Vertaistukea kaivataan, miten tästä eteenpäin?

Hei. Olen uusi täällä Päihdelinkissä ja lueskeltuani säännöllisin epäsäännöllisin ajoin keskustelufoorumin viestejä, minusta tuntui tänään vahvasti sille että nyt on minunkin aikani kirjoittaa ja saada vertaistukea tätä kautta.

18-vuotias tyttäreni on käyttäjä. Mitä hän käyttää ja kuinka paljon, on minulle epäselvää. Ainakin alkoholia, lääkkeitä ja polttelee pilveä.

Viime yönä hain hänet päivystyksen vastaanotosta koska oli ollut tikattavana viiltelyn vuoksi. Hänet oli ensin mukaansa ottanut poliisi (en tiedä mistä syystä poliisit olivat kutsuttu paikalle, tyttö väittää ettei tapahtunutta edeltänyt riitaa tai mitään) ja poliisi oli vienyt laitokselle jonne oli ambulanssi kutsuttu. Tytön poikaystävä oli yrittänyt estellä viiltämistä, näin ainakin tytär itse kertoo. Tyttö soitti minulle ja varmisti että tulen hakemaan kun pääsee sieltä. Lähdin samantien ajamaan. Olin paikalla koko toimenpiteen ajan ja kun kuulin lääkärin kysyvän lääkkeistä joita oli ottanut, kauhistuin kun tyttö tyynen rauhallisesti luetteli pamit ja rivat mitä on napsinut milligrammamäärineen. Juonut kolme päivää.

Ei tämä uutta ole. Hämmästelen itseänikin miten kauhistunut jaksan aina olla, kerta toisensa jälkeen. Miksi uskon aina tulevaisuuteen, luotan ja ajattelen että “ei se enää kun kerta lupasikin”. Kun tämä on nähty monta kertaa. Mutta nyt tyttö oli sellaisessa jamassa että en kyennyt kunnolla edes puhumaan.

Tytölle tarjottiin keskusteluapua mutta koska olisi pitänyt odottaa “jopa” kaksi tuntia niin ei sitten suostunut jäämään. Ei suostunut tulemaan edes kotiin syömään, suihkuun ja nukkumaan koska oli niin kiire uuden poikaystävänsä luokse joka huolissaan soitteli 10min välein kun olimme ensiavussa.

Todennäköisesti tämä uusi poikaystävä on vain uusi mahdollistaja aineiden käytössä, porukka missä tyttö ylipäätään nykyään pyörii, ei ole kovin “selväpäistä”.

Kun esitin huoleni ja pyysin miettimään että ottaisi tarjotun avun vastaan, tyttö suuttui. Tämä on reaktio nykyään useimpiin esittämiini kysymyksiin ja huolestuneisiin soittoihini. Tyttöä ei juurikaan kotona näy, onhan hänellä toki oma asunto (jossa ei ole viikkoon käynytkään) mutta vielä pari kuukautta sitten hän vietti kanssamme leffailtoja ja nukkui sohvalla, teki kanssamme ruokaa ja pelattiin Unoa.

Tyttäreni oli 13-vuotias kun yhtäkkiä saunassa istuessamme kertoi, että oli ystävänsä luona yökylässä ollessaan juonut kolmasosapullon siideriä. Ei kuulemma pitänyt siitä ja tuohon aikaan hän oli hyvin vahvasti tupakkavastainenkin nuori. Asiasta puhuttiin ja se jäi siihen.

Sitten 14-vuotiaana tuli kuitenkin se tupakka. Yhtäkkiä ei puhe auttanut mitään, tyttö poltti koska tahtoi. Sitten jossain vaiheessa alkoi kalja maistumaan viikonloppuisin. Yritimme kaikkemme, puhuttiin, jaettiin rangaistuksia. Useamman viikonlopun tytär oli kotona pakon sanelemana ja pidimme aina huolen siitä että tytär osallistui perheen yhteisiin viikonloppumenoihin ja lomamatkoihin vaikka hän kuinka sanoi pärjäävänsä kotonakin. Pääosin nämä yhteiset ajat olivatkin mukavaa, leppoisaa ja hauskaa aikaa.

