Vertaistukea kaivataan, miten tästä eteenpäin?

Hei äiti varjoisilta kujilta!

Miten on uusi vuosi alkanut?

Nämä päihteidenkäytön syyt ovat usein kovin mutkikkaita juttuja, ei yksi äiti eikä isä sitä aiheuta. Ymmärrän, että ajatus pyörii mielessä ja tavallaan voisi olla helpotuskin: päihteidenkäyttäjän läheinen usein epätoivoisesti etsii selitystä tilanteelle.

Ohjaaja saara

Hei,
Olen nyt hakenut poikani Ruotsista kotiin ja kokeilemme päästä alkuun täällä saman katon alla. Olemme keskustelleet asumisesta ja asioiden hoitamisesta ja yrittäneet tehdä eräänlaisen sopimuksen asiasta. En tiedä kuinka tämä lähtee sujumaan. Keskustellessamme lääkkeet vielä vaikuttivat siihen malliin, että poika oli hyvällä tuulella ja hänen kanssaan saattoi keskustella. Paikallisen nuorisopäihdeaseman olisi tarkoitus ottaa yhteyttä häneen ja heidän olisi tarkoitus varata aika keskusteluun. Katsotaan mihin tämä johtaa. Juuri nyt olisi tärkeää saada nämä pakolliset asiat (opintotuen keskeytys, muuttoilmoitukset, ja uusien tuolähteiden hankkiminen(tuet?) hoidettua, kaikki muuttotavaratkin ovat hujan hajan taloamme, että sitäkin työtä riittää. Kokemuksesta vaan tiedän että saamattomuus kasvaa entisestään kun lääkkeen vaikutus lievenee.

Ruotsin lääkäri on luvannut lähettää lääkärintodistuksen ,mitä voimme käyttää jotta ei tarvitsisi maksaa takaisin opintotukia, jos opintosaavutukset eivät täysin riitä. Lisäksi hän on luvannut lähettää yhteenvedon syksyn hoitoajasta, jotta olisi helpompaa meidän lääkäreillemme jatkaa. Toivottavasti päihdeaseman keskustelu selventää sitä pitääkö hänen olla yhteydessä sekä päihdepuolen että psykiatrian puolen lääkäreiden kanssa. Minusta helpointa olisi jos kaikki hoituisi yhdessä paikassa. Josko näistä lääkäreistä on edes apua.

Itsellään hänellä on sellainen kuva, että juuri nyt hän on “väärinkäyttäjä” (onko tämä oikea sana) ja kuulemma haluaisi olla vain “käyttäjä”. Minä kun luulin että nämä olisivat sama asia. Sanoi siis että ei halua tulla täysin raittiiksi vaan jatkossa olla ns bilekäyttäjä. Onko tällainen edes mahdollista? Buprenorfiinin vaikutuksen alaisena hän on ulospäinsuuntautunut, puhelias ja reipas (ja sellainen haluaisi aina olla), mutta hän ei itse huomaa että oikeastaan hän on liian puhelias, ylimielinen ja lähes ärsyttävä, ei anna toisille suunvuoroa. Ja omasta mielestään ilman huumetta hän on arka, sosiaalisia tilanteita pelkäävä, ujo yms., ja sellainen hän ei halua olla. Minusta hän voisi olla enemmän ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen myös ilman huumetta, jos vai haluaisi opetella. Tiedän tämän omasta nuoruudestani, olin itse hyvin ujo ja arka mutta olen oppinut pärjäämään, enkä ole siihen mitään huumeita tarvinnut.

Taitaa tämä teksti olla yhtä sekavaa kuin on pääni sisälläkin. Ainakin tämä alku on vaikeaa ja itse taidan olla aika pessimistinen että kaikki lähtisi sujumaan, mutta mieheni mukaan “on vielä elämää ja siksi on myös toivoa”. En vain oikein jaksaisi koko ajan tätä samaa. Ruotsin reissu, missä olin yksin omalla autolla, oli todella rankka. Pojan kaoottisen asunnon pakkaaminen ja siivoaminen ei todellakaan kohottanut mielialaa. Katsotaan nyt kuinka jatkamme. :neutral_face:

tietämätönäiti: bilekäyttö tai ns. viihdekäyttö on entiselle väärinkäyttäjälle hyvin vaikeaa. Useimmathan aloittavat käytön ensin juuri viihdekäyttönä ja luisuvat siitä päivittäiseen käyttöön. Voi olla, että poikasi pystyisi hallitsemaan joidenkin aineiden käyttöä, muttei välttämättä buprenorfiinin käyttöä, joka hänelle on ollut ongelmallista. Toki niitäkin on, jotka pystyvät viihdekäyttämään riippuvuuden jälkeen, mutta joutuvat olemaan todella tarkkana, etteivät luisuisi takaisin ongelmakäyttöön.

Itse olen entinen käyttäjä ja vuosia pystynyt käyttämään suurinta osaa päihteistä ja lääkkeistä lääkärin ohjeiden mukaan ja ongelmitta. Kuitenkin yhden lääkkeen kanssa on jatkuvaa haastetta ja päänvaivaa. Pidän siis viihdekäyttöä mahdollisena, mutten suosittele sitä kenellekään. Alkoholin lasken siinä mielessä erikseen, että suurin osa omista tutuista pystyy sitä käyttämään ongelmitta esim. kerran kuukaudessa, vaikka olisikin (ollut) ongelmia lääkkeiden tai huumeiden kanssa. Itsestään selvää sekään ei kuitenkaan kaikille ole.

Toivottavasti pojan asiat alkavat järjestyä ja todella menee Suomessa hoitoon! Ainakin itse olen ollut todella tyytyväinen oman A-klinikan toimintaan :slight_smile:

Itse olen täysin samaa mieltä asiasta kuin Nasaalisti. Itsekin olin ujo ja aineet tekivät varman ihmisen, en kuitenkaan tiedä kuin 2 tai 3 ihmistä, ketkä päässeet eroon tuosta aineesta täysin. Kaikki tuntuvat palaavan käyttöön, vaikka kuinka tietäisivät että käyttö lähtee käsistä… Ei ole väliä nokittaako vai piikittääkö aineen… :frowning:

Poikasi ei ole ilm nähnyt/halunnut nähdä, miten aine lopuksi toimii. Ei mitenkään muuten, paitsi pitäen terveenä… En voi nähdä hyvänä vaihtoehtona itsekään asiaa, että poika asuu teillä; etenkin jos hän tuntee ihmisiä ketkä tuota käyttävät… Muu perhe kärsii, kun yksi ei noudata rajoja sekä mielilalat vaihtelevat jne. Roolinne muuttuvat täysin, mikäli hän käyttää teillä. Sisarus voi unohtaa itsensä, koska sairas ihminen “menee edelle” (se elefantti olohuoneessa), osa puolustaa käyttäjää, osa halveksii… He todennäköisesti oppivat piilottamaan säästönsä yms ja jotkut haluavat itsekin kokeilla ainetta… Lisäksi paljon muuta…

Tässä maassa voi työttömyys- & sosialietuuksilla ohjata vuokran suoraan vuokranantajan tilille. On klinikan asuntoja (tukiasunnot), sekä kuntouttavaa kurssia ja ilmaistyötä… En usko pojan suostuvan hoitoon, ei hän näe ongelmaa. Viekkarit alkavat kunnolla vasta 3vrk:n jälkeen lopettamisesta ja kestävät (käytön pituudesta, ihmisestä sekä annoksesta) riippuen fyysisinä 2vkosta lähes 2kk:een… Psyykkiset päälle vielä. Ainetta käytetään opiaattien vieroitukseen, heroiinin alunperin! Masennus kestää 1/2v lopettamisen jälkeen, kauemminkin; moni retkahtaa lopulta sen tähden.

Itse olen lopettanut vahvat opiaatit, stimulantit, vähentänyt lääkkeitä todella paljon aikoinani, sekä kaiken muun “ei näy testeissä/en jää koukkuun” satunnaista ganjaa luk. ott. (laittomista). Oppareita en pystynyt lopettamaan vaikka kuinka yritin. Olen pienellä määrällä kh:ssa ja pudottanut 2/3 annoksesta (joka oli mahd pieni; oma maksimi). Ellen itse saa nolliin, laitoksessa loptan. Olen muut aineet lopettanut vuosikausia aiemmin, yli 3v meni, ennenkuin myönsin että en pääse eroon oppareista… Tästä n. 3 1/2v aikaa… Olisin paljon pidemmällä, mikäli säästöt eivät olisi osuneet omalle kohdalle! Ei kunnon terapiaa, lääkejako.

Lisäksi mikäli poika tilaa bubrea teidän osoitteeseen, hän kyllä jossakin vaiheessa jää kiinni. Tällöin kiinnijääminen on todennäköisempää ja teille voidaan tehdä kotietsintä pojan aineiden takia… Mikäli klinikalle käy, testit 1krt/vko (tulos teille, vaatii pojan sekä teidän suostumuksen) omasta aloitteesta ja jos negatiiviset, saa asua teillä?? Antaisi klinikallekin alkutietoa lisää, samoin saisitte sitä itse! Käyttö näkyy ihmisestä & määrästä riippuen 2-4pv, joten hän voi kerran vkossa päivän tai kaksi ainetta ottaa; eri asia on, pysyykö käyttö noissa mitoissa… Teidän on saatava JOTAKIN, virallista sekä kirjallista sopimusta; tai poika ajaa tilanteen hulluuden partaalle mikäli jatkaa käyttöä. Ei hän näe vikaa muussa kuin teidän asenteessa sekä “ennakkoluuloissa”. :frowning: Klinikan tulee olla tukemassa teidän ehtoja, jos aikoo teille täysikäisenä muuttaa! Työpaikka voi vaatia myös huumetestit, joiden tulos menee pomolle. Kärähtäessä testit 2krt/kk muutuvat 2krt/vko, jonka jälkeen seuraa irtisanominen/pakkohoito. Ts työt lähtevät ellei lähde hoitoon…

Tsemppiä paljon perheellenne!

Miten teillä on alkanut kotiinpaluu, Tietämätön Äiti???

Nyt on saman katon alla asusteltu ensimmäinen viikko. Ensimmäinen keskustelu nuorisopäihdeasemalla oli viime viikolla ja sieltä ehdotettiin muutaman viikon laitoshoitoa, mutta ainakin alkuun poikamme haluaa kokeilla vähentämistä/lopetusta avohoidon puolella, eli käy viikottain keskustelemassa asemalla. Psykiatriselle poliklinikallekin on ottanut yhteyttä ja toivon mukaan saa pian ajan myös sieltä (neuvoivat niin tekemään tuolla päihdepuolella). Ruotsalainen lääkäri on lähetänyt kaikki sairaskertomuspaperinsa tänne Suomeen ja niissä tulee väärinkäyttö kyllä ilmi. Tämä asia siis tuntuu etenevän, mutta kyllä sen eteen saa tehdä töitä. Poikamme päivärytmi on edelleen lähes väärin päin, mutta muutosta parempaan suuntaan on jo näkyvissä. Ruotsin aikana suurin ongelma oli että siellä ei ollut kukaan katsomassa perään. Poikamme on siis 19,5 vuotias ja haluaisi niin mielellään olla aikuinen, mutta ei sitä vielä ole.

Hän on aina ollut vaikea lapsi, koskaan ei ole ollut tyytyväinen mihinkää, aina toisilla on vähän paremmin. Omasta mielestäni hän on komea nuori mies, pitkä eikä liian laiha tai lihava eli siinä suhteessa kaiken pitäisi olla hyvin. Luonteeltaan on aika ujo ja lääkärin papereiden mukaan pelkää sosiaalisia kontakteja. Siinä suhteessa olen samanlainen itse mutta olen oppinut asian kanssa elämään ja toimimaan.
Hänellä on lääkearsenaali laaja: sertralin, lamotrigin, seroquel ja lisäksi se subutex mikä nyt on saatu 2 mg/päivä tai alle. En tunne lääkkeitä, mutta mietin vain voiko tällaista lääkkeitä nauttivan ihmisen kanssa keskustella yleensäkään järkevästi mistään? :unamused:

Kuten aiemmin olen kertonut, on pojallamme sekä psykiatrisia ongelmia (masennusta, ahdistusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, näistä on aiemmin keskusteltu psykiatrisen poliklinikan lääkäreiden kanssa) että opioidilääkkeiden riippuvuusongelma. Pubrea on nyt itse vähentänyt, hitaasti, mutta kuitenkin ja käynyt pari kertaa päihdeklinikalla juttelemassa. Jotta pääsisi takaisin psykiatriselle (Ruotsissa vietetyn syksyn jälkeen) tarvitsee lääkärin lähetteen. Päihdeklinikan neuvoja kertoi heidän lääkärinsä lähetteen kirjoittavan, mutta hän ei sitä tehnyt. Sanoi että opioidiongelma pitäisi saada pois ennen psykiatriselle menoa. Päihdeklinikan periaate kuulemani mukaan on, että mitään lääkkeitä ei käytettäisi. Pojan nykiset reseptilääkkeet ovat sertralin, lamotrigin ja seroquel (nämä Ruotsin lääkärin, joka oli tietoinen subuteksistä, kirjoittamia). Tietääkseni tällaisiakaan lääkkeitä ei saisi miten vain lopettaa, siksi toivoimme pääsyä takaisin psykiatriselle osastolle, missä poika jo viime keväänä-kesänä oli asiakkaana ja hänet siellä tunnetaan. Tarkoitus oli viedä mukana ruotsin lääkärin kirjoittama yhteenveto ruotsin ajan hoidosta.
Mielestäni tällaisen kaksoisdiagnoosipotilaan (päihdeongelma+psyykkiset ongelmat) hoitamiseen tarvittaisiin eri tahojen yhteistyötä.
Poika kokeilee vielä saada lähetettä tavallisen terveyskeskuslääkärin kautta, mutta saa nähdä kuinka kauan tämä kestää ja onnistuuko lainkaan.
Ongelmana tässä kaikessa on se, että kun vähentää pubrea niin vaikka tekee sitä hitaasti, tulee vieroitusoireena lisää masennusta eikä oikein pysty tällaisia pyrokraattisia juttuja hoitamaan. Mieluiten vain on ja nukkuu tai ei ainakaan tee mitään. Erityisesti eilisen ikävän lääkärikokemuksen jälkeen oli todella vaikeaa jatkaa…Toisaalta tarvitsee psykiatrisen puolen lääkärintodistuksen myös kelaa varten, kelassa suositeltiin sairauspäivärahan hakemista, nyt kun ei ole opiskelija eikä myöskään työkykyinen. En tiedä miten pääsemme tästä eteenpäin. :question:

Hei!

Onko poikasi harkinnut katkolle ja kuntoutushoitoon hakemista? Siellä lääkkeet saisi pudotettua hallitusti pois tai pienennettyä annosta tarpeelliselle tasolle ja sen jälkeen jatkettua psykiatrista hoitoa? Olet oikeassa että lähes kaikilla päihteiden käyttäjillä mukana on myös psyykkisiä ongelmia ja näiden kahden ongelman ratkaiseminen yhtä aikaa on melkoisen sotkuista…

Kovasti voimia ja jaksamista teille!

Keskustelin asiasta poikani kanssa eilen ja hänen kommenttinsa oli että hän istuu tässä eikä pysty oikein mihinkään koska on nyt ollut viikon ajan täysin ilman bubrea. Eikä halua lopettaa reseptilääkkeitä ilman oman lääkärin ohjeita. Eli tässä olemme pelkät reseptilääkkeet käytössä ja toivon että pystyy olemaan ilman bubrea kunnes pääsee sen ns oman lääkärin luo. Juuri NYT olisi hyvä psykiatri/psykologi tai alan terapeutti tarpeen, se vanha tuttu missä ollut ennenkin. Hän sai itselleen puhelinajan tavaliselle terveyskeskuslääkärille ensi viikon lopulle (eli vielä viikko, mutta toivottavasti saa lähetteen). Samana päivänä olisi tarkoitus mennä labrakokeisiin, mitkä päihdeklinkan lääkäri “vaatii”. Ennen sitä hänellä ei ole mitään, eli toivon hartaasti että tämä bubreton kausi onnistuisi jatkumaan ja että saisimme kunnon psykiatrin/terapeutin ajan mahdollisimman nopeasti. Päihdepuolen keskusteluaika (mielestäni kehno) on 26. päivä eli sinnekin on vielä aikaa toista viikkoa. Tarvitsisin vinkkejä kuinka onnistuisimme piristämään hänen mieltään että jaksaisi kunnes saa oikeaa apua. Kavereita ei ole tavannut vähään aikaan, mutta toisaalta heidän tapaamisessa voisi aiheuttaa “retkahtamisen”. Nyt siis vain lepäilee, nukkuu yöt huonosti ja pelaa päivisin paljon. Tupakan poltto vähenee koska ei jaksa lähteä ostamaan. Ehkä tämä oitäisi ottaa positiivisena asiana, vaikkakin ulkoilu ja likunta olisi tärkeää.

Hei kaikille!
Olen välillä käynyt täällä lukemassa muiden viestejä mutta nyt, melkein vuoden tauon jälkeen ajattelin kertoa miten meillä menee.

Tyttäreni tuntui olevan tosissaan lupauksensa suhteen (ei pillereitä/alkoholia yhtäaikaa). Ainakin sairaalakeikkoja ei enää ole ollut ja muutenkin tuntunut olevan “selväpäisempi” kuin vuosiin. On pitänyt asuntonsa, jossa ei tosin ole majaillut vaan edelleen tuon poikaystävänsä kanssa on, mikä ei edelleenkään ole mikään hyvä kuvio.
Tähän vuoteen on mahtunut muutamia yhteenottoja heidän kesken joissa olen ollut välienselvittelijänä. Tyttö on välillä laittanut omaa kotia - palatakseen taas tuon pojan luo. En tiedä kumpi on pahemmin riippuvainen toisesta kun aina jompi kumpi menee toisen luo, ovat ensin “vaan kavereita” ja sitten kohta seurustelevat.

Jossain vaiheessa kesällä tyttö soitti että menevät naimisiin! Kun en kiljunut ilosta, tyttö suuttui etten voi IKINÄ MISTÄÄN iloita ja meitä ei sitten häihin edes kutsuta.
No, häistä ei ole sen koommin kuulunut puhuttu mitään. Epäilen että “kosinta” oli jossain nousufiiliksessä tehty joka krapulan tullen sitten ei tuntunutkaan niin ihanalle tai tärkeälle asialle.

Tuollaiset mielialanvaihtelut on kuuluneet kuvioon koko ajan. Tyttö joskus huutanut minulle puhelimeen, kavereittensa kuullen, kun olen väsyneellä äänellä vastannut tms. että “miks sun pitää olla mulle aina noin tympee!!!”. Ihan kuin maailma pyörisi hänen napansa ympärillä ja kaikki asiat aina johtuisivat hänestä.

Psyk. polilla tyttö on (onneksi) käynyt säännöllisesti, tosin epäilen että se on sossun vähimmäisvaatimus mitä sen pitää tehdä saadakseen toimeentulotukea.

Ensi vuoden alussa tytön pitäisi aloittaa työt (tuettuna) ja maksaa omat vuokransa siitä lähtien, pelottaa että menee kämppä alta sitten. Tiedä sitten onko se hyvä vai huono, siellä ollut kuulemma pieni puutarha, josta jäi kiinni äskettäin tapahtuneen asian ja sen myötä tehdyn kotiratsian myötä. Tyttä kysyi minulta “etkö sä koskaan ihmetelly miksi en päästäny sua sisälle!” Aina oli tyttö portailla odottamassa jos hain jonnekin tms. No ihmettelin minä, kyllä mutta mitä ihmettä saatoin tehdä? Mennä väkisin?

Tuossa juteltiin joku aika sitten ja kertoi kokeilleensa kerran piriä (oikeastaan poikaystävänsä kerran suutuksissa sen mulle kertoi). Mutta sanoi olleensa niin sekaisin monta päivää, että se ei kuulemma ole häntä varten. Mä en tiedä enää mitä uskoa. Ihan hyvin voi olla että ottanut useamminkin.

Tietenkin mieli tekisi luottaa ja uskoa mutta tällä hetkellä ainakaan en kykene. Nyt oli sovittuna eräs yhteinen juttu mutta oli sitten sekaisin ja lopulta 3pv putkassa kun törttöillyt niin pahasti. Että nyt on tulossa sitten isompaa sakkoa / kakkua kuin mitä aiemmista parista huumausaineen hallussapidosta. Tässäkin mukana huumeet ja taas mieli vajosi pohjamutiin kun kuulin mitä kaikkea tekeillä.

Olin kolme päivää ihan ahdistunut, mietin jo että tuun hulluks. Miten kaikki tämä vaikuttaakin käyttäjän läheisiin, en olisi ikinä uskonut! Mehän olemme ihan tavallisia ihmisiä :slight_smile:

No, jälleen joulu tulossa ja mieli ei jaksa uskoa että tänäkään jouluna kotiin tulisi. En ole päässyt irti tunteista, syytän edelleenkin itseäni paljon, häpeän … tunteet on niin moninaiset.

Miten teillä muilla menee?
Tytölläni ei omien sanojensa mukaan ole mitään ongelmaa, kaikki on hyvin — joten auttamistavat ovat kyllä todella hakusessa.

Hei Äiti varjoisilta kujilta,
Tarinasi kuullostaa niin tutulta.
Jos olet seurannut ketjuani "lapseni on narkomaani"http://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=86&t=22645, näet siellä ehkä samanlaisia kuvioita.
Minulla on tunne että mikään ei koskaan riitä, koskaan et voi tehdä tarpeeksi tässä tilanteessa olevan lapsen hyväksi eikä mikään irtiotto ja etäisyyden pitäminenkään tee oloasi helpommaksi.
Minun oman tilanteeni vuoksi sanat saattavat tuntua kovilta ja synkiltä. Kokemuksesta myös tiedän että voi tulla käänne parempaan j elämä alkaa taas maistua. Valmiiksi herkän ja horjuvan psyyke ja toimintamallit horjahtavat herkästi entisille urille vastoinkäymisissä, seurassa, suurissa suruissa tai ilossa. Aina tuntuu löytyvän joku syy.
Omakin tyttäreni on ollut korvaushoidossa, ajanut sen alas, mennyt töihin, huolehtinut kämpästään jne. Kaikki kuitenkin päättyi odottamattomasti johonkin, mitä voi vain arvailla.
Jäänee ikuisesti arvoitukseksi.
Jaksamista ja muista pitää itsestäsi huolta!
Soilisko

Hei kaikille ja sydämestäni kiitos ketjuun osallistuneille ja kannustajille.

Aikaa on kulunut ja nyt tuntuu todella pahalle …
pakko kirjoittaa. Viimeksi olen kirjoittanut vuoden alussa. Tähän aikaan on mahtunut paljon kaikenlaista, tunteet vaihtuvat niin paljon. Sama kuvio kuitenkin toistuu aina :
Juuri kun menee
vähän rauhallisemmin, kun hetken aikaa hengität rauhallisesti, nukut yösi hieman paremmin - jotain tapahtuu.

Tyttäreni oli alkuvuodesta kaksi kertaa sairaalassa lääkkeiden yliannostuksen vuoksi. Ensimmäisellä kerrall minut kutsuttiin paikalle, tyttäreni makasi teho-osastolla vaipat jalassa, avuttomana, syötettävänä. Pelkäsin niin paljon! Tytär selvisi, kieltäytyi avusta. Kävi kerran MTT:ssa (ei ollut käynyt tapaamisissa pitkiin aikoihin muuten). Puhuttiin, puhuttiin ja puhuttiin. Tytär
tuntui hetken ajan oikeasti ajattelevan ja säikähtäneen kunnolla!

Noin kuukauden päästä sama
toistui,
tällä kertaa ei halunnut minulle ilmoitettavan. Sain tietää sairaalassa olosta päivänä, jolloin pääsi pois. Oli silloin jotakin vailla ja sivusi aihetta, ei suostunut puhumaan enempää. Kuulin muualta että oli “tipahtanut” jossain ulkona ja joku soittanu ambulanssin.

Kesällä kaikki näytti välillä aurinkoiselta. Tytär innostui harrastamaan kalastamista. Ruskettui, söi paremmin. Sama poikaystävä edelleen kuviossa jolla myös näytti menevän rauhallisemmin. Tytär kävi
kotona, osallistui sisaren juhliin vaikka panikoi väkimäärää (tuli siitä huolimatta mikä on iso ja
tärkeä asia!).

Pärjännyt rahallisesti pitkälle omillaan. Eräisiin toisiin juhliin ostin mekon ja kengät, ne olivat rikki (myyty?) jo ennen kuin juhlat olivatkaan. Niihin juhliin ei sitten osallistunut “koska ei ole vaatteita”. Enpä suostunut uusiakaan ostamaan!

Nyt syksyllä on alkanut varsinainen hullunmylly! Tytär on nyt ollut sekaisin ties monennettako päivää. On soitellut meille
usein,
pyytää sitä ja tätä ja kun emme suostu, alkaa henkinen kiristäminen.

“Te ette välitä minusta, muista lapsista enemmän” ja niin edelleen. Jopa tyttären kaverit on soittaneet meille keskellä yötä jotain kamalia puheluita joissa haukkuvat meitä ja esittävät
täysin tuulesta temmattuja asioita! Tuntuu todella pahalle ajatus siitä että tyttäreni puhuu meistä kaikille “ettemme
välitä”.

Mitä ihmettä tässä tilanteessa teen? Ahdistaa …
tyttäreni on aina osannut hyvin vääntää veistä haavassa ja laittaa puita pesään mitä tulee syyllisyydentuntooni ja pelkooni hänen tulevaisuuttaan kohtaan.

Hermostuin ihan kamalasti tästä soittelusta että huusin ja kirosin. Saivat minusta ihan hullun kuvan. Nyt levittävät minusta uusia juoruja.

Tämänpäiväisiin tyttäreni yhteydenottoihin olen kommentoinut, että puhutaan kun selviät. Pyysi kyytiä johonkin. En lähtenyt viemään (koska oikeasti pelkään sitä porukkaa kenen kanssa nyt on ja ajattelin että he on siellä vastassa) ja sain kuulla, että en välitä tyttärestäni enkä ole koskaan välittänytkään.

Tämä asia saa minut suunniltaan! Olen ihan hermoraunio taas … onneksi on vapaapäiviä tulossa töistä että saan hengähtää :frowning: :frowning: :frowning:

Hei Äiti varjoisilta kujilta

Surullista luettavaa elämänne narkomaanityttären kanssa. Miten ihmeessä jaksat, jos et hae apua mistään? Nämä jutut käyttäjien taholta, uhkaili, kiristäminen, syyllistäminen jne. ovat sitä sairaan narkomaanin persoonallisuutta, eivät sitä aitoa ihmistä, joka on sen käyttäjäpersoonallisuuden alla piilossa. Kyllähän me äidit tiedämme, etteivät nämä syytökset ole totta, niin pahalta kuin ne tuntuvatkin.

Meilläkin on nuorimmaisella aika pitkä päihde- ja huumeidenkäyttöhistoria. Ja perheeseemme kuuluu myös alkoholistipoikia (aika vanhoja jo). Me vanhemmat olemme säästyneet päihteiden ongelmakäyttämisestä, mutta omaamme muita riippuvuusoireita esim. työnarkomania ja läheisriippuvuus.

Vuosia uskoimme narkomaanipoikamme kusetusta ja hyväksikäyttöä. Hänkin oli niin taitava juttuissaan, ja vaikka tiesimmekin tekevämme väärin ja mahdollistavan huumeiluaan, sorruimme aina samaan.

Yli neljä vuotta sitten menin ensi kertaa Irti Huumeista- ryhmään. Siellä kauemmin käyneet vanhemmat puhuivat niin tietävästi esim. eri huumeista ja huumaavista lääkkeistä ja kaikesta huumemaailmaan liittyvästä. Olin aika ymmällä aluksi ja ajattelin, ettei minun tarvitse tietää narkkarislangia ym. asioita. No, tutuksippa nuo ovat tulleet.

Ensimmäisestä kerrasta huomasin, miten puhuminen helpottaa omaa ahdistusta ja miten aivan tavallisia nämä muut vanhemmat olivat. Monet puhuivat ja itkivät, niin kamalaa se oman lapsen huumeilu on.

Itse vapauduin häpeästä, kun suostuin “kirjaksi” kokemuskirjastoon (elävä kirja). Kirjasto järjestetään aina loka- marraskuussa, mielenterveys(?)- ja päihdeviikolla. Olen osallistunut päiville kolme kertaa. Miten vapauttavaa tajuta, ettei tarvitse kantaa musertavaa syyllisyyttä…

Meillä käyttäjä oli valmis hakeutumaan hoitoon, kun asiat kärjistyivät siihen, että hain lähestymiskiellon. Se oli elämäni paras päätös ja nyt poika on ollut yli vuoden korvaushoidossa.

Ne käyttövuodet hänellä oli niin kaoottista aikaa, että vasta jälkeenpäin olen ruvennut kelaamaan tapahtumia ja mm. tänne kirjoittamalla olen lievittänyt lamaavaa masennustani.

Paljon voimia sinulle ja perheellesi, hae ihmeessä apua itsellesi.

t.Särkynytsydän

Hei

Varjoisten kujien äidin tarina on hyvin samanlainen kuin monella läheisellä jotka kirjoittavat täällä ja mistä keskustellaan myös vertaistukiryhmissä.
On tärkeää avata omia ajatuksiaan jossain turvallisessa ympäristössä, missä on toisia samassa tilanteessa olevia.
Kirjoituksesta käy hyvin ilmi miten taitavia manipuloijia käyttäjät ovat.
Syyllistäminen on aika varma keino saada läheinen toimimaan tahtomallaan tavalla.
Kun käyttäjän riippuvuuspersoona ottaa vallan ei siinä paljon läheisten tunteet paina.
Teit aivan oikein kun et suostu kuljettelemaan häntä paikasta toiseen. Pystyt varmaan sanomaan ei muille sisaruksille, hän on siinä suhteessa samalla viivalla. Hänellekkin voi sanoa ei. Rajojen asettaminen on välittämistä.
Tyttäresi tiedostaa sen kyllä selvin päin. Hänelle jäi aivan varmasti kesän hyvistä hetkistä jotain takataskuun.
Minäkin kysyn, kuten toisetkin: miten ihmeessä jaksat jos et hae apua itsellesi ja koko perheelle.
Jos käyttäjä tyttärenne ei koe tarvitsevansa apua itselleen, on hyvä tehdä tiettäväksi hänelle
että muu perhe tarvitsee apua tässä surullisessa tilanteessa, missä nyt elätte.
Kun avuntarpeen perustelee syyllistämättä toista, se havahduttaa käyttäjää ainakin jollain tasolla. Hänenkin on jatkossa helpompi ottaa apua vastaan.
Kun saatte keskusteluapua, tietoa, tukea itselle (esim. vertaistukiryhmä), vapautuu voimavaroja muihin asioihin. Käyttäjä ei hallitse ja ohjaile mieltä koko aikaa. Voi jopa antaa itselle luvan tehdä niitä asioita jotka itsestä tuntuvat hyvältä ja joilla saa ladattua omia akkujaan. Hyvä että olet ottanut ensimmäisen askeleen ja kirjoittanut Vilpolaan. Siitä on hyvä jatkaa.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Hei Äiti varjoisilta kujilta…

Itse entisenä käyttäjänä haluaisin kertoa, että joidenkin käyttäjien vanhemmat ostavat tai jopa varastavat työpaikaltaan huumeita (lääkkeitä), jotta “auttaisivat lastaan”. Itsekin tuota syyllistämistä tein, toisaalta persoonaltani olin itse ollut vanhimpana enemmän sellainen, että “nuoremmat lapset tarvitsevat enemmän huomiota”.

Oma äitini alkoi kovettaa itseään vähitellen ja puolen vuoden päästä hän jo kykeni sanomaan, että “olen parhaani tehnyt, mikäli sinua helpottaa syyttää minua ongelmistasi; tee niin! En kuitenkaan halua olla pelkkä pas***kaivo, silloin on parempi että emme soittele tällaisina päivinä…” Lisäksi hän toisti asioita, kuten “olet aivan yhtä tärkeä kuin sisaresi, mutta en voi auttaa sinua ennenkuin olet itse päättänyt muuttaa elämääsi”. Autokuskinakaan ei ollut, koska kuskia tarvittaisiin jatkuvasti… Poislukien lääkäriajat tai laitoshoito… Kerran-pari vuodessa yritimme käydä shoppailemassa, mutta eipä tuo oikein onnistunut…

Todennäköisesti tyttäresi kokee, että jossakin vaiheessa nuorena et ole nähnyt/ymmärtänyt hänen pahoinvointiaan ja osittain siitä syystä hän saa osan syystä sinun niskoilleen… Osittain kyse on varmasti, että hän etsii “oikeutusta” käyttää aineita… Mikäli olet ollut hänelle läheinen, hän varmasti yrittää myös “pilata välejä”… Toisaalta alussa, kun viha “väärinkohtelusta aikana jskus” on suurimmillaan, hän saattaa jopa nauttia, että myös sinä kärsit… :frowning: Itse kuitenkin nopeasti aloin ahdistumaan, että loukkaan äitiäni niin pahasti… Tämän vuoksi jätin yhteydenotot minimiin… En myöskään hyötynyt mitään, koska rahaa en saanut (myöhemmin 20€ joka tuli maksaa mikäli haluan uuden 20€:n lainan), syömään tuli mennä selvänä ja halusin pitää elämäni mahd kaukana heidän elämästään…

Oma äitini sanoi aina, kun samaa litaniaa (kuten tyttäresikin varmasti tekee) toistin syyllistäen, että “olen kuullut asian miljoona kertaa, tein varmasti virheitä ja olen sitten maailman huonoin äiti jos se sinua auttaa! Jos sinulla ei ole muuta sanottavaa; lopetamme puhelun tähän…” Hän kuitenkin myös sanoi, että rakastaa minua, auttaa kun haluan muuttua, keskustelemme asioista kun olen selvä (ei viekkareita tai aineita, joten siihen voi mennä aikaa), olen aikuinen, en voi elää menneessä eikä sinne voi palata, sekä otti asenteen sekä rajat; joita minun tuli noudattaa! Yöllä puhelimeen ei esimerkiksi vastata… Itse vihasin tuota kaikki tai ei mitään-vetoa(maailman paras/huonoin äiti), mutta vaikea siihen on mitään vastata. Tiesin hänenkin kärsivän ja uskoin kyllä, että hän muuttaisi menneisyyttä mikäli vain pystyisi… :unamused:

Tuo kuuluu sairauteen ja varmasti jokainen lapsi sekä vanhempi olisi jonkin asian elämässä hoitaa hiukan paremmin… Kuitenkin tuo on manipulointikeino, joka usealle kh:lle tai raitistuneelle on jälkikäteen tuntunut todella ahdistavalta, että noin on käyttäytynyt… :frowning: :blush: Syyksi riittää pienetkin asiat, joista työssäkäyvä vanhempi tuskin aina on edes ollut tietoinen… Lisäksi vaikuttaa, että mitä läheisemmät vanhemmat ovat olleet; sen vaikeampaa on pettää odotukset, jolloin itsekin joutuu käytämään niitä loukkaavimpia asioita… :frowning: Tuohon ei kannata lähteä mukaan lainkaan, muuten voi sanoa vielä jotakin; josta saa vielä enemmän syytä väittää ettei välitä… Tuota ei tarvitse myöskään kuunnella, tyttäresi täytyy oppia purkamaan paha olonsa toisella tavalla… Nyt hän käyttäytyy kuin lapsi, kuka kaikki ongelmansa heittää sinun niskaasi; mutta apu ei vielä kelpaa. Aineet pelastavat ja auttavat tuossa vaiheessa; eivät pahenna tilannetta… :frowning:

Mielestäni sinun on turha kuunnella tytön ystävien haukkumista, usein tuossa seurassa oikein hankitaan respectiä sillä, kenen vanhemmat välittivät vähiten. Tuossa tilanteessa tulee mieleen, että miksi juuri SINÄ olet kuskaamassa häntä ystävineen, miksei kenenkään muun äiti? Rehellisesti kysyttynä, mikäli et välittäisi lapsestasi, et auttaisi häntä… Tuota he käyttävät hyväkseen, mielestäni kyyditseminen huumeita saadakseen on turhaa! Kyllä sitä itse tuli poljettua säällä kuin säällä hakemaan aineita, kun sisareni eivät enää kyydinneet!

Mielestäni voisit sanoa hänelle täysin rehellisesti, mitä mieltä olet. Jos oikeasti ajattelet, että tekisit mitä tahansa toisin, mikäli voisit estää tällaista tapahtumasta; palaisit ajassa taaksepäin… Mutta jatkossa et halua kuunnella samoja asioita kerta toisensa jälkeen ja sossu maksaa bussilipun ainakin täälläpäin…

Paljon voimia teille kaikille!

Ps. Itseäni hirvittää yli kaiken nähdä nuoria bussissa, ok-talo alueelta ja vanhemmat töissä. Käyttävät hyväkseen aikaa, jolloin vanhemmat ovat töissä, ottavat lääkkeitä ja alkoa keskellä viikkoa. Osa kehuu päihdyttävistä lääkkeistä… Nuori kun ei halua kertoa asioistaan, vaan ne tulisi “lukea” ja “tietää” käyttäytymisestä… En itsekään asioista kertonut ja käytös laitettiin vaikean teini-iän piikkiin. Aikuisena pakkohoitoon ei voi laittaa… :unamused:

Vaikuttaa siltä, että ne nuoret, kenellä on ollut läheisimmät välit vanhempiin; manipuloivat jossakin vaiheessa pahiten… Itse jälkikäteen huomasin, että koska olin tehnyt lähes mitä vanhemmt halusivat, oletin heidän tietävän mitä teen loppuelämässänikin. En tuntenut itseäni lainkaan…

Hei Malibu

Hieno kirjoitus, luin sen vielä uudestaan tänään! Oletko ajatellut, kuinka paljon sinulla olisi annettavaa, vielä käyttäville tai irtipyristeleville addikteille. Ja meille läheisille. Toivoisimpa totisesti meillekin tänne sinunlaistasi kokemusasiantuntijaa!

Kiitos Malibu sinulle ja hyvää jatkoa. toivoo Särkynytsydän

Hei kaikille!

Ette tiedäkään, kuinka paljon vertaistukenne tällä keskustelupalstalla auttaa ja lohduttaa minua epätoivon hetkillä. Kiitos!

Mitä teille kuuluu?

Minulla ja tyttärelläni on asiat, ainakin tällä hetkellä, paremmin. Tuon edellisen alkusyksyllä tapahtuneen kamalan tapahtumasarjan jälkeen olimme välirikossa pitkän aikaa. Päätin, että minä en ota yhteyttä. Tiukkaa se teki mutta ehkä kannatti… ystävänikin kehoitti pistämään asian jäihin ja hänen kanssaan käymieni keskustelujen myötä käsitin, että olin/olen itsekin syypää tietynlaiseen “napanuoran venyttämiseen”. Minun pitää päästää irti.

En ole osannut sitä tehdä kokonaan mutta olen hyvällä tiellä.

Välirikon jälkeen tyttäreni lähestyi minua varovasti. En ottanut avosylin vastaan. Ehkä hän siinä tilanteessa näki jotain … ? En tiedä, mutta välimme nykyään hyvät. Suhde lähti rakentumaan uudelleen pikkuhiljaa, pienin askelin. Salaa kuivatin kyyneleen silmänurkastani viime viikonloppuna, kun istuttiin mökillä paistamassa nuotiomakkaraa, tytär oli hyvinvoivan oloinen ja iloinen. Tämä kaikki tapahtui tyttären ehdottamana!

Mutta … kuten aikaisemmissakin viesteissä olen kirjoittanut, pelkään tämänkin hetken toistavan samaa synkkää kaavaa. Hetken kun hengähdät ja ajattelet : kaikki on hyvin … ja sitten romahtaa. Eniten pelottaa, että tyttäreltä lähtee henki. Niin oli käydä kaksi kertaa alkuvuodesta. Apua hän ei edelleenkään ole valmis hakemaan. Elämässä ei ole suunnitelmaa kuin pari päivää eteenpäin. “Mikään” opiskelu, itsensä kehittäminen tms. ei kiinnosta.

Kuten sanoin, tyttäreni on hyvinvoivan oloinen. Tiettävästi pysynyt ns. kaidalla tiellä. Loppusyksystä oli jotain, ainakin pidempään jatkunutta juomista ja kannabista. Pyysi minua hakemaan … menin ja hän oli kamalassa kunnossa. Ollut monta päivää jossain “kämpillä”, en edes halua tietää mitä tekemässä mutta arvata vain saattaa. Puoli päivää kesti hehkutus uudesta poikaystävästä, sitten tuli krapula ja poikaystävä unohtui. Samana iltana palasi entisen luokse kenen kanssa on/off suhde jatkunut jo vuosia. Toisena hetkenä on ostamassa autoa (millä rahalla? ilman ajokorttia? miksi? HALOO!) ja toisena hetkenä tekemässä muuttoa toiselle paikkakunnalle “huvin vuoksi”. Tuollaiset asiat jää hyvin pian unohduksiin häneltä itseltään.

Pidämme yhteyttä lähes päivittäin. Nykyään yhteydenotot tapahtuvat lähestulkoon hänen puoleltaan. Ennen se olin minä kuka koko ajan yritti ja yritti ja huolehti ja kyseli.

Matka on pitkä mutta pienin askelin se jatkuu. Paljon olen antanut anteeksi ja paljon on vielä anteeksi annettavaa. Puolin ja toisin.

Tämä on ensimmäinen kirjoitus jonka olen pystynyt kirjoittamaan tänne ilman kyyneleitä.

Voimia kaikille.

Hei Ä.V.K:lta!

Itse valmistun sekä muutan yhteen avokin kanssa omaan asuntoon virallisesti… :slight_smile: Hoidan lapsia ja mindfullnessin avulla saanut enemmän keinoja välttää ne pahimmat, pitkältä ajalta kasautuneet negatiiviset tunteet… :astonished:

Kovasti kuulostaa, että tytär haluaa pitää välit hyvänä sinuun; vaikka retkahtaisi käyttämään/käyttäisi. Itse ylläpidin mielikuvaa, että menee melko hyvin alkuun 6kk, sen jälkeen reilun vuoden ja lopulta pari vuotta… En vain halunnut loukata, koska en päässyt eroon. Eikä minusta enää huomannut, käytinkö vai en… :unamused:

Näet itsekin merkkejä lipsumisesta… :confused: Syy johtunee siitä, ettei tyttö usko olevansa addikti, itse selitin kokoajan itselleni, että voin lopettaa, mutta en ole tarpeeksi pitkäjänteinen… :open_mouth: :confused: Lopuksi míetin jo luovuttamista, koska pystyin olemaan tietyn ajan lääkkeillä… Itse nuo ajat eläneenä, voisin uskoa että joku addiktio tyttärelläsi yhä on ja tuo exän luo meneminen viittaa vanhaan elämäntyyliin… Hän ei usko tarvitsevansa apua, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun (toiv jos) seuraava putki alkaa; sinun on kerrottava että “haluat auttaa häntä, mutta olet itsekin rikki ja lähellä, joten voit tulla mukaan pari ekaa kertaa a-klinikalle”. Auttaa soittamaan ajan sinne.

Yritystä selkeästi on, mutta pelkään itsekin että suuressa tunnekuohussa ja epävarmassa tulevaisuudessa hän retkahtaa ennemmmin tai myöhemmin käyttämään… Etenkin kun kaveriporukka selkeästi käyttää…

Itse minut työn kautta aikoinaan pakotettiin a-klinikalle, mutta pitkään yritin/hoidin ongelmia äidin kanssa. Jopa tuolla tavalla kuten kesällä tyttäresi oli tehnyt, syyttänyt ettei välitetä! Kyse on tod näk pienistä asioista, jotka lapsena tulkinnut väärin, tai jopa se, että vanhempi ei hyväksy valintaa käyttäjänä… Itselläni tämä on kuitenkin lopulta johtanut siihen, etten suuremmin äitini kanssa omista asioista juttele… Tosin tilanteeseen on tultu 15 vuoden jälkeen ja kestänyt bout 5v. Voin kertoa tietynkaltaisia asioita, mutta tietyissä asioissa en riskeeraa omaa hyvinvointiani. Hänen mielipiteet vaikuttavat liikaa ja hän on liian pikkutarkka; saan vain morkkiksen laiskuudesta, mikäli liikaa häntä kuuntelen. Ymmärtää asian ja on tyytyväinen että etsin omat linjat…

Tulee jotenkin oma nuoruus mieleen, kun ei tuntenut itseään tai tiennyt aloja… Osittain kyse oli rohkeudesta. Kun aika on kypsä, kuntouttavaan työtoimintaan pääsee esim 2-3krt/vko. Saa 9€ päivä verotontakin.

Todella pessimistisen ja kamalan kuuloista sanoa tämä, mutta yrityksestä huolimatta en usko tytöllä vielä olevan resursseja selviämään yksin:neutral_face: :unamused: Huomaat harvenevista puheluista, välttelyistä yms tutuista merkeistä, mikäli hän ajautuu väärälke raiteelle täysin. Tuolloin sinun hänen “nykyisenä omahoitajanaan” tulee saada hänet hoidon piiriin. Et pysty olemaan hänen omahoitaja, ja hän ei apua hae jos pystyy sinulle puhumaan…

Selkeästi hän on jo tajunnut, että aineet vievät häntä mikäli ei erossa pysy (esim miedommilla), mutta itsekin (ties kuinka monta tuttua) yritin tuota kymmeniä kertoja… Jossain vaiheessa täytyy itsekin valita avun tai välinpitämättömyyden väliltä. Joka kerta epäonnistuttaan, kuitenkin miettii ettei kykene onnistumaan. A-klinikalla jaksavat vuosikaudet jeesata, vaikka kuinka ottaisi askelen eteen, kaksi taakse. Silloin oppii näkemään käyttäytymistä, sekä omaa potentiaalia…

Pystyisitkö ottaa asiaa varovasti puheeksi jo pikkuhiljaa aiemmin? Kysehän ei ole siitä, ettet sinä haluaisi puhua hänen kanssaan, vaan siitä, että haluat hänelle myös ammattilaisen joka puhuu sinun lisäksi hänen kanssaan… Mikäli klinikka ei käy, niin mt-puoli? Eikä aika tarvitse olla nyt, vaan “mikäli vielä sekoilee kunnolla”… Eli tuo olisi se sinun ehtosi asiaan?? Uskon, että taustalta löytynee jokin (mt-)ongelma, joka olisi yksi syy tuohon kykenemättömyyteen nähdä omaa tulevaisuutta ja elämää ristiriitaisesti… Voisitte molemmat paremmin, jos tyttö pystyisi käymään läpi ongelmiaan ammattilaisen kanssa. Hän ei kokisi stressaavansa sinua ja sinä et tietäisi jokaista asiaa tai olisi vastuussa siitä… :neutral_face:

Yritä nauttia paremmasta ajasta, toivottavasti ajat pysyvät parempina… :unamused:

Hei äiti varjoisilta kujilta

Onpa mukava kuulla,että teillä on rauhallisempi jakso.
Sitten, kun tunnet olevasi valmis, voi Irti Huumeista- järjestöön myös soittaa ja jutella puhelimessa sinua huolestuttavista asioista. Itse tutustuin syksyllä äitiin, joka oli pitempään hakenut apua IH:sta puhelimella. Vihdoin hän myös rohkastui tulemaan ryhmään ja on varmaankin tyytyväinen vertaistukeen ja on nähnyt, että meitä kärsiviä on paljon.

Malibu on kyllä aika kultakimpale meille läheisille. Hän tietää, omien kokemustenkin kautta, mistä puhutaan ja on lisäksi kouluttautunut alalle. Kiitos sinulle Malibu!

Paljon voimia sinulle ja perheellesi

Hei kaikille!

Ajattelin tulla kertomaan kuulumisia. Puolisen vuotta sitten kaikki vaikutti ainakin hetken ajan jokseenkin hyvälle. Tytöllä oli erilainen, positiivisempi ote elämiseen. Elämä jatkui melko tasaisena hetken aikaa. Sitten eräs tapahtumasarja, jossa tyttöni oli osallisena, avasi silmäni. Tänä keväänä on tuon tapahtumasarjan myötä tutuksi tullut sitten myös käräjäsali ja rikosseuraamuslaitos. Tuossakin asiassa päihteet vei pässiä narussa kuusi-nolla… Olen maksanut tytön aikaisempia sakkoja pois ja kiristänyt omaa vyötäni. Yhdestä isommasta rikoksesta tuomiota vielä odotellaan ja jos siitä sakkoja seuraa, tulee ne olemaan sitä luokkaa että niitä en pysty hoitamaan.

No. Tyttö oli vuodenvaihteessa myös vakavasti sairas ja asui täällä kotona pari viikkoa. Sain hoivata ja passata mutta heti kun kykeni, häippäsi ja jätti antibioottikuurinkin kesken. Pelkäsin että sairastuu pahemmin mutta niin ei käynyt. Onneksi!

Ja taas minä äitinä, sain tuta sinisilmäisyyteni. Luulin oikeasti, että viime aikojen päihdejutut olisi rajoittuneet alkoholiin ja kannabikseen. Eräs viikko olin käyttämässä tyttöä kaupassa, kun muina miehinä kuin ohimennen alkoi kertoa, että on välillä ottanut “vauhtia” (amfetamiinia) mutta kokee, ettei halua sitä vaan aikoo sen lopettaa alkuunsa.

Järkytyin. Vaikka luulin jossain vaiheessa, ettei mua järkytä kohta enää mikään. Menin aluksi ihan sanattomaksi. Kun yritin tarjota tukea lopettamiseen ja puhua tytölle järkeä, että kannattaisi päihdeklinikalla käydä … tyttö hermostui ja korotti ääntään, että ei hän missään koukussa ole ja mitä se puhuminen auttaisi. Kun jos joskus vielä kokee houkutusta niin ei häntä kukaan voi estää, jos hän päättää ottaa. Että hänen on vaan nyt päätettävä, ettei ota!

Tottahan tuokin mutta …

Aikamme juteltiin ja selvisi sitten sekin, että kannabista tyttö ei pidä huumeena lainkaan eikä todennäköisesti sen käyttämistä lopeta pitkään aikaan. Miten tuo kaikki kuulostaa minusta itsensä huijaamiselta? En ymmärrä miksi hän ylipäätään kertoi minulle amfetamiinin “viihdekäytöstään” koska en todellakaan epäillyt mitään. Sitten hermostuu, kun en osaa asiaan suhtautua oikealla tavalla tai mietin auttamistahoja.

Jälkeenpäin mietin, että oliko tyttö tuolla kauppareissulla aineissa kun oli niin ylipirteä ja lennokas. Kaupassa myös todella äänekäs ja ehkä hieman huomiotaherättävä. Toisaalta, heti hänen paljastuksensa jälkeen tutkailin salaa hänen pupillejaan, jotka eivät olleet “lautasmaiset” lainkaan.

En kohta tiedä enää, mikä on tytön omaa persoonaa ja mikä jonkun aineen aiheuttamaa käytöstä.

On ahdistanut paljon. Ihan liian paljon. Taas jäin kotiin makaamaan ja murehtimaan kaikki vapaa-ajat, vaikka tiedostan itsekin että se on pahinta.

Tytöllä ei edelleenkään mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Kävin asunnollaan jokin aika sitten ja minua kohtasi siellä toivoton sekasotku.

Rahaa tyttö ei pyydä (millä kustantaa amfetamiinin!? Paljon sellainen edes maksaa!?) mutta sossurahat tuhlaa turhuuksiin alta aikayksikön. Toisaalta lohduttavaa, että ne rahat eivät ainakaan kokonaisuudessaan mene päihteisiin mutta mitään ns. järkevääkään ei niillä hanki.

Sydämestäni toivon, että tyttö ei ole koukussa, että oikeasti yrittää ja tähtää elämässään paremmille urille niinkuin puhuu. Mutta samalla murehdin ja pelkään tulevaa kesää ihan hirveästi :frowning: