Vertaistukea kaivataan, miten tästä eteenpäin?

Eilen näin tyttöäni. Oli hukannut pankkikortin ja pyysi nostamaan rahaa (kun ensin siirsi tililleni sitä). Ajoin hänen asunnolleen ja odotin pihassa 10min ennen kuin tuli sisältä. Sisälle kämppään en edes halunnut mennä, olinhan jokin aika sitten nähnyt mikä kaaos siellä vallitsi. Tyttö hyppäsi kyytiin kaljakassin kanssa. Minua hermostutti ja tiuskaisin, että en minä sulle kaljakuskiksi lähtenyt. Tyttö sanoi, että sama kai tuo vaikka samalla jää sitten kaupungille kun kerran ollaan menossa rahaa nostamaan.

Tyttö ei vaikuttanut olevan sekaisin. Oli siisti ja tuoksui puhtaalle. Kysyin varovaisesti kaljoista, tyttö hieman hermostuu ja sanoo että viis kaljaa mukana, hän ei sitä pidä edes ryyppäämisenä. Vasta 3 päivää sitten oli edellisen kerran humalassa/aineissa, sen tiedän.

Riitahan siitä tuli. Tyttö huusi minulle, etten MINÄ ole mihinkään tyytyväinen (pitäisikö minun siis hyppiä ilosta kun tyttö juo “vain viisi kaljaa”) ja aina vain valitan. Hermostuin ja korotin ääntäni ja yritin selittää, että etkö sinä näe omaa tilannettasi ja millä tiellä olet…

En vaan mahtanut itselleni mitään :frowning:

Turhauttaa.

Viime aikoina olen kuin huomaamatta suostunut kuljettamaan paikasta a paikkaan b, useita kertoja. Tytöllä ollut jotain tärkeää : pankkiasiaa, kauppaan, apteekkiin. Samalla sitten pyytänyt viemään muuallekin ja joskus kyytiin on otettu joku hämärä ystävä “kun nyt sattuu menemään samaan suuntaan”. Olen suostunut kuljettamaan hyvin pitkälti myös siksi, että se on melkeinpä ainoita kertoja kun edes tapaan tyttöäni.

Tuntuu siis vaikealta sanoa EI, kun tyttö pyytää kyytiä kauppaan. Mutta tunne on se, että useimmiten kyydin tarkoitus on joku muu.

Sanoin eilen, että en jaksa työpäivien jälkeen ajella edestakaisin ja odotella pihassa. En suostunut enää viemään kaupan pihasta muualle kuin omalle asunnolleen (erään hämärätyypin luo olisi pitänyt heittää koska lupasi mennä sinne katsomaan jääkiekkopeliä) ja siitä sain kuulla olevani pihi mököttävä eukko.

Nyt siis riidoissa jälleen.
En tiedä mikä olisi paras tapa. Tukea olemalla hissukseen ja odottaa, että tyttö alkaa itse puhumaan ja varovaisesti lähteä siitä liikkeelle.

Vai lyödä faktoja pöytään, vaikka sitten riideltäisiinkin ja yrittää saada tyttö tajuamaan että hänellä on riippuvuus, ongelma (jota tytöllä ei oman mielipiteen mukaan siis ole vaan kaikki on hallinnassa).

Viikonloppuja kaikille.
Olisi kiva kuulla miten teillä menee. Tsemppiä kovasti kanssakulkijoille <3

Hei sinne varjoiselle kujalle

Toivottavasti uskaltaudut myös kulkemaan sitä kadun aurinkoista puolta. Siihen sinulla on täysi oikeus. Särkynyt sydän kehoitti viestissään kääntymään vaikka Irti-Huumeista ry:n puoleen. Oletko soitellut sinnepäin? Voit varata ajan esim. Läheis-ja Perhetyökeskukseen.

Tärkeintä on, ettet jää yksin tämän hetkiseen tilanteeseen.
Jos paikkakunnallasi kokoontuu vertaistukiryhmä, kannustan tutustumaan.
Jokainen meistä tarvitsee toisia, varsinkin elämän vaikeina hetkinä.
Toisilta saman kokeneilta tai tilanteessa olevilta saa paljon tietoa ja tukea. Myös uskallusta asettaa rajoja käyttäjälle, ilman hänen hylkäämistään.
Päihteiden käyttö muuttaa persoonallisuuden ja se onkin läheisille kaikkein raskainta. Oma lapsi muuttuu aivan vieraaksi.
On hyvä kuitenkin muistaa, että siellä jossain on kuitenkin se ihminen, jona tunnemme hänet. Se ei katoa mihinkään, riippuvuus aineista on vain ottanut käyttöönsä sen toisen ikävämmän persoonan.

Siksi läheisen pitää jossain vaiheessa pystyä ns. vetämään peli poikki ja kertoa se käyttäjälle.
Ei varmasti tarvitse tuntea syyllisyyttä jos esim. ilmoitat ettet ole enään hänen autokuskinsa.
Itseään ja omaa jaksamistaan voi myös suojella ottamalla pientä välimatkaa toiseen.

Tyttäresi käyttää sinua hyväkseen, niin kuin kaikki muutkin hänen tilassaan olevat tekevät.
Raivoaminen ja syyllistäminen ovat keinoja joilla yritetään saada läheinen tekemään juuri niitä asioita jotka ovat itselle tärkeitä. Ei ole väliä jaksaako toinen vai ei.
Päihteet ja riippuvuus sanelevat tyttäresi toiminnan.

Hän on selvästi itsekkin huolissaan tilanteestaan, koska kertoo sinulle esim. amfetamiinin käytöstä.
Käyttäjäporukassa kohtaa surullisia tapauksia ja pelko samaan pisteeseen ajautumisesta on aika pelottavaa.
Kuiville pääsemiseen tarvitaan kuitenkin hänen oma tahtonsa.

Tutustu myös alan kirjallisuuteen. Riippuvuudesta ja selviytymisestä on kirjoitettu monta hyvää kirjaa. Vilpolasta löytyy kirjavinkkejä. Useat kirjoittajat ovat itse läheisiä, tai työskentelevät huumeriippuvaisten parissa.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Tilannepäivitys :

Tytär sekaisin yötä päivää. Koko kesä mennyt pienissä/pitkissä putkissa.

Unta saa hyvin vähän. Soitti minulle viimeksi tänä aamuna klo 05, että haluaa katkolle. Oli soittanut hätäkeskukseen, että ei saa nukuttua, haluaa katkolle. Käskivät rauhoittua ja mennä päihdeklinikalle maanantaina. Lupasin viedä, mutta nyt olikin nukkunut 4 tuntia, oli HYVIN ärtynyt ja vihainen. Hänellä ei ole ongelmaa ja siis sama virsi kuin aina ennenkin.

Vein ruokaa, kun ei ollut syönyt kuin viimeksi torstaina omien sanojensa mukaan. Oli hirveän näköinen : laihtunut, sotkuinen. Edelleen vihainen, huusi minulle pihalla eikä halunnut keskustella mistään. Sen sijaan (eli taas sama kaava) pyytää viemään kaverin luokse “kun nyt kerta tänne tulit”.

En vienyt metriäkään häntä autolla mihinkään, jolloin tytär paiskaa ruokakassin niine päivineen jääkaappiin ja häipyy kävellen jonnekin.

Aikaisemmassa viestissä mainitsin jonkun kerran tyttären olevan erikoisen puhelias ja pirteä. Sama toistui nähdessämme viime keskiviikkona kun käytin häntä asioimassa. Nyt selvisi, että kannabiksen, amfetamiinin ja erilaisten pillereiden lisäksi tyttö on nappaillut myös “nipsuja” jotka käsittääkseni ovat ekstaasia. Olenko oikeassa? Ilmeisesti nämä “nipsut” tekee tuollaisen olon? On siis HYVIN lennokas. On omien sanojensa mukaan ollut myös hallusinaatioita.

No, pyysi siis katkolle. Sanoi, että ei kuitenkaan halua mihinkään pitkälle katkolle koska haluaa “nauttia kesästä” (Voi jumalauta näitä selityksiä!!!)Eli haluaa siis pariks päiväks jonnekin osastolle, jossa saa lääkkeitä, että saa unta, että jaksaa taas käyttää!!

Rahaa en ole antanut ja tuota kyyditsemistä on tapahtunut vain, kun on tarvinnut käyttää asioilla virastoissa, pankissa (tyttäreltä on pankkikortti ja verkkopankkitunnukset kadonneet 3 x kesän aikana, samoin rahapussi, passi ja puhelimia 2kpl).

Tuntuu, etten nykyisellään jaksa hänen seuraansa ollenkaan mutta onko ihme koska on ihan eri ihminen. Nykyisellään sitä oikeaa tytärtä ei ole näkynyt.

Mun tekisi mieli huutaa, päivittää Facebookiin että “tyttäreni on narkomaani - sanokaa nyt saatana jotain jos on sanottavaa!” koska monet tietää tilanteestamme mutta KUKAAN ei asiasta kysy suoraan. Olen saanut tietooni kaikenlaisia tapahtumia, joista jotkut lähisukulaisetkin tienneet, samoin kaverini ja KUKAAN ei sano mitään. Olen niin pettyny ja vihainen.

Mä olen tällä hetkellä niin vihainen, turta ja elän kuin robotti. En edes itke, en sure.

Mä en vaan tiedä mitä teen!? Tytär itkee haluavansa katkolle aamuviideltä, sitten vähän nukuttuaan on ihan eri fiilis. Ja yhtään kertaa ei tytär ole myöntänyt, että hänellä olisi ongelma.

Ja nyt taas mennään. Huomenna pääsisi päihdeklinikalle, katsotaan nyt vastaako aamulla edes puhelimeen ja missä kunnossa on.

Hei Äiti varjoisilta kujilta

Kyllä on surullista luettavaa tyttäresi tilanne ja erilaiset käänteet ja tapahtumat. En osaa muuta sanoa kuin, että hae apua itsellesi ja perheellesi, sehän olisi myös selkeä viesti tytöllesi, että apua saa, kun sitä pyytää! Myös tyttärelläsi on mahdollisuus toipua huumeilustaan! Muuten voisin siirtää, vuosi sitten kirjoittamani viestin tähän, mutta en osaa.

Keskittymällä narkomaanin tekemisiin, sanomisiin yms. sukellamme vain itse sinne syvään huumesuohon, se ei vain auta omaa toipumista!

Paljon voimia sinulle ja perheellesi, hae ihmeessä apua!

Kiitos särkynyt sydän sanoistasi. Olen jotenkin onnistunut irroittautumaan tilanteesta, tarkoitan, että pystyn käsittelemään asiaa järkevän viileästi sen sijaan, että paniikinomaisesti etsisin tilanteeseen jotain, joka korjaisi kaiken heti. Välillä kyyneleet tulevat silmiin, sitten hengitän vähän aikaa voimakkaasti sisään ja ulos ja tunne menee ohi. Tajuan kuitenkin, että jossain vaiheessa pato murtuu ja sille ei tule loppua.

Olen päättänyt hakea apua itselleni. Perheelleni? En tiedä kuinka paljon nuoremmat lapseni asiasta tietävät ja ymmärtävät. Olemme keskustelleet, mutta en ole kyennyt sanomaan suoraan, että yksi sisaristanne on narkomaani. No niin. Siinä se tuli. Tyttäreni on narkomaani. Ja nyt itkettää…

Eilen pohdin että noinkohan suostuu tänä aamuna lähtemään hakemaan apua, kun erosimme niin riitaisasti. Tyttärestä ei kuulunut mitään. Puhelin oli suljettuna. Aamulla hän kuitenkin soitti itse ja sanoi olevansa valmis.

Toivoin tyttäreni pääsevän osastojaksolle, koska on tosi kurjassa kunnossa. Puhuimmekin tästä asiasta autossa ja sanoin, että osastojaksoa kannattaa itsekin pyytää. Sen sijaan kun lääkäri oli kysynyt, että pärjäätkö kotona, tytär oli vastannut että kyllä hän pärjää. Nyt on taskussa rauhoittavat ja huomenna päihdeklinikalle uudelleen (saamaan lisää mömmöjä). Tätä kai kutsutaan avokatkaisu - nimellä. En tiedä mitä ajatella tällaisesta, mutta parempi se kai sitten on mömmöt vetää naamaan kuin pirit tai nipsut.

Itse keskusteluihin en mennyt mukaan kuin hetkeksi, joten en vieläkään tiedä todellisuutta tyttären huumeidenkäytöstä tai runsaudesta.

Mikä oli silmiinpistävää, oli se, kuinka lääkärikäynnin jälkeen hän piristyi ja halusi kahville kanssani ennen kuin haki lääkkeet sairaanhoitajalta. Tätä ennen oli HYVIN alamaissa, ehdottamani sämpylä ei maistunut ja kaikenkaikkiaan pelkäsin hänen odotellessamme saavan jonkun raivokohtauksen, koska oli niin hermostunut.

Tämä tietenkin pisti miettimään, MITÄ tytär tällä reissulla oikeasti haki. Rehellistä apua? Vai mömmöjä …

Nyt olen kotona. Jalat painaa tonnin enkä meinannut jaksaa kävellä autolta sisälle. Ruoka ei ole maistunut pitkään aikaan kunnolla ja olen laihtunut itsekin tästä stressistä. Tytär meni omaan kotiin ja yrittää nyt nukkua.

Huokaisen siis hetkeksi. Vaikka kaikenkaikkiaan minulla on sellainen tunne, että kaikki tämä on vain tekohengitystä.

Hei äiti varjoisilta kujilta!

Löysin sinut vasta tänään. Olen kirjoittanut tuonne ketjuihin lamaantunut narkkarin äiti, ja niin raivona, että punaista näin.

Hirvittävän tuttu kesä sinulla. Minulla on siis poika, joka on jallittanut minua samalla tavalla vuosikaudet. Tunnen tuon saman uupumuksen ja voimattomuuden. Ja ymmärrän, miten vaikeaa on olla auttamatta. Ja kuitenkin meidän pitäisi tehdä se. Mutta kuka sen sitten tekee? Mitä tapahtuu, jos sanoudumme irti?

Ajattelen sinua ja tyttöäsi!

t. Uuvuksissa

En oikein tiennyt mihin tämän postaisin, mutta tässä ketjussa ainakin otsikon perusteella kaivataan vertaistukea. Tällaisen löysin tänään Facebookista:
omaiset.net/syksyn-laheisryhma-alkaa-10-8/

Iloa ja valoa päiviinne!

Äidin vaisto…

Minulta on vaaleanpunaiset lasit pudonneet silmiltä jo ajat sitten. Hieman epäilevänä suhtauduin tyttären “avokatkaisuun” ja sen toimintamalliin ja niinhän siinä kävi, kuten syvällä mielessäni epäilinkin.

Tytär on käynyt päihdeklinikalla pian 4vk ajan tapaamisissa. Kerran ainakin oli mennyt sinne sekaisin ja hänet käännytetty pois. Parin päivän päästä meni takaisin ja sai haluamansa mömmöt. Mulle on nyt tuskallisen selvää, että tytär ei niinkään kuntoutumisen mielessä siellä ole käynyt (osa minusta tahtoo kuitenkin toivoa että edes vähän tytär olisi miettinyt sitäkin) vaan kun sieltä saa kivoja pillereitä. Kai se viikon ajan oli “selvinpäin” alussa. Sitten alkoi tulemaan merkkejä siitä, että kaikkee menee sekasin ja ollaan ihan kuutamolla. Ja nyt kehtasi vielä myöntää, että osa lääkkeistä on mennyt velkojen maksuun.
Porukka missä tyttö nykyään pyörii, on entisestään tuntematonta, astetta “kovempaa” jengiä.

Olen tyttären kanssa riidellyt paljon. Ettäs kehtaankin kyseenalaistaa hänen toimintaansa! En kuulemma tue IKINÄ MILLÄÄN TAVALLA. Ja samalla kun kuuntelee tuota iänikuista narinaa ja sekavaa puhetta, pitäisi olla tekemässä tytön puolesta vaikka mitä ; käydä kaupassa, kuskata, soitella jonnekin kun omaa saldoa ei ole, antaa rahaa (en anna).

Tein päätöksen että en edes kuskaa enää päihdeklinikalle jos tarkoitus on pään sekaisin vetäminen “avokuntoutuksen” tarjoamilla lääkkeillä.

Tyttärestä on tullut todella itsekäs ja suuttuu nollasta sataan HETI jos vähääkin kyseenalaistaa tai kritisoi hänen touhujaan. Hän sen sijaan saa haukkua kaikki. Paitsi ne käyttäjäkaverit on niiiin ihania. Niistäkään en saa sanoa mitään.

Tytär ei ole ollenkaan oma itsensä enää. Vertaan nyt siihen, joka vielä alkuvuodesta näyttäytyi. Ja sitä ennen useammin. Se huumorintajuinen, lämmin, toiset huomioonottava, keskusteleva, ruoasta ja yhdessä löhöilystä nauttiva tytär.

Nykyinen tytär on liian äänekäs, liian räikeä. Puhuu kaikille, hakee huomiota ja nauraa kovaan teennäistä naurua, huumeista johtuvaa naurua. Tai sitten mykkä tumma pilvi joka ei puhu, joka vaan tuijottaa yhteen kohtaan ja salamoi ihan yllättäen. Tulee melkein päälle huutaen, syyttää, haukkuu ja kiroilee.

Minä olen kovettunut. Minun empatiavarastoni kuivuvat pikkuhiljaa. Minä ja tytär huudettiin eräs päivä toisillemme keskellä kaupunkia niin, että tytär jo sanoi että ole hiljempaa. Huusin että minulla ei ole mitään salattavaa tai hävettävää!

Jaksan kun on pakko. Mutta en halua enää itkeä, tuntea ahdistusta tai pelätä. Tämä kovuus ja jonkinlainen raivon tunne on tullut tilalle. Se on parempi.

Itku on tullut ainoastaan silloin, kun soitin ihanalle isälleni kysyäkseni pyysikö tyttäreni rahaa köydessään heillä ja isäni sanoi : “ei pyytänyt, mutta ostin minä sille rasiallisen mansikoita”


Pihakeinu: päihdeongelmaisen näkökulmasta ajateltuna koen, että olisin itse saanut todellisen herätyksen, jos perhe olisi lopettanut yhdeydenpidon. Uskoisin sen vaikuttaneen itseeni positiivisesti, mut toisaalta en varastanut vanhemmilta tms., eikä käyttöni näkynyt muutenkaan ulospäin. Eli tuo teidän päätös voi olla paitsi todella tärkeä teidän oman jaksamisen kannalta, myös vaikuttava lapseen.

Ja mitä tulee niihin lääkäreihin ja lääkkeiden hankkimiseen, muistan sen olleen todella helppoa, jopa a-klinikalla. Esim. omalla kohdallani aikoinaan vain sanelin lääkäreille lääkkeitä määrineen ja useimmiten sain ne, mitä pyysin. Näin jälkikäteen tuntuu hullulta, että myös a-klinikalla ns. päihdealan asiantuntija toimi melkein samalla tavalla. Toisaalta en ehkä ollut silloin täysin valmis lopettamaan, mutta eihän lääkärin olisi silti pitänyt käyttöäni tukea. On kuitenkin muistettava, että nisti on yhtä hyvä näyttelijä ja manipuloija kuin ammattinäyttelijät, joten vaikeahan lääkäreidenkin on tietää, kuka puhuu totta ja kuka ei.

hulttiotytto.blogspot.fi/2015/10 … umeet.html Kannattaa näyttää teksti käyttäjälle. Blogissa on paljon muitakin tekstejä, jotka saattaa herättää käyttäjän.

