Vielä yksi kerta...

Kotikanava
1

Hei, olen vanha palstan lukija, mutta uusi kirjoittaja. Voi kun on helpottanut, kun täältä on löytynyt vertaistukea. Surullista tietenkin, että meitä samankaltaisessa tilanteessa olevia on näin paljon.
Syy, miksi halusin kirjoittaa tänne on, että tähän mennessä olen kuormittanut ystäviäni ja perhettäni näillä alkoholistin puoliso -vuodatuksillani (heillä ei ole omakohtaista kokemusta), mutta paljon helpompaahan minun on kirjoittaa tänne, kun te ymmärrätte mistä puhun.

Tapasin avopuolisoni muutamia vuosia sitten. Hän kertoi avoimesti edellisen suhteensa päättyneen, kun exänsä ei kestänyt juomista (kuulemma tiukkapipo). Alku meillä meni hyvin, enkä pystynyt kuvittelemankaan mitään alkoholiongelmaa, koska otettiin yhdessä “nätisti” viiniä eikä pullot jääkaapista koskaan hävinneet. Ensimmäisen vuoden aikana hän oli muutaman kerran outo, käytös oli siis todella outoa (lasittunut katse, nukahti, siis sammui parikertaa yhtäkkiä, itkeskeli, “järjesteli” huonekaluja miten sattuu ym), mutta viinaa en haistanut. Välillä meni pitkiä aikoja täysin normaalisti, mutta lopulta aloin epäillä hänen mielenterveyttään, kun nuita outouskohtauksia tuli silloin tällöin. Lopulta hänen siskonsa kertoi että mies on alkoholisti. Aluksi en meinannut uskoa, mutta pakkohan se on ollut oppia yhteisten vuosien aikana.

Mies on muuten luonteeltaan todella kiltti ja tekee työt/kotityöt mukisematta ja meille on alusta lähtien löytynyt mahtava yhteinen sävel. Olin todella onnellinen kun hänen kaltaisensa miehen löysin - hän oli täydellinen minulle… Se on täytynytkin olla syy, miksi vielä ollaan yhdessä.

Aluksi luulin, että voisin tehdä jotain hän raitistumisensa eteen, tästä olen jo luopunut. Olen myös uskonut, ja yhä välillä uskon hänen raittiuslupauksiin: “Nyt on tullut pohja vastaan, tähän tulee muutos” tai “Usko minua vielä tämä kerta” tai “Jätän kirkkaat nyt kokonaan pois, eivät näytä sopivan minulle” tai “Nyt olen tosissaan, saat vaikka puhalluttaa milloin vain”. Se viimeinen kerta on tullut jo niin monta kertaa koettua, että en itsekään ymmärrä omaa heikkouttani.

Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että meillä on alle vuoden ikäinen vauva ja yhteenmuuton ja raskauden myötä alkoholin osalta tilanne vain paheni. Juomisputket pitenivät, ajokortti lähti, kävi kännissä töissä (työ säilyi), päihtyneenä käytös oli aggressiivista (ei vielä minua kohtaan) jne. Minulla on ollut tapana karata hänen kännipäiviään (juo kotona piilossa) vanhempieni luokse toiselle paikkakunnalle ja olen sanonut että kun vauva tulee, niin kovin monta kertaa en aio yhteisestä kodista vauvan kanssa lähteä. Keväällä saatiin niin monta kertaa lähteä, että nyt minulla on asunnonhaku käynnissä. Ja siihen saakka asun vanhempieni nurkissa.

Mutta! Tämän kuultuaan (ja juomaputkesta toivuttuaan)mies on ollut taas oikein unelma avopuoliso ja raittiina, nyt huikeat 2-3 viikkoa. Olemme muutamia öitä viettäneet vauvan kanssa hänen luona: vauvanhoitoapu on tervetullutta ja toki haluaisin ylläpitää heidän suhdettaan, kun hän kuitenkin on todella hyvä isä lapselle (raittiina). Nyt taas odotellaan millon tulee uusi retkahdus ja yritän pysyä lujana etten palaa hänen luokseen. Jos retkahdus tulisi, niin pysyisi kirkkaana mielessä se, miksi alunperin jouduimme vauvan kanssa lähtemään pois. Olen sanonut että tätä erikseenasumisjärjestelyä jatketaan vuosi ja jos ei sen aikana homma muutu, niin sitten ero on lopullinen!

Huoh, olihan vuodatus. Jatkan tästä ens kerralla. Se piti vielä sanoa, että vaikka tämä tilanne on tuskallinen ja hankala, niin olen tätä palstaa lukiessani saanut jostain syystä valtavasti positiivista energiaa ja olen saanut jotain järkeä aiemmin niin sekaviin ajatuksiini. Kiitos siitä kaikille teille!

2

Onko avopuolisosi ollut missään vaiheessa myöntyväinen hakemaan apua esim. a-klinikalta? Nimittäin jos hänellä olisi esim. antabus käytössä, voisit mahdollisesti alkaa jossain vaiheessa luottaa häneen uudestaan ja vaikka eroaisittekin, uskaltaisit jättää lapsen hänen hoitoonsa. Itse olen a-klinikan asiakkaana ollut, eikä tieto käynneistäni levinnyt mihinkään.

Ikävä tilanne sinulla, ja toki ymmärrätkin, että miehen juominen voi aiheuttaa teille lastensuojeluviranomaisten kanssa asioimista - etenkin jos jäät asumaan hänen kanssaan samaan asuntoon. Hienoa, että olet ryhtynyt toimiin taataksesi itsellesi ja lapsellesi päihteettömän elämän!

3

Hei taas!
Mies on käynyt jo entisessä elämässä a-klinikalla ja saanut antabus-kuurin mutta ilmeisesti siitä huolimatta juomiset jatkuneet.

Ennen vauvan syntymää kun tilanne paheni (ja korttikin lähti), niin hän meni taas a-klinikalle, jossa kävi keskustelemassa 2-3krt kuussa työntekijän kanssa. Siellä avun saaminen tuntui hitaalta (ja deadline vauvan kanssa painoi päälle), joten käskin häntä totaalisempaan hoitoon. Minnesota-tyyppinen hoito tuntui ainoalta ratkaisulta, mutta semmoiseen vankilaan hän ei suostunut. Hän löysi itselleen “paremman” vaihtoehdon jossa käydään yksityisellä lääkärillä/psykologilla juttelemassa 1-2krt/kk ja otetaan pilleri ennen alkoholin nauttimista > ei nousuhumalaa. Olin pettynyt tähän vaihtoehtoon, mutta lopulta suostuin koska hän itse ko hoitoa ehdotti. Toive oli, että myös motivaatio itse löydettyyn hoitoon riittäisi. Annoin armonaikaa tämän vuoden syksyyn, jolloin sanoin muuttavani pois jos ei hoito tehoa.

Tämä hoitohan onkin ollut oikea huippujuttu alkkikselle! Saa juoda, kunhan ottaa pillerin! Parin ensimmäisen hoitoviikon jälkeen päätin etten kontrolloi hänen pillerin ottamisiaan. Parantukoot jos tahtoa riittää. Tuntui että hoidon varjolla juominen vaan kiihtyi. Joskus vilkaisin pilleriliuskaa, eikä sieltä pilleriä joka päivä hävinnyt vaikka mies oli humalassa… Sen takia tämä syksyn muuttouhka aikaistui jo kesälle.

Hui, kuullostipas hurjalta, kun ääneen sanoit että todennäköistä on sossujen vierailu, jos emme muuta pois :frowning: mutta niinhän se varmaan on. Oikein mahanpohjasta kouraisee kun ajatteleekin asiaa. Jotenkin on ollut tunne, että Eihän nyt meillä semmoisia.

Minulla on ollut tuon sairauden toteamisen alusta asti tarve raportoida jollekin heti, että taas se juo. “Hep! Lauantaina otti.” “Taas löytyi pullo.” “Tällä viikolla aloitti juomisen jo torstaina.” Se varmaan liittyy siihen kyttäämiseen. Aluksi ihmetteli horjuvaa askelta, vaikkei se nyt viinalta haissut. Tai ihmetteli että miksi toisteli samaa asiaa monta kertaa. Tai ihmetteli miksi se ravaa autotallissa tai vaatehuoneessa. Mutta voi että sitä “mahtavaa” fiilistä kun löysikin taskusta tai kaapin kätköistä sen tyhjän viinapullon. Pystyi melkein voittajana todeta: olihan se kännissä…en kuvitellut omiani. Ja välittömästi teki mieli kertoa asia hänelle itselleen sekä jollekin ystävälleni. “Taas olin oikeassa!” Sen takia tuntuu että olen kuormittanut heitä liikaakin. :unamused:

Moni lapsiperhe eroaa vauvan ollessa alle 1v. Minä en halunnut olla yksi näistä (ei varmaan kukaan halua kuulua tähän Joukkoon!). Ja sen eteen olisin halunnut taistella enemmän. Mutta voiko alkoholin edessä taistella tämän enempää? Muutamia onnellisiakin tarinoita tältä palstalta olen lukenut… Olen surullinen etten voi lapselle tarjota “tavallista” ydinperhettä (onko semmoisia edes nykyään). Mies ollut nyt juomatta sen kolmisen viikkoa. Voi että oli taas mukavaa olla yhdessä perheenä. Pieni toivon kipinä herää aina näissä, josko hän sittenkin raitistuisi ja josko lapsi sittenkin saisi pitää isänsä… On se hullua kerta toisensa jälkeen mennä tuohon samaan lankaan :laughing: miten voi ihmismuisti olla niin lyhyt??? Miksi sitä varta vasten hakkaa päätään seinään.

No, onneksi tuli taas tältä viikonlopulta muistutus, että yhteisestä tulevaisuudesta ei kannata edes haaveilla. Ollaan siis nyt täällä vanhempieni nurkissa ja puheluista/viesteistä päättelin ettei mies ole taaskaan selvänä. Yhteinen tuttava tämän vahvisti. Se niistä haaveiluista.

Hyvää yötä! Tulen taas pian kertomaan kuulumisia.

4

Hyvä, että sinulla on paikka, johon lapsen kanssa lähteä eli pystyt olemaan vanhempiesi luona. Samalla tietysti surullista, ettei sitä kaipaamaasi ydinperhettä nähtävästikään tule. Mitä luulet, olisiko se mahdollista, että säilyisitte miehen kanssa ystävinä; asuisit lapsenne kanssa muualla, mutta tapaisitte, jos mies on selvänä? Silloin tuo kaivattu isäsuhdekin voisi toimia. Miehen raitistumiseen ei kannata varmaankaan tukeutua. Jos niin jonakin päivänä tulee käymään, se on loistava juttu, mutta nyt vaan elätte päivän kerrallaan ja nautitte mahdollisista hyvistä (selvistä) päivistä. Jos siis tosiaan pystytte jatkamaan suhdettanne “etänä”. Eipä sekään ole mikään katastrofi, jos suhde päättyy. Surullista se on, mutta ei onneksi mikään maailman loppu.

5

Hei ja kiitos vastauksesta!

En usko että suhde etänä on pitkään kovin elinvoimainen. Mutta varmasti tuo ystävyys olisi loppujen lopuksi paras ratkaisu… Toki jos minulla ikinä tulisi uutta suhdetta olemaan, niin en tiedä kestäisikö mies sitä ystävänä. Jos miehellä alkaisi uusi suhde nyt tai myöhemmin, niin sehän olisi minulle vain helpotus. Säästyisin päätöksiltä (pakenisin vastuuta :confused: ) ja asiat rullaantuisivat kuin omalla painollaan.

Tulin kuitenkin alunperin kertomaan että kysyin tänään mieheltä miten meni viikonloppu, niin hän kertoi repsahtaneensa! Tuo oli siis jotain uutta. En muista onko hän koskaan aiemmin kertonut repsahtamisistaan, jos on niin vain harvoin. Ja sinäpä sen Hemmiina sanoitkin…Ei kannata luottaa miehen raitistumiseen. :unamused:. Välillä vaan valitettavasti siihen sortuu. Näitä viesiketjuja lueskellessa olen huomannut että aika moni muukin sortuu kerta toisensa jälkeen luottamaan ja uskomaan kumppanin raitistumiseen ja raittiuslupauksiin. Siitä otsikko Vielä yksi kerta… Aina antaa anteeksi tämän kerran ja odottaa että tulee vielä yksi hurjempi kerta ja “Se on sitten viimeinen”.