Ongelmat kasaantuivat pikkuhiljaa. Tuskin koskaan tulen tietämäänkään, kuinka paljon ja usein tyttäreni joi yläasteikäisenä mutta en edes muista montako kertaa häntä olen etsinyt pitkin kaupunkia, kavereitten luota ja odotellut kotiin. Etsinyt asunnoista, joissa kymmenet samanikäiset nuoret enemmän ja vähemmän sekaisin viettivät aikaa. Pitänyt ämpäriä kun oksettanut ja kuunnellut haukkumiset ja kestänyt huorittelut ja päällekäymiset. Aina katse positiivisena tulevaisuuteen vaikka välillä väsyinkin niin etten paljoa jaksanut.

Koulu meni sitten ihan pipariksi. Lintsauksia oli todella paljon. Ei ollut wilmaa tai muuta systeemiä, niistä kerrottiin kotiin sitten kun tarpeeksi kasautui. Rehtorin kanslia tuli tutuksi. Tyttö meni erityisluokalle jossa sai kuin saikin korotettua numeroitaan, viihtyi ja hankki itselleen yläasteen todistuksen.

Tuli kuitenkin lastensuojeluilmoituksia, sijoituksia kriisipaikkoihin, huostaanotto päihteilyn vuoksi. Oli lastensuojelulaitoksessa ja asiat näytti paremmalta, ainakin jonkin aikaa, kun sai siellä otetta elämään ja normaalin päivärytmin takaisin. Kävi töissä ja haaveili tulevaisuudesta. Kävi nuorisopsykiatrian poliklinikalla ja sai apua päihteilyn lopettamiseen. Hänellä diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon kokeili lääkkeitä n. 2kk ajan mutta jotka sitten ominpäin lopetti “tuloksettomina”. Pääsi sitten laitoksesta pois taskussaan asunto, tapaamiset jälkihuoltohenkilön kanssa, hoitosuhde psyk. polille ja tavoitteena päästä kuntouttavaan työtoimintaan.

Nyt tytär on ollut 18 - vuotias 6kk ajan ja kaikki nuo jääneet kuvioista pois paitsi asunto (joka sekin varmaan kohta menee alta kun ei sitä hoida). Luottotiedotkin kuulemma jo menneet.

Pisteenä iin päälle nyt tämä uusi poikaystävä joka ei ole mikään hyvä juttu. Tytär riippuvaisuusherkkänä takertuu häneen muiden “aineiden” lisäksi. Samalla sanoo ettei tarvitse ketään eikä mitään omaan elämäänsä.

Minä en vain tiedä mitä tehdä. Voinko ylipäätään tehdä mitään? Onko lapseni narkomaani?
Millä nimellä häntä kutsun. Mietin sitä yksi päivä kun ystäväni kysyi, mitä tyttärelle kuuluu. Sanoin hänellä olevan ongelmia. Olen tähän saakka torjunut ajatuksen, että tyttäreni on muka joku pilleristi, alkoholisti tai narkkari. A-klinikan palvelujakin hän on käyttänyt ja koko senkin ajan minulla oli joku kummallinen ajatus ettei tämä nyt niin vakavaa ole. En osaa edes kunnolla kertoa tunteistani… olen ollut niin huolissani että välillä sisuskalut on mustalla pikku sykkyrällä mutta samalla jotenkin torjunut sen todellisuuden. Todellisuuden että tytär on oikeasti … niin mikä?

Ajatukset on vähän hukassa nyt, toivottavasti joku saa selvän mitä yritän ajaa takaa. Koko ajan päälle painaa syyllisyys ja tuntuu etten voi kenenkään kanssa jakaa tätä. Vaikka mieheni on ollut isä tyttärelleni, en siltikään koe että hänen kanssa kykenisin jakamaan täysin kaiken tässä asiassa.

No nyt tilanne on se, että viimeksi olen nähnyt tyttäreni siis tänä aamuna ja hän sanoi soittelevansa pian. Lupasi hoitaa haavat niin etteivät ne tulehtuisi. Ostin kassillisen ruokaa hänelle. Rahaa en anna, en ole antanut pitkään aikaan.

En tiedä YHTÄÄN miten minun pitäisi suhtautua tyttäreeni. Haluan auttaa, olla tukena. Otanko häneen yhteyttä päivä toisensa jälkeen ja tarjoan sitä? Annanko olla? Jos en ota yhteyttä, ajatteleeko hän etten enää rakasta?

Samassa veneessä olen minäkin. Lue tuo ketjuni hiukan alempana omaasi “Olen menettämässä rakkaