Vihaa, surua, epätoivoa

Olisi mukava (vai voiko tällaisesta aiheesta käyttää edes sellaista sanaa…) kuulla palstalaisten tuntemuksia läheisen aineiden käyttöön liittyen. Olen peloissani niistä äärimmäisistä negatiivisista tunteista, mitä veljeni tilanne herättää: en tiennyt että voin kokea niin suunnatonta vihaa ja katkeruutta. Viha on välillä niin voimakasta, että pelkään pään hajoavan. Mitä veljeni muka on tehnyt ansaitakseen sellaisen elämän? Tai me läheiset?
Apteekissa näkemäni narkkarit saavat aikaan surua mutta samalla myös raivoa; kadulla vastaankävelevä nuori mies, jolla silmät seisoo päässä, näyttää samalta kuin rakas pikkuveli; kelan aukeamista odottelevat nistit, ovat syyllisiä siihen missä tilanteessa veljeni nyt on. No, tiedän kyllä etten voi syyttää tuntemattomia ihmisiä, mutta järjellä ei olekaan noiden ajatusten kanssa mitään tekemistä.
Mihin kanavoitte negatiiviset tunteenne? Mitä asioita ajattelette aina kun mieleen tulee ikäviä ajatuksia läheisen tilanteesta?

Nuo kielteiset tunteet ovat tutumpiakin tutumpia meille huumeriippuvaisen äideille ja muille läheisille. Aluksi on shokkivaihe: paniikkia, kauhua, pelkoa, hätää. Sitten tulee vihaa ja katkeruutta sellaisia asioita kohtaan, joiden ajattelee vaikuttaneen huumeriippuvuuden syntyyn. Syyllisyys ja epäonnistumisen tunne (äitinä) ovat niin ikään tuttuja. Häpeä on myös tuttu tunne, varsinkin alkuvaiheessa. Toivottomuus, pelko ja suuri hätä toisen puolesta puskevat aika ajoin voimakkaana. Toivoakin onneksi on välillä.

Olemme purkaneet aika paljon näitä tuntemuksiamme Vilpolan alkuaikoina noin vuosi sitten. Voit lukea niitä alkupuolen ketjuista, esim. Miten selättää ahdistus, Äärimmäisten tunteiden hyväksyminen ja monesta muustakin.

Ei ole helppoa alkuvaiheessa, mutta ei vielä kymmenen vuoden jälkeenkään. Joihinkin asioihin turtuu, jotkut jutut tuntuvat nyt jälkeenpäin jopa vähäpätöisiltä. Silti yhä edelleen tuntuu, etten ainakaan minä selviä vieläkään tästä ilman apua ja tukea.

Hae tukea itsellesi ja hae myös tietoa asioista!

Jaksamista sinullekin!

Hei,

Hyvin tutuilta kuulostavat nuo tunteet. Muistan itse hyvin tuon, miten vahvan surun, epätoivon ja vihan tunteen jokainen vastaantuleva käyttäjä aiheutti ja kuinka jokaisessa heissä näki sen oman rakkaan ihmisen. Minun kohdallani tuo viha ja suru on ollut pysyvää matkaseuraa - vaikka kaikki on nyt suhteellisen hyvin, saattavat ne edelleen välillä vallata minut. Erityisen hankalaa se on silloin, kun se toipunut läheinen on vieressä ja tekisi mieli läpsiä sitä poskille ja huutaa, että kuinka sinä saatoitkin käyttäytyä niin törkeästi ja idioottimaisesti.

Minä olen saanut purettua näitä tunteita käymällä terapiassa ja puhumalla niistä parille tuttavalleni, jotka työnsä puolesta ymmärtävät tilanteen. Mahdollisuus ilmaista tunteet on ollut tärkeää.