Mutta siinä mielessä tuo miehen totuuden puhuminen kuulosti niin hienolta, kun meillä tuo juopottelu on aina tapahtunut visusti salassa. Valehdellut sinisin silmin ettei ole tippaakaan juonut!! Ainoastaan niinä kertoina on myöntänyt, kun on Täysin rysän päältä jäänyt kiinni. Kerran hän meni vauva sylissään vaatekaapille, juoksin perään (kyttäämään taas kerran) kun kuulin oluttölkin sihahduksen. Juuri ennätin paikalle kun hän nielaisi viimeiset, laski tölkin hyllylle ja painoi kaapinoven kiinni. Voitteko kuvitella, selitys oli, että ei hän mitään juonut, kävi vaan siirtämässä tölkin kaapista toiseen. :wink:

No mutta takaisin aiheeseen eli tämän valehtelun keskellä totuuden puhuminen saa pienen toivon kipinän paranemisesta. Tiedän, ettei kannattaisi mennä siihen lankaan. Nuilla totuuksillakin alkkis saattaa pelata vain lisäaikaa itselleen?! Jos ovat siis oikein fiksuja. Sen verran tämä läheisensyndrooma vaivaa minuakin että toivo ei ole kokonaan kuollut ja helposti vähättelee juopon kymmeniä (ellei satoja) huonoja tekoja ja petettyjä lupauksia näitten vuosien aikana. Joku fiksu läheinen kirjoittikin jonnekin tänne, ettei koskaan sallisi ystävilleen tehtävän niitä huonoja asioita. Miksi niitä siis sallii itselleen tehtävän. Miksi on aina valmis antamaan anteeksi valheet sekä kurjat teot ja aina odottaa että tulee vielä joku hurjempi juttu, sitten minä hänet varmasti jätän…

Ehkä me läheisetkin pelaamme itselle aikaa näin ettei lopullista päätöstä tarvisi vielä tehdä!?

6

Hei taas, tulin kertomaan pitkästä aikaa kuulumisia.

Paljon on tapahtunut syksyn aikana. Löydettiin meille uusi koti. Minulle ja lapselle. Ihanaa, kun ei tarvitse joka viikonloppu miettiä aukeaako korkki taas tänään. Alkkis on käynyt kuitenkin välillä lastaan katsomassa, ja auttamassa minua, ja ollaan mekin käyty siellä meidän edellisessä yhteisessä kodissa muutamia kertoja. Mutta joka kerta pettymys on ollut suuri, kun vierailu on peruuntunut yhtäkkiä - minkäs muunkaan kuin alkoholin takia. Siinä mielessä alkoholi on edelleen määritellyt menojani, kun olen sopinut jonkun oman menon sillä välin kun isä hoitaa lastaan.

Tunteet miestä kohtaan ovat pikkuhiljaa hiipuneet. Toisaalta siksi, etten ole miestä nähnyt, toisaalta siksi, että edelleen kuulen tasaisesti hänen kännisekoiluistaan sekä siksi, että koen tasaiseen tahtiin pettymyksiä hänen suhteensa. Eihän nyt kukaan jaksa loputtomiin hakata päätä seinään :unamused: Mutta niin vain tulee välillä hakattua. Helpompaa olisi unohtaa kun koko miestä ei olisi olemassakaan. Olen välillä ollut niin raivona sitä känniääliötä kohtaan, että olen saanut ihan fyysisiä oireita (verenpaineen nousu, “raivokohtaus”, käsien tärinä ym.) kun kuulen hänestä. Koko tänä aikana hän on ollut minuun joka päivä yhteydessä, tietenkin lapsenkin takia, mutta etenkin kännissä viestejä tulee parin tunnin välein. Ja ne aiheet ailahtelevat laidasta laitaan, vaikken todellakaan vastaa niihin.

Välillä on tosiaan ollut lämpimämpiäkin ajatuksia häntä kohtaan. Etenkin jos hän on auttanut lapsenhoidossa. Hän vain tuntee minut niin hyvin. Tulee yhtäkkiä mieleen, että pitäisikö sittenkin taistella tämän perheen puolesta. Lapsikin saisi isänsä kotiin. Mutta näitä on ollut harvemmin.