Kaikki on nyt ohi. Tyttäreni on kuollut.

Pelottava kesän alussa pahentunut syöksykierre johti ratkaisuun, josta emme vielä koko totuutta tiedä. Vielä hetki sitten hänellä oli suunnitelmia mm. katkolle lähdön suhteen ja elämän suhteen muutenkin.

Minun kaunis, rakas lapseni. Lähti niin paljon suurempien voimien saattelemana.

Suru on läsnä joka hengenvedossa ja uloshengityksessä enkä tiedä miten tästä selviän.

Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

  • Eino Leino -

Äiti varjoisilta kujilta, otamme syvästi osaa menetykseesi.

Päihdelinkin toimitus

Voi äiti varjoisilta kujilta, lämmin osanottoni tyttäresi kuoleman johdosta.

“Lähetin lapseni maailmaan kuin laivan merelle.
Ompelin purjeet neuloin väylät parhaan taitoni mukaan.
Mutta tuulille en voinut mitään.”

Paljon, paljon voimia sinulle ja perheellesi

Hei Äiti varjoisilta kujilta

Syvä osanottoni myös minulta.
Ei ole paljon sanoja, mutta hyvä että kirjoitit tapahtuneesta ja otit aivan kuin varovaisen askeleen käsitellä asiaa.
Kun jaksat, jatka kirjoittamistasi.
Irti-Huumeista ry:n seuraavassa lehdessä käsitellään huumeisiin kuolleiden läheisten surua.
Lehti ilmestyy yhdistyksen etusivulle nettipainoksena, varmaan ihan lähipäivinä.

Terv. Ohjaaja Kerttu

En vielä ole saanut selvyyttä, tekikö tyttöni itsemurhan vai ottiko vahingossa liikaa jotain. Saammeko koskaan tietääkään?

Mietin koko ajan, että minun olisi pitänyt tehdä jotain. Estää tämä jotenkin. Jos olisin vaan tiennyt, että juuri sillä hetkellä…

Alkupäivien shokkitilan aikana minä puhuin. Minä puhuin kaikille, niillekin jotka eivät ehkä olisi halunneet kuulla. Puhuin vaikka tuskaisen ulinan seasta ei aina sanoja erottanut. Puhuin kaikille ; surunvalittelijoille, tukea ja konkreettista apua antaville. Heille läheisimmille, jotka istuivat luonamme tuntikausia myötäeläen. Itkin ja puhuin.

Ajan kuluessa puhe on loppunut. Olen voimaton enkä jaksa. Pala kurkussa, painon tunne sydämellä, kuin siinä makaisi keilapallo jota en saa vieritettyä pois.

Istun ja tuijotan näkemättä mitään. Välillä hallitsemattomat itkunpuuskat tulevat. Pelkään aamuja. Pelkään sitä tunnetta, kun herään ja sen ihan pienen hetken ajan heräillessäni olen autuaan muistamaton, kunnes kaikki palaa tajuntaani taas kuin salamaniskusta.

Oloni on hyvin hermostunut. En pysy paikallani ja etsin tietoa jokapaikasta, Vilpolankin viestit olen lukenut tänään kaikki uudelleen ja itkenyt meidän kaikkien kohtaloa, niin meidän, joiden lasten elämä on päättynyt kuin niidenkin joiden taistelu vielä jatkuu.

Taas uusi aamu. Lääkkeiden avulla saan unohtaa yöksi kaiken pahan. Painajaiseni alkaa vasta aamulla kun herään.

Katkeruus nostaa päätään. Ihmiset, jotka ovat tyttöni hyljänneet aikoinaan, kun ongelmat alkoivat kasautua, tulevat nyt esille. Nämä ihmiset ovat tyttöni lapsuudenkavereita. Ymmärrän heitäkin, tyttöni käytös on ollut varmasti pelottavaa. Mutta muistan tyttöni puheet siitä, kuinka sattuu kun nämä “ystävät” eivät viime aikoina enää edes tervehtineet kaupungilla.

Onneksi tytölläni oli loppuun saakka pari (päihteetöntä) hyvää ystävää, joille oli saanut purkaa ajatuksiaan, jotka potkivat ylöspäin ja jotka eivät selkäänsä kääntäneet.

Onko olemassa keskustelupaikkaa lapsensa huumeille menettäneiden läheisille?

Hei äiti varjoisilta kujilta. Tuntuu tosi surulliselta, että täällä on nykyään niin hiljaista. Tämä narkomaanien läheisten elämä on niin käsittämätöntä, uuvuttavaa ja tosi murheellista. Itselläni on paljonkin asioita mietinnässä, mutta en vaan saa kirjoiteltua. Meillähän on nuorilla asiat ihan hyvin, tosi hitaasti he kuntoutuvat ja oppivat “normaali elämää”. Me vanhemmat oireilemme vieläkin pahasti yli 10 vuotta kestänyttä stressiä.

Olet varmaan ollutkin yhteydessä lääkäriin ja mahdollisesti muihinkin auttaviintahoihin. Hae itsellesi apua. Uskoisin, että on lukemattomia kysymyksiä, joita kysyt itseltäsi, tyttösi kuolemaan liittyen. Voi olla, ettei vastauksia ole. Tänään kiertelin yli tunnin hautausmaalla, vieden kynttilöitä läheisteni haudoille. Kävin myös poikani käyttäjäystävien haudoilla. Kaksi nuorta, kuolivat molemmat 19 vuotiaina, vuoden välein. Täysin käsittämätontä ja niin turhaa ja äärettömän surullista. Nöyränä tunnustan, että en ymmärrä elämäntarkoitusta.

Onko toiminta seurakunnassa sinulle tuttua? Uskoisin, että voisit saada lohdutusta sieltäkin. Ja kirjoittele toki ajatuksiasi ja pura suruasi. Oletko huomannut, että moni käy lukemassa täällä, vaikka eivät kirjoittasikaan.

Paljon voimia ja jaksamista sinulle, äiti varjoisilta kujilta

Hei särkynytsydän.

Keskustelu tosiaan on hiljaista nykyään. Itse olen ollut täällä kolmisen vuotta ja täältä olen saanut itselleni paljon voimaa hädän keskelle vaikka aina niin aktiivinen en ole ollutkaan. Kunpa vain useampi käyttäjän läheinen löytäisi paikan ja uskaltaisi liittyä joukkoomme niin ehkä raskas taakka jota kannamme harteillamme kevenisi edes vähän.

Takerrun tähän keskustelupalstaan kuin kieli kylmään rautaan. Taas lueskelin ketjuja. Miten voisin palata taaksepäin ajassa ja jatkaa vielä tyttöni hengen puolesta taistelua? Tekisin sen kyllä, jos se olisi mahdollista.

Iltaisin ja öisin sydän pamppailee, jos pihaan ajaa auto tai puhelin pitää ääntä. Mikään ei siis ole muuttunut sen suhteen, vuosien ajan pelkäsin, että minulle tuodaan suruviesti. Tai poliisin, hoitajan, lääkärin soittoa. Tai että tyttö soittaa ja sekoilee, tai sen kaverit soittelee. Muistot jättää jäljet ja vaikka en osaa sanoa, mitä vielä pelkään niin joka kerta sydän alkaa villiin laukkaan.

Tänään istuin järven rannalla ja itkin tuskaani pois. Ajattelin, jospa menisin järveen, tuska on niin suuri. Samalla kyllä ymmärsin, etten halua tehdä niin. Uskon, että tapaan tyttöni vielä. Siihen menee ehkä hetki, tai sitten vuosikymmeniä, mutta me tavataan.