Hei. Tämä on ensimmäinen yritykseni saada vertaistukea koko elämän kestäneeseen alkoholistin lapsen kärsimykseen. Olen päässyt jo 39 vuoden ikään, kauan kesti, ja nyt pelottaa ottaa asiaa esille.
Esitiedot ovat lyhykäisyydessään 1) alkoholisti-isä, ei väkivaltainen, mutta luottamuksen pettäjä 2) juomaton, ylihuolehtiva äiti joka on itse väkivaltaisen juopon tytär 3) oma aviomies, jonka kanssa rakastava 15 vuoden suhde ja kaksi lasta - mies ei holisti perinteisessä mielessä koska ei juo usein, mutta siinä mielessä juomisongelmainen, että aina juodessaan menee överiksi (tavaroita hukkuu, muisti menee, on kolhuja, sammuu portaisiin)4) itse olen kohtuukäyttäjä, hyvin kontrolloiva oman alkoholinkäyttöni suhteen. Tästä lähtöasetelmasta alkaa purkutyö, koettakaa kestää.
Ihminen on kuin sipuli, kuori kuorelta edetään. Lähiaikoina kuoreni alta on alkanut löytyä tolkutonta vihaa. Se ilmenee niin, että kun puolisoni pettää luottamukseni missä hyvänsä alkoholiin liittyvässä asiassa (esim. sanoo tulevansa puolilta öin mutta tuleekin aamuneljältä; sanoo olevansa selvin päin mutta juo silti) — minulla katkeaa kela. Tai pinna, tai hermo, tai kontrolli. Käyn mieheeni kiinni, huudan, potkin, hakkaan, itken, raivoa, kiroan. Muutun hirviöksi. Tämä on huolestuttavaa, todella huolestuttavaa, sillä rakastan ja arvostan puolisoani; hän on loistava isä ja osoittaa rakastavansa minua myös erittäin paljon.
En vain kykene enää hallitsemaan vihantunteitani viinaa kohtaan. En pysty hallitsemaan lapsena nieltyjä pelon, pettymyksen, häpeän ja kauhun tunteita. Ne tulevat pintaan kun mies on juovuksissa, ja se on sitten menoa. En halua olla väkivaltainen, ajatuskin hävettää.
En halua erota miehestäni, todellakaan. Haluan erota tästä tunteesta. En halua enää koskaan kokea samanlaista pelkoa kuin lapsena. Se kauhistuttaa minua, jäykistää, saa sydämen hakkaamaan, vie yöunet, tekee pakkoliikkeitä. Kun mies on baari-iltaa viettämässä, syön betasalpaajia, että sydämeni ei hakkaisi. Jos hän tulee kotiin pienessä sievässä, kiitän luojaani ja nukahdan rauhallisesti. Jos hän tulee örvellyskunnossa kotiin, tuttu tunne alkaa kuristaa, itku tulee, raivo kohoaa.
Onko kokemukseni tuttu kenellekään? Onko tähän muuta ratkaisua kuin terapia? Hajoan palasiksi, enkä halua antaa lapsilleni puolestaan aihetta pelätä.
Hei Arcticus
Mietin tuota viestiäsi ja mieleeni tulee, että taidat kuulua myös meidän Alkoholistien aikuiset lapset-joukkoon. Meitä on täällä Suomessakin lukuisia, jotka ovat vaurioituneet alkoholistisissa ja muutenkin toimintahäiriöisissä kodeissa.
Hyvää lukemista löydät tuolta AAL:n sivuilta ja myös Kotkansydämestä. Omaa tarinaani olen kertonut jonkin verran tuolla Vilpolan puolella.
Itse olen jo lähes eläkeiässä oleva läheisriippuvainen, omavoimainen kontrolloija. Ne ongelmat eivät itsestään häviä minnekkään, vaikka vuosia kertyisi kuinka paljon. Itse kävin nuorena aikuisena 15 vuotta terapiassa, alussa itkin vain surkeuttani ja vuosien myötä, suru lapsuudesta, asettui kipeiksi muistoiksi. Romahdin uudelleen yli neljä vuotta sitten ja samat ongelmat aktivoituivat uudelleen.
Hae apua! Lääkärit ja muut auttajat ovat meitä varten. Ja näistä itsehoitoryhmistä saat myös apua ja tapaat toisia vielä kärsiviä (AAL ja Al-Anon).
Paljon voimia sinulle! terveisin Särkynytsydän