Haluaisin kuulla mielipiteitänne/kokemuksianne vertaistukiryhmien toimivuudesta.
Te jotka olette sellaiseen osallistuneet, oletteko uskaltaneet sanoa aidosti oman mielipiteenne? Tuntuuko teistä että osallistujat puhuvat omina mielipiteinään asioita joita he ovat esim. kirjallisuudesta lukeneet? Koetteko ryhmän ohjaajan mielipiteet joskus loukkaavina? Oletteko saaneet apua ryhmässä?
Joskus eri aiheesta vertaistukea antaneena voin sanoa, että on totta, että jotkut loukkaantuu kuulemastaan. Se johtuu siitä, että sitä omaa vallalla olevaa mielipidettä ei tuetakaan, vaan siitä saa erilaisen näkökulman. Näin tapahtuu, vaikka alitajuisesti tiedetään mielipiteen antajan olevan oikeassa. Totuus tekee helposti kipeää.
Itse käyn kahdentoista askeleen mallia noudattavassa vertaistukiryhmässä ja olen saanut sieltä suunnattomasti apua. Ryhmässä ei ole varsinaista “ohjaajaa”. Joku meistä osallistujista hoitaa ryhmän käynnistämisen, tekstien lukemisen ja huolehtii, että uudet tulokkaat huomiodaan. Muuten vetäjä on yksi osallistujista, joten mitään auktoritettiasemaa hänellä ei ole. Ryhmässä jokainen puhuu omaa asiaansa ja sääntönä on se, että muiden puheenvuoroja ei kommentoida. Itse tuskin olisin selvinnyt omasta alkoholistihelvetistäni näin hyvissä voimin ilman vertaistukiryhmää. Minulle siitä on ollut siis suuri apua.
Luulen, että meidän kaikkien kaikki mielipiteet ovat jostain luettuja 
Itse ainakin muodostan mielipiteeni synteesinä, siitä mitä ole lukenut tai kuullut. Harvasta asiasta minulla on mielipidettä, johon ei olisi lukemani/kuulemani vaikuttanut. Toki testaan lukemaani/kuulemaani omaa kokemuspohjaani vasten ja sitten valitsen ne perustelut, jotka minusta omaa tietoa-taitoani ja kokemusmaailmaani vasten ovat uskottavimmat/parhaat. Joissain asioissa (esimerkiksi niissä, joita olen vuosikaudet mielessäni pyöritellyt) mielipiteet ovat enemmän jalostuneet, monissa asioissa ne ovat lähes suoraan jostain luettu, kun ei ole ollut tarvetta niitä sen syvemmin pohtia. tarpeen mukaan ne sitten siitä vähitellen kehittyvät ja jalostuvat.
Minua harvoin loukkaa toisen mielipide, koska sehän on vain ”toisen mielipide”. Eri ihmiset kastovat asiaa eri näkökulmista ja erilaisella kokemuksella ja silloin näkemys voi olla eri kuin minulla. Eri asia on sitten se, jos minulle esimerkiksi vertaistuen varjolla tullaan tarjoamaan ehdottomia totuuksia esimerkiksi siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Joskus neuvoissa voi olla järkeä, mutta kuulija ei ehkä ole valmis sitä neuvoa ottamaan vastaan juuri sillä hetkellä. Useimmiten neuvot ovat liian ehdottomia eivätkä ota huomioon niitä moninaisia elämäntilanteita, joissa tuettava on. Itse uskon enemmän voimaannuttavaan puheeseen, jossa tsempataan kuulijaa kasvattamaan omia voimiaan ja kun voimat ovat kasvaneet, hän kyllä pystyy tekemään itselleen oikeat päätökset. Sekin on hyväksyttävä, että vertaistuettava tekee eri päätöksen kuin minä olisin tehnyt. Mieluummin siis armoa ja ymmärrystä kuin “totuus tekee kipeää”-asennetta.
Rivien välistä olen lukevinani, että sinulla on mielessä jokin ihan konkreetti tapaus. Haluatko avata sitä hiukan enemmän? Näin yleisellä tasolla on vaikea kommentoida.
Kyllä se minustakin on niin että aika paljon oppimamme uudet asiat on joko luettu jostain tai joku on niin sanonut. eihän muutoin tapahtuisi mitään kehitystä ellei jokin muutos tule. ja harva on “itsestään” niin viisas, että osaa itselleen viisaita neuvoja antaa. Ja ihan sama mistä neuvot ja opetus tulee silloin kun on surun ja huolen ahdistamana. Siinä tilassa itse en ainakaan osannut muuta kuin miettiä ongelmia, eikä ne miettimällä muuttuneet.
Aikaa ja välimatkaa siihen tarvitaan niin alkaa järkikin taas pelata.
Kiitos kommenteistanne. Tunnen ahdistusta ryhmässä antamieni mielipiteiden jälkeen. Minulle jää tunne, että olen toiminut väärin, kertonut sen ryhmäläisille ja sitten minua ohjeistetaan toimimaan toisin. Esimerkiksi ohjaajan sanat “kuka siitä hyötyy” jos sanot niin, tuntuvat tilanteessa aika ikävältä. Toimin aika usein tunnepohjalta näissä ongelmatilanteissa suhteessa lapseeni ja silloin en varmaankaan tee lähestulkoonkaan oikein asioita. Mielestäni vertaistukiryhmän tarkoitus on helpottaa ryhmäläisten elämäntilannetta ja antaa voimia arkeen, eikä syyllistää heitä tekemiensä perusteella. Josku ryhmässä tulee tunne että olen jossakin tentissä, missä en tiedä oikeita vastauksia.
Rymät ovat kuitenkin vapaaehtoisia, joten aina voin jäädä pois jos tunnen tilanteen ahdistavaksi. Ehkä se ei vaan sovi minulle, mutta jostain olisi mukava löytää paikka jossa voisi puhua kaikki tuntemuksensa ilman että heti joku oikaisee asian.
Tunteita on vaikea kirjoittaa.