Mutta sitten hän jäi kiinni, kun oli päissään töissä. Hänet ohjattiin Minnesota-hoitoon. Vihdoinkin! Mutta vuosi liian myöhään, minun mielenterveyttäni ajatellen. Tuota hoitoa kohtaan on kaikilla kovin suuret odotukset. Minusta on tullut niin skeptinen, että en usko että tämä mies voisi parantua (siis elää selvänä). Jostain syystä uskon, että tuurijuopon on hankalampi raitistua. Omalla tuurijuopolla ainakin tuntuu olevan kontrollin tunne juomisestaan, koska välillä on pidempiä selviä kausia. Huom! Välillähän viina vie kuin pässiä narussa. Välillä - nykyään harvemmin - on tosiaan ollut niitä selviä kausia. Tänä vuonna vain muutamia viikkoja kerrallaan.

Vielä ei ole ollut läheisviikonloppu. Vähän mietityttää sinne meno. Onko vinkkejä? Täytyy vielä yrittää kahlata ketjuja läpi, missä on tästä aiheesta…Pystyyköhän sinne menemään vauvan kanssa. Mielellään en sitä hoitoon laittaisi vielä.

Syy mikä saa minut vielä enemmän skeptiseksi Minnesotahoidon onnistumisen suhteen on se, kun keskusteltiin meidän yhteisestä tulevaisuudesta. Olen kertonut miehelle, etten tällä hetkellä näe sitä mahdollisuutena. Tosin, en ole vielä totaalisesti sanonut, että se on loppu nyt. Miksi? En tiedä… Niin, nyt kun mies ohjattiin (pakotettiin) töistä hoitoon, niin kuulin hänen sanovan, että nyt kun hän menee hoitoon, niin eikö me sen jälkeen jatketa… :open_mouth: eikö tuo ole taas sitä lisäajan hankkimista??? Vielä yksi kerta…

Ennen haavailin miehen Minnesotahoidosta, mutta nykyään ihmettelen miten te, jotka olett jatkaneet alkoholistinne kanssa yhdessä hoidon jälkeen olette valmiita ottamaan niin ison riskin TAAS. Taas saatetaan vuoden parin päästä hakata niin kovaa päätä seinään, kun korkki aukeaa. Miten luotette siihen valehtelijaan taas? Minulla on ilmeisesti noussut vahva itsenisuojeluvaisto esiin, kun tuntuu jopa mahdottomalta jatkaa ja luottaa häneen. Niin paljon olen valheita viime aikoina kuullut.

Jos me yhdessä jatkettaisiin, niin näen surkean tulevaisuuden: 5 vuoden sisään pari lasta lisää, korkki auki ja sitten sitä vasta pulassa ollaankin, kun on semmoinen “sirkus” kotona pyöritettävänä. Yhden kanssa nyt vielä pärjää. Kun eihän sitä raitistumista tiedä tulevaisuuteen kuin pitkään jatkuu. Ainoastaan historia voidaan todeta faktoilla: aukesiko korkki.

Te jotkut, jotka olette uskaltaneet yrittää vielä kerran alkoholistinne kanssa hoidon kokeneena, olette ehkä saaneet sen “unelmien” perheenne. Minä en taida uskaltaa. Kyseessä kun on tämä ainokainen elämä :confused:

7

Ei sun ole pakko olla miehen kanssa yhdessä vaikka hän olisi raittiinakin. Voit tehdä mitä koet itsellesi hyväksi.
Alkoholismi on perhesairaus, ja jos etä koe että luotat tai jaksat olla niin voi olla parempikin, että et puutu siihen jatkohoitoo.
Mä epäilen että voi käydä kaksi asiaa, joko koko perhe hoitaa itseään tahoillaan ja sitten alatte jakaa vanhemmuutta eräänä päivänä ja mies kokee olonsakin tarpeelliseksi ja toipuu ol.
Tai sitten hän palaa hoidosta ihanaan kotiin, missä hän taas kääriytyy siihen falskiin turvallisuuden tunteeseen että siinä se perhe häntä katselee, vaikka hän mitä tekisi.
Sitten hän suivaantuu jostain perheriidasta ja alkaakin uudelleen juomaan.
Mä itse en pelkäisi niinkään sitä, etteikö hoito ole tehokas ja etteikö mies pystyisi raitistumaan. Moni on vonut hyvin vaikeistakin oireista lähteä raitistumaan. Mutta heidän pitää se toipuminen hoitaa itse ja siellä hoidossa, ei käpertyä vaimon helmoihin takaisin jolloin tulee helposti hylättyä ne hoitokontaktit kun arki vie mennessään. Sitten alkaa taas näyttää niin ruusuiselta elämä, että voihan sitä vähäsen ottaa, ja mitä se haittaa jos ottaa.

Ei sun ole mikään pakko lähteä osaksi sitä oravanpyörää. Mutta tsempata kai voi ja uskoa että raitistuminen on mahdollista, ja antaa toisen hoitaa sitten itsensä rauhassa

Mutta en näkisi että kyse on siitä että “annanko vielä mahdollisuuden” pitää elää sitä omaa elämää, ja jos on raskas olo toisen takia niin vastaus ei voi löytyä siitä, että raitistuuko toinen varmasti eikä petä enää luottamusta. Vaan se rauha pitäisi löytyä huolimatta toisen tekemisistä. Siihen ei auta se, että hankkii itsensä tilanteeseen, jossa on todella riippuvainen siitä juoko mies vai ei. Al-anonia suosittelen kans.

8

Kuulostaa todella huolestuttavalta, että annat miehen huolehtia vauvasta, vaikkei hän pysty pitämään korkkia kiinni lapsen kanssa ollessaan. Onko ‘isän oikeus lapseensa’ tärkeämpi kuin lapsen henki? Eikö sinulla ole ketään muuta, joka huolehtisi vauvastasi, jos sinulla on menoja?

9

Hei ja kiitos vastauksesta.
Vastaus piti lukea ja varmasti edelleen pitää lukea monta kertaa, kun siinä oli monta hyvää pointtia.

Täytyy kyllä tunnustaa että en tiedä onko minusta itsestä vielä pitkään aikaan toisen tsemppaajaksi, kun nyt olen lähinnä vihainen siitä miten on käynyt…

Tuota vauvan hoitoon jättämistä kommentoin sen verran että oma meno ollut lähinnä kävelylenkki metsässä (ilman vaunuja) ja silloin olen varmistanut raittiuden alkometriin puhallutuksella ennen ja jälkeen. Tänne minun luokse hän ei vielä kertaakaan ole pullojaan tuonut. Mutta en silti ole lastani jättämässä hänelle pidemmäksi aikaa. Enkä koskaan esim myöhemmin illalla.

10

Musta on hienoa että tunnistat omat rajasi. On parempi olla osallistumatta yhteiseen arkeen, kuin tuoda omat negatiiviset pelkonsa toisen raitistumisprosessiin. Toki ne ovat osa elämää, mutta ei se ole mikään puolison tehtävä, olla toisen vartijana juomiselle, tai mikään tsemppari tai apulainen. Jos joku kokee jaksavansa ja pystyvänsä, ok, mutta yleensä puoliso tuppaa olemaan vain huolissaan eikä pysty rauhoittumaan kun toinen voi lähteä juomaan hetkenä minä hyvänsä.

Musta on hyvä tunnistaa ne omat sen hetkiset rajoituksensakin, että miten paljon jaksaa jännittää siinä toisen rinnalla. Koska ei ole mikään pakko. Ehtii sitä sitten kauempaakin katsella, miten asiassa tulee käymään. Ja hoitaa tosissaan itseään. Ja mene ihmeessä läheisviikonloppuunkin, se nyt ei ainakaan haittaa ketään…

Mut ei se auta mitää vaikka alkoholisti kävisi tuplahoidot ja akupunktiot ja terapiat, ja sitten kotona ja parisuhteessa törmää entiseen elämään ja ei ole muuttunut mkään ja on tietty ilmapiiri ja hä kokee sen tutuksi ympäristöksi alkaa juomaan, Sitten tulee vaan sellainen olo, että pitäisi leikkiä iloista, ettei toinen saa kimmoketta lähteä juomaan.

11

Kiitos edellisestäkin kommentista :slight_smile:

Mutta täällä kirjoittelee täysin eri ihminen kuin viimeksi. SAAKO HEHKUTTAA???

Kyynikko on hetkeksi sisälläni sammunut ja paha olo sitä myötä myös. Minnesota on tuottanut tulosta. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Epäilijöille tiedoksi: Olen edelleen realisti ja tiedän, että unelmani ja pilvilinnani saattaa sortua hetkellä millä hyvänsä, mutta tällä hetkellä haluan nauttia ja hengittää tätä hyvää, positiivista tuulta, mitä minulle on suotu. En aio (liiemmin!) elää pelossa, toivoisin, sillä eihän se ketään auta. Ja toivon edelleen kommenttejanne puolesta/vastaan!

Mies lähti siis Minnesotaan sillä asenteella, että kun hoito on suoritettu ja hän palannut siviliin, jatkamme muitta mutkitta yhdessä, ilman kyseenalaistamista…näistä kommenteistahan olin raivona. Ensimmäisellä viikolla kun soittelimme pikaiseen, kuulosti mies lähinnä masentuneelta ja siltä, että pakko nyt vain lusia tämä… Sitten alkoi tapahtua :open_mouth: :astonished: Ensimmäisen viikon lopulla alkoi kuulua jo täysin toinen ääni kellossa. Miehessä oli jotain muuttunut sisällä ja ajatustasolla. Entinen hiljaisehko mies “johti” tai vei eteenpäin keskusteluja, harrasti small talkia, kertoi omista tuntemuksistaan avoimesti, oli ylpeä hoidosta, sekä saavutetusta rauhallisesta ja tyynestä mielentilasta. Nämä asiat ovat vain voimistuneet hoidon myötä.

Olen ällikällä lyöty.

Tapaamisella hän huokui sitä vanhaa tuttua lämpöä, johon olen joskus ihastunut, mutta tuo ulospäin suuntautuneisuus on jotain uutta. Ja hyvää. Kerroin, että positiivisista tuntemuksistani huolimatta, en voi taata suhteellemme jatkoa…sen aika tulee näyttämään. Johon hän totesi, että toivoo joskus saavuttavansa menetetyn luottamuksen takaisin ja suhteessa voidaan elää täysin päivä kerrallaan. Tehdään sitä mikä tuntuu oikealta. :astonished: Tuntuu, kuin hän nimenomaa ois hoidossa itsensä takia, ei esim. pitääkseen suhteemme yllä. Ihanaa.

Olen jostain syystä kuvitellut, että hoidon läpikäyneet palaavat itsekeskeisinä pas****na, sillä toipuminen on niin rankkaa. Mutta rauhalliselta ja tasapainoiselta tämä herra on vaikuttanut.

Voisiko tämä herra olla yksi raitistujista :wink: sen todella aika näyttää. Mutta aion nauttia. Ei olla suunniteltu mitään vielä sen eteenpäin. Olen todella niin äimistynyt tästä kaikesta (hyvästä), enkä ole uskoa silmiäni, korviani, enkä mitään muutakaan.

Sen halusin vielä lisätä, että kaikesta huolimatta, ja sen lisäksi: ihanaa alkavaa viikkoa kaikille. Toisinaan, elämä on kyllä mahtava paikka! :smiley:

12

Hei Next, kuinka on mennyt ja kuinka hoitoprosessi on jatkunut?

13

Hei Vieras. Kiitos kysymästä. Meidän perheessä arki on lähtenyt rullaamaan loistavasti! En olisi uskonut tätä todeksi!

Meidän perheessä on nyt kaksi vastuullista vanhempaa, jotka jakavat tasapuolisesti arjen haasteet, ilot ja surut. Molemmat olemme paljon avoimempia ja kaikki vanhat alkoholiin liittyvät luurangot on käsitelty ja ne on kuopattu pois päivä järjestyksestä.

Olen siis saanut vanhan tutun mieheni, joillain ihanilla ominaisuuksilla varustettuna takaisin kotiin. Me elämme tätä elämää nyt päivä kerrallaan. Kaikki luottamus ei ole täysin palautunut, kun eihän sitä hetkessä menetettykään, mutta helppoa on rakentaa nyt yhteistä polkua. Molemmat ollaan käyty jatkoryhmässä työstämässä omia ajatuksiamme ja olemme kokeneet vertaistuesta suurta hyötyä.

Edelleen voin todeta, että elämässä tapahtuu paljon ihmeellisiä asioita. Toivotan tsemppiä kaikille vertaisilleni ja saman sairauden kanssa kamppaileville!

14

No, onpa hienoa lukea että ainakin yksi tulee tänne kirjoittamaan että elämä hymyilee taas.
Lisää tällaisia kokemuksia niin usko ja toivo raittiiseen elämään palautuu muillekkin.

15

Meillähän on vielä hoitoprosessi kokonaisuudessaan kesken, mutta luottavaisin mielin kohti tulevaa. Tällä hetkellä täysin turhaa stressata, mitä jos-meiningillä.

Viimeksi totesikin, että ei se luottamus vielä ihan 100% ole, esim miehen viikonloput yksin kotona arveluttaa, mutta aika nopeaa ajatukset on palannut normaaliin aikajärjestykseen kun ollaan puhuttu näistä(kin). Ja mitään syytä epäilykseen ei hoidon jälkeen ole tullut!! Kaikki on nyt avointa.

Se mikä minua on ottanut pannuun viime aikoina, on se kun lähipiiri, joka ei suvainnut saapua hoidon läheisviikonloppuun (ymmärrän että oli hankala järjestää, mutta silti tuhannen taalan paikka meni monelta tärkeältä henkilöltä ohi suun), niin heiltä tulee tasaiseen tahtiin kysymyksiä miehen kunnosta ja voinnista. Ja voi, koskisipa kysymykset meidän perheen vointia. Mutta kun suoraan kysytään minun arviotani miehen edistymisestä. :unamused:

Joo, ymmärrän taas, että ihmisten luottamus palautuu eriaikaan, toisilla hitaammin, toisilla nopeammin. Ja voihan olla ettei heidän luottamus edes palaudu, kun kuvittelevat akoholismin johtuvan selkärangattomuudesta. Ja kun heillä on 4pv vähemmän tietoa sairaudesta kuin minulla. Mutta nuista uteluista, tulee niin helposti vanhat huonot muistot mieleen. Tulee tunne, että olisiko syytä epäillä jotain, kun ennen valheiden takia lähipiirin kanssa vertailtiin alkoholistin kertomia tarinoita, jotta paremmin tietää milloin herra juopottelee. Minulle on tullut oikein fyysistä pahoinvointa, kun olen mielessä joutunut palaamaan ikäviin asioihin. Suurin syy tähän ärsytykseen on varmasti se, että niin moni jätti läheisviikonlopun välistä. Niille ei tekisi mieli kertoa mitään mistään :confused: :laughing: ja jo lähtökohtaisesti tunnen etomista, että joutuisin kertomaan “arviota” miehen voinnista muille.
EDIT. Luin tekstini ja huomasin, että epäilyjä retkahtamisesta saa minussa nykyään enemmän aikaan toiset läheiset kuin juoppo itse :slight_smile:

Noin muutoin en juuri palaa huonoihin fiiliksiin ja vointi molemmilla on erinomainen <3 kyselijöille haluaisin sanoa, että minulla on nyt oikeus olla onnellinen ja elää positiivisin mielin tätä elämää. Jos joskus repsahdus tulisi, niin sitä mietitään sitten, mutta tänään, tänään oli hyvä päivä, ja sain viettää sen raittiin ihmisen kanssa!

Vielä varmennukseksi kerron, että asutaan edelleen erikseen, mutta molempien kodit ovat molempien käytössä. Ja miehen töiden ohessa saan apuja häneltä niin paljon kuin kerkeää.

Ajatukset hyppivät, toivottavasti tästä sai selvää. Voimia jokaiselle! Ja mukavaa joulunodotusta!

16

Ihana kuulla noin myönteisiä kuulumisia, Next. Näen jollakin tapaa itseni sinun ajattelutavassasi, koska tuo “eletään NYT hyvää elämää, eikä mietitä turhaan, entä jos…” oli minunkin eräänlainen selviytymiskeino pitkähkössä avioliitossani. En myöskään tykännyt märehtiä menneitä, koska niitä ei pystynyt enää jälkeenpäin muuttamaan.

Kirjoitit näin: "kyselijöille haluaisin sanoa, että minulla on nyt oikeus olla onnellinen ja elää positiivisin mielin tätä elämää. Jos joskus repsahdus tulisi, niin sitä mietitään sitten, mutta tänään, tänään oli hyvä päivä, ja sain viettää sen raittiin ihmisen kanssa! " Seuraavan kerran sano kyselijöille noin! Sinulla todellakin on oikeus voida hyvin, tässä ja nyt.

Ihanaa joulun odotusta myös sinulle/teille! Päivä kerrallaan kohti uutta vuotta :slight_smile: .