja miten käytännössä hommat ovat menneet? Jotenkin olen kovin skeptinen vieläkin… pelkään, että katkolta palautetaankin kotiin tai ehkä eniten, että mitä jos ei se kuntoutuskaan auta? Tämä tuntuu jotenkin viimeiseltä mahdollisuudelta jatkaa yhdessä, entä jos sekään ei onnistu? Puoliso on tosi huono puhumaan ja avautumaan… ja onko sitten kuitenkaan 100% tässä mukana, vai lähteekö vaan mun mieliksi…jos lähtee :smiley: onhan tässä vielä päiviä aikaa. Käsitelläänkö näissä kuntoutuksissa elämän muitakin osa-alueita, kuten esim. lapsuutta, jossa tässä tapauksessa asiat on jo silloin lähteneet menemään pieleen? Ja sitten vielä lastensuojelun huoli-ilmoitus, joka nyt meistä tehtiin (meillä kohta 4v. poika). Mitä se nyt meinaa ja pitääkö mun nyt jotenkin olla huolissaan? Aletaanko meitä jotenkin tarkkailla? Itse en siis päihteitä käytä. Kiitos, jos jaksoit lukea loppuun. Pitäisi nyt varmasti vaan olla kiitollinen tästä mahdollisuudesta joka viimein aukeni. Tsemppiä kaikille samoissa vesissä kulkeville ja uskotaan, että lopulta kevät tulee :heart:

Hei! Hienoa että olet kanavalla ja jaat mietteitäsi. Itselläni ei ole henk. koht. kokemuksia kuntoutus asioissa. Te olette kuitenkin päässyt alkuun ja siinä on merkitys. Ja niin kuin totesit

, siellä on tietoa ja apua.
Oikein paljon tsemppiä teille koko perheelle, ja pidä huolta itsestäsi.

Kiitos sinulle vastauksestasi Carola! Kirjoittelen tänne vielä ajatuksia, en halua kuormittaa aiheella läheisiäkään liiaksi. Mies on nyt ollu kolme päivää katkolla, josta toivottavasti sitten pääsee siirtymään kuntoutukseen suoraan. Odottelin ehkä tältä kaikelta liikoja… asenne on siellä surkea, nukkuu ja syö vaan (ei kai toki katkolla muuta tapahdukkaan), mutta puhelimessa lähinnä kiukuttelee ja tänään viimeksi sanoi, että ei hän lähde mihinkään missä pakotetaan johonkin keskusteluihin ja ryhmiin :frowning: yritin ihan nätisti sanoa, että mitäs haittaa niistä sitten on, ja kun ei kerran tähänastisen elämänsä aikana ole tuuri-juoppouttaan saanut aisoihin omin avuin, miten nyt saisi…ei se tajua ja sitä tässä mietinkin että onko tää turhaa, jos ei kerran mitään omaa yritystä ja halua ole? Ja minä idiootti kuvittelen, että sieltä palaa joku muuttunut mies… vai onko vielä toivoa, että se oma tahto löytyisi sen kuntoutuksen aikana?

Hei, tosi kiva lukea kuulumisia teiltäpäin :slight_smile: . Tämä kiukuttelu on myös osa kokonaisuutta kun tarvitsee vahvistusta aina uudelleen. Hyvä että asia etenee, aikaa se vaatii ja ehkä muutoshalu vähitellen herää. Olet tukenut ja ollut läsnä, pidät jalat maassa etkä kuvittele ihan mahdotonta. Mahdollisuuksien mukaan, anna aikaa itsellesi :slight_smile: olet voittaja :slight_smile:
Tsemppiä teille kaikille, kevättä päin mennään.

Kirjoittelen taas kuulumisia omaksi terapiaksi :slight_smile: Mies pääsi katkon jälkeen n. kk:n kotona-olon jälkeen kuntoutukseen. A-klinikka vähensi alunperin sovitun kuukauden jakson 2 viikoksi, ja mies palasi kotiin reilu pari viikkoa sitten. Alkuun olin tosi toiveikas, mieliala oli hyvä ja tietysti kunnon lepo tehnyt hyvää. Sanoinkin, että sä oot jotenkin tasapainoisempi… kunnes… se ratkesi juomaan 5 päivää sitten, eikä edelleenkään ole saanut ryyppyä poikki :frowning: Olen niin pettynyt ja surullinen… tietysti myös huoli alkaa kasvaa, ja kuinka fysiikkakaan kestää… Tiedän mitä se sanoo kun palaa, että ajatteli et voi juoda vaan vähän, mutta toisin kävi… miten tästä nyt enää voi selvitä, kun oikeastaan kaikki kortit käännetty? Jos ei kuntoutuskaan saanut sitä omaa tahtoa löytymään, niin mikä sitten? Pojan takia olen myös tosi surullinen…vaikea enää keksiä selitystä sille, että missä se isä nyt on. Kevät tuli, mutta synkin syksy taisi heti alkaa…

Tuo kahden viikon kuntoutus, anteeksi vaan ei tuskin ole ollut kovin kuntouttavaa.Kunnat säästävät antamalla näköjään jo noin lyhyitä maksusitoumuksia.Oikeasti tuloksia saavaa päihdekuntoutusta tuskin mikään kaksi viikkoa saa aikaan.En tiedä olisiko apua tehdä kantelu jo noin naurettavasta päätöksestä.Eihän tuo ole mitään oikeaa hoitoa enää.Koeta jaksaa ja jotenkin itse pysyä täyspäisenä,tiedän miten raskasta on elämä päihderiippuvaisen kanssa.Mutta näin itse aikoinaan nämä hoidot sekä niiden tehot,mutta järkyttyneenä luen 2vk kuntoutuksesta,miten oikeasti kuvitellaan tuollaisessa ajassa kenenkään kuntoutuvan… Lastensuojelun kautta luulisin sinulle ja lapsellesi järjestyvän kaikenlaista tukea sekä apua.Mutta olen todella järkyttynyt tuosta kuntanne hoitolinjauksesta, suosittelen tekemään kantelun oikeusasiamiehelle

Kiitos vastauksestasi Maaret! Kyllä se suoraan sanottuna meinasi polvilleen tiputtaa, kun kuulin, että jaksoa lyhennetty…tämä tapahtui viikkoa ennen jakson alkua, johtaja siis päätti kuulemma näin. Ja hauskintahan tässä on se, että lastensuojelu-ilmoitus tehdään nykyään automaattisesti, kun jompikumpi vanhemmista on katkolla, joten meilläkin oli palaveri, jossa lastensuojelu ja a-klinikan ihminen olivat läsnä. Siellä yhdessä päätettiin kuntoutuksesta. Tiedä sitten, menikö esim. juuri lastensuojeluun koskaan tämä tieto, että jaksoa lyhennettiin. Kaikenlisäksi alusta asti puhuin, että uskoisin että minnesota-tyyppinen hoitomuoto olisi miehelle paras, ja siinä perhekin otettaisiin mukaan, mutta (tietysti) paikka järjestyi Järvenpäästä, ettei vaan rahat olisi lipunut ohi säätiön… :unamused:

Vielä lisään tähän, että kunnasta tuli myöhemmin paperi, jossa maksusitoumus oli kirjattu nimenomaan kk:ksi, mutta a-klinikka tiputti sen silti. Voiko se edes olla mahdollista?

Tuota, oletko saanut tiedon hoitojakson lyhentämisestä mieheltäsi vaiko suoraan joltain viralliselta taholta? Alkoholiongelmaan liittyy olennaisesti valehtelu ja poukkoilu. Hoitoon voidaan mennä ja kesken lähteä pois kun juotattaa. Voidaan valehdella läheisille yhtä ja hoitotaholle toista . Nämä hoidothan ovat vapaaehtoisia, eikä ketään väkisin siellä pidetä. Vaitiolovelvollisuus estää tietojen antamisen ja jos oikeaa omaa motivaatiota ei ole alkoholiongelmainen ei ehkä halua pitkiä hoitoja, eikä oikein läheisiäkään mukaan.
Joka tapauksessa apua itsellesi kannattaa hakea. A-klinikalta kai saa puolisokin ihan yksin, itselleen. Al-anon ryhmät voi olla yksi vaihtoehto ja yleensä tiedon etsiminen näistä ongelmista.
Mulla on ollut itsellänikin päihdeongelmia ja päihdeongelmaisia läheisiä ja nimenomaan tuo valehtelu ja epäluotettavuus on raskainta… ihminen voi väittää olevansa selvä tai ottanut “pari”, eikä pysy pystyssä… kai valehtelu usein alkaa juomisesta ja määristä ja jotenkin monesti leviää vähän kaikkeen.
Vaikka miehesi ei apua haluaisikaan, voit hakea sitä itsellesi ja edes siltä osin tilannetta paremmaksi. Vaikkei heti pysty/halua erota, oma olo helpottuu ja elämä kieppuu vähemmän juovan juomisen tai raitistumustoiveen ympärillä.

Kiitos vastauksestasi Metsänpeitto. Voihan se olla näinkin, paikalla olin kun puhelu jakson lyhentämisestä tuli, mutta en toki voi tietää mitä esim. ennen sitä on puhuttu/sovittu. Olen hyvin tietoinen tästä tavasta valehdella ja kaunistella asioita, ja olen myös sen verran realisti, että tiedän, ettei oikeanlaista ja -aikaista apua välttämättä löydy koskaan. Toki myös vielä jaksan kuitenkin toivoa, ei kai tässä muuten oltaisikaan, enkä ole halukas/valmis jättämään toista tämän sairauden takia. Tunnistan myös itsessäni tyypillisiä omaisen piirteitä juomisen mahdollistajana ja ikävien asioiden piilottelijana, mutta siitä olen ylpeä, että enenevässä määrin olen kyennyt asioista myös ulkopuolisille puhumaan. Toistaiseksi koen, että sitä omaakin halua löytyy, ei ehkä 100%, tai edes 90%, mutta edes jonkin verran, ja uskon myös, että oikeanlainen kuntoutus voisi sitä motivaatiota kohottaa. 14 vuotta takana, ja paljon mahtunut näihin vuosiin, mutta tiedän myös, että pahuuttaan se ei juo. Yritän nyt seuraavaksi saada oman “hoidon” aluille. Hyvää kesää, ja tsemppiä sinulle omiin taisteluihisi.

Kiitos! Luulen, että monesti päihdeongelmainenkin elää hirveässä ristipaineessa tai ristiriidassa. Haluaa asioita, jotka ei ole oikein sovitettavissa yhteen, jotka ei vaan mahdu samaan elämään. Tyyliin kuten on mahdotonta luoda yhtä aikaa uraa sumopainijana ja balettitanssijana. :wink: Ei se kunnollinen perhe-elämä ja poikamiestyylinen ryyppääminenkään oikein onnistu yhtä aikaa. Ei nämä minunkaan läheiset mitenkään “pahoja” ole. Alkoholi vaan pyörittää heitä. Kun tosiaan en asu alkoholiongelmaisen kanssa, rajojejn vetäminen on helpompaa. Esim se, että en ole heidän seurassaan jos ovat juoneet. Tämä on toiminut, toisaalta juotatus-kärttyisyyttä sitten välillä on. Mutta selvänä kivojen asioiden tekeminen on parasta tukea, ei niinkään juomalla sotkettujen asioiden hoitaminen juovan puolesta.
Omaa elämää ja harrastuksia ja muita ihmissuhteita on hyvä pitää yllä. Liian helposti asiat menee siihen, että kaikki alkaa riippua juovan kunnosta. Reissut perutaan, aikatauluja muutetaan sen mukaan mikä on hänen kuntonsa. jne. Siinä mielessä tietty henkinen irtaantuminen tuo tyyneyttä, lähtee yksin, jos toinen on juonut, ei peru omia menojaan. Se saattaa auttaa juovaakin huomaamaan,että jää monest kivasta paitsi ja ympärillä olevat ihmiset elää elämäänsä silloinkin, kun ryyppy on päällä.

Voimia sinullekin! ja mukavia kesäpäiviä!

Hei kaikille! Kirjoittelen taas välillä kuulumisia omaksi terapiaksi. Kesä meni kohtuu hyvin, muutamia repsahduksia, mutta ne katkesi heti. Selincro ollut käytössä, ja uskon, että sillä on ollut oma osuutensa asiaan. Toki, eihän alkoholisti sitä kertaakaan ole omaehtoisesti ottanut, saatika, että ottaisi ennakoivasti… Tuosta lääkkeestä on nyt vaan tullut mulle uusi toivonkipinä, ettei pitkiä, mieltä raastavia putkia tulisi…mutta eihän sitä omaa yritystä edelleenkään juurikaan ole… nyt on putki päällä. Eikä himmannut Selincrokaan tällä erää… siitähän sen taas sai oppia kantapään kautta, ettei mitään oikotietä onneen ole. A-klinikasta ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, kun oma työntekijä perui tapaamisen oman sairastumisen vuoksi, eikä tietysti alkoholisti itsekkään sinnepäin ole aktiivinen ollut… Tuntuu, että tää kehän kiertäminen ei lopu koskaan. Enkä ole vieläkään saanut itselleni omaisena asiakkuutta järjestettyä…ehkä, kun kesä oli helpompaa aikaa… sehän tän niin raadolliseksi tekee, kun nämä putket sitten tulee kun salama kirkkaalta taivaalta hyvän kauden jälkeen. Olen edelleen sen Minnesota-hoidon kannalla, mutta kunnassamme ei kuulemma sinne ole maksusitoumusta mahdollista saada. Ja toisaalta, jos ei alkoholisti itse halua muuttua, niin… ei taida olla sellaista asiaa, mikä pysäyttäisi…valitettavasti. Mutta omia juttuja en ole perunut, tosin, ei näinä päivinä kauheasti ole mielihaluja mihinkään mennäkkään… Aika pitkälti ystävätkin iän ja elämäntilanteen vuoksi jääneet, enkä aina jaksaisi niitä muutamaa kuormittaa näillä… menipä valittamiseksi :smiley: kauheinta ehkä kuitenkin on, että samalla, kun suurin pelko on se, että jotain ikävää sattuu näillä reissuilla, myös (salaa) toive on, että sattuisi, että tämä kierre katkeaisi tai edes ne silmät aukesivat… melko hullua, eikö? Tavallaan en vaihtaisi päivääkään, paljon on hyvääkin näissä vuosissa, mutta toisaalta, kyllähän sitä joskus miettii, et jos ei oltais tavattu ollenkaan… tosin silloin ei myöskään olis mun suloista pientä poikaa :heart: kaikessa ja kaikissa on aina jotain hyvää, niin myös tässä päivässä. Näin on jaksettava ajatella! Ihanaa syksyä teille kaikille ja voimia omiin koettelemuksiin!

Hei!
Tosi hienoa että kerrot kuulumisistasi. Onhan se niin että vaikka ei aina ole parhaat mahdollisuudet kaikkeen niin se oma jaksaminen on tärkeä. Kun itse voi niin hyvin kun mahdollista niin pystyy nähdä eteepäin. Oikein hyvää syksyn jatkoa, ja paljon voimia :slight_smile:

Tsemppiä kovasti! Tuo ettei ole juurikaan omia haluja raitistumisen kuulostaa aika pahalta. Itse olen toipuva alkoholisti, joka löytänyt raittiuden muutaman vuoden yrityksen jälkeen. Karu fakta on että alkoholismi on etenevä ja kuolemaan johtava sairaus ja niin hullua kuin se onkin ei juoppo välttämättä alkoholismiaan myönnä edes silloin kun on jo sairaalassa ja askistesta poistetaan litroittain vatsasta.
Jonkinlainen oma halu raitistumisen ja elämänlanka pitäisi nyt löytää että tilanne voisi kääntyä paremmaksi, muuten on hyvinkin todennäköistä, että juomisputket pidentyvät ja toipuminen niistä on aina vaikempaa.

Kiitos viestistäsi Harhailija! Noinhan se juuri menee, ongelma pahenee, putket pitenee ja kunto huononee. Toi on niin ristiriitainen juttu tuo oman halun tai ymmärtämisen löytyminen… kyllähän se ymmärtää, ja sanoo ettei haluaisi toimia näin, ettei ole mitään syytä juoda, eikä välttämättä tee edes mieli, mutta silti ei voi olla juomatta. Kuitenkaan ei tee asialle mitään… onko se sitten jotain voimattomuutta tän ongelman edessä vai mitä, mutta kuitenkin se suora tekemisen meininki tästä hommasta puuttuu… kuulunee sairauden kuvaan. Oon kyllä ajatellut sen asian niin, että ne ongelmat taitaa olla paljon syvemmällä, lapsuudessa ja muissa elämän traumoissa, ja tietenkin alkoholi tilannetta vielä pahentaa, mutta kun se on itsekkin sanonut ettei esim. päihdetyöntekijällä saa suutaan auki, siellä siis käy säännöllisesti, mutta en tiedä sitten miten näin tässä asiassa “sulkeutunutta” auttaa se, että juuri vaihtui 3. työntekijä a-klinikalla :unamused: kaikki siis tavallaan taas aloitettava alusta, et sais jonkunnäköisen luottamussuhteen luotua… mun pitäis olla ehkä siellä mukana, mut sitten taas ajattelen, et itsehän sen täytyy tää taistelu käydä. Toki tuen, mutta en voi muuttua sen puolesta. A-a:han oli menossa, puhui itseasiassa pitkän puhelun sen ryhmän vetäjän kanssa, ja kehui, et hänelle oli niin helppo puhua. On siis tuttu tämä henkilö, ryhmässä on käynyt ennenkin, mutta siellä taas isossa porukassa eisaa suuta auki… tiedostaa siis paljon itsekin, mutta ratkes edellisenä iltana ennen kokousta ja taad mentiin… ehkä se yrittää ens viikolla uudelleen. Mutta huomenna minä menen aiemmin sovitulle keikalle, jonne yhdessä piti lähteä, ja nautin!

Hei, ja kiva kuulla mikä on tilanne :slight_smile:
Toivon koko sydämestäni että rohkeutta riittää tähän taisteluun. Sehän ei ole sinun! On vaikeaa pistää itseään esille alkoholin takia kun jotenkin häpeä kuitenkin on siinä mukana.
Pidä edelleen huolta itsestäsi. Tukea sen verran kun on voimaa.
Kaikkea hyvää teille syksyn keskellä :slight_smile:

Täällä taas kuulumisia kirjoittelen… edellisen postauksen jälkeen elämä ollut pelkkää alamäkeä… juominen ollut ihan jatkuvaa ja ne selvät päivät välissä makaa masentuneena kykenemättä mihinkään. On jotenkin täysin luovuttaneen oloinen. Ei ole käynyt a-a:ssa ja päihdetyöntekijänkin kanssa sovittu aika peruuntui kun oli humalassa. Tuulimyllyjä vastaan taistelua tämä on, eikä alkkis itse laita tikkua ristiin minkään suhteen… tämäkö se lopullinen pohja sitten on? Niin olen alkanut hiljaa ajatella. Ei ehkä alkkikselle itselleen, mutta minulle ja meidän perheelle. Luin toista ketjua täällä, ja ensin sen myötä taistelutahto heräsi, mutta se(kin) tarina päättyi ikävästi, ja olenkin alkanut ajatella, ettei minun(kaan) alkkistani taida pelastaa mikään. Olen jo hiljaa antanut itselleni luvan ajatella, että mitäpä jos ero kuitenkin tulisi kyseeseen, mihinkään hoitoon en enää jaksa uskoa. Kirjoitin alkkikselleni kirjeen, että juovan alkoholistin kanssa en enää taistele, mutta jos oikeasti hakee apua ja halua yrittää löytyy, tuen minkä voin. Katsotaan, koska palaa reissultaan kirjettä lukemaan ja mitä sitten tapahtuukaan. Olen voimaton enkä tiedä mitä pitäisi tehdä, mutta uskon että asiat kääntyvät parhain päin, tavalla tai toisella. Olen pyrkinyt irrottautumaan juomisesta, ja nyt ensimmäistä kertaa huomasin, etten yhtään ole miettinyt ja laskenut päiviä sille, milloin tuo mahtaa palata… tietäähän sitä ei ennalta voikkaan. Tiedän, että sillä olisi niin paljon käsiteltäviä asioita, jotka mieltä painaa. Lisäksi ADHD, johon ei ikinä ole saanut eikä hakenut lääkityksen lisäksi mitään terapiaa tms., mutta kun kerran olen puhunut puhumasta päästyäni, että hakisi myös toisenlaista apua, eikä se kuitenkaan hae, niin mitäpä sitä voin tehdä… katsoa vierestä kun toinen hiljaa hiipuu pois… haluanko jäädä katsomaan, on se kysymys mitä tänään mietin. Mutta huominen ehkä on tätä päivää viisaampi. Voimia teille kaikille samojen kysymysten äärellä painiville ja kiitos jos jaksoit lukea tämän loppuun! Lopulta aina uusi kevät tulee! :heart:

Hei, mikä tilanne on nyt? Taistelen itse myös kumppanin alkoholismin kanssa ja jatkuvan epäluottamuksen kanssa…

Hei HeinäHattu! Tuon edellisen postaukseni ja ryyppyputken jälkeen mies lähti katkolle, halusi itse lähteä ja viikon verran siellä oli, niinkuin nuo katko-jaksot nyt yleensä kestävätkin. Toivoin kovasti, että olisi jatkanut kuntoutukseen, mutta edelleenkään minnesotaa ei kuntamme myönnä, ja muuhun mies ei ollut halukas. Sopimus oli, että 2 viikon välein päihdetyöntekijällä käynti, yritetään aktiivoida tylttömyyttä työtoiminnalla ja käy lisäksi aa:ssa. Mies oli juomatta 2 kuukautta ja em. pitivät, joskaan työtoiminnasta ei edelleenkään ole tullut päätöstä sos. puolelta :unamused: Nyt joulukuun puolessa välissä päihdetyöntekijän aika peruuntui hänen sairastumisensa vuoksi, eikä tähän päivään mennessä ole sen jälkeen puolisoon yhteyttä ottanut, vaikka niin a-klinikalta lupailtiin. Olisi tietysti mies itsekkin voinut olla sinnepäin aktiivinen… mutta ratkesi siis juomaan muutama päivä sitten… onneksi jäi siihen yhteen iltaan ja sai katki, mutta pahimmalta tuntuu nyt se, että tuon vaikean syksyn jälkeen tein hyvin selväksi, että seuraavasta repsahduksesta haetaan sille oma asunto, ja nyt taas huomaan antaneeni periksi alkoholille ja alkoholistille… ei saisi uhkailla, jollei uhkausta toteuta, tiedän, ja olin varma että pystyn päätöksessä pysymään, mutta en sitten pystynytkään… valehtelin ystävällenikin, että ei ole syksyn jälkeen juonut, kun en kertakaikkiaan halunnut myöntää, että jälleen jänistin. Mies tietysti pahoillaan, “eikä enää juo”, tietenkään, mutta uskon, että vaikka se olisi vuoden juomatta, niin en voisi luottaa koskaan… katsotaan nyt taas päivä kerrallaan, ja yritän aidosti nauttia niistä selvistä päivistä ja ajoista. Vietetään nyt taas hetki sitä normaalia elämää ja arkea, kunnes kuningas A astuu jälleen taloon, ja sitten mietitään ja mietitään taas. Ihanaa ja valoisaa uutta vuotta Sinulle ja kaikille muillekkin samojen taisteluiden sankareille, eli meille läheisille ja voimia tietysti taisteluihin, myös niille juoville!

Heipä hei kaikille! Kirjoittelen taas kuulumisia meiltä omaksi terapiakseni… tällä hetkellä tänne kuuluu hyvää. Mies sai kun saikin maksusitoumuksen Minnesota-hoitoon ja on nyt viikon siellä ollut. Tänään kävimme siellä häntä tapaamassa, ja varsin hyväntuuliselta vaikutti. Nyt jännitän tulevaa läheisviikonloppua… olen huono olemaan “esillä”, ja osaanko siellä sitten sanoa ne oikeat asiat, mitä olen monesti miettinyt tollaisessa tilanteessa sanovani. No, ehkä ne sanat sitten löytyy… epäilyshän toki elää aina vaan, että onko tästäkään nyt sitten miehelle apua, mutta ei tästä nyt ainakaan haittaa ole <3 Ja tiedättekö, viikko ollut aika mahtava, kun ei ole tarvinnut pelätä, että juoko meillä joku. Toivon, että mies saa tästä hyvät työkalut omaan taisteluunsa ja minäkin sitten yritän elää tässä päivässä, tulevaa murehtimatta, kun kotiin palaa. Ja onhan sitä ikäväkin, juuri tuota omaa ihanaa itseään, mikä se sitten on ilman päihteitä ja stressejä. Valoisaa tulevaa kevättä teille kaikille, kyllähän se kevät sieltä tulee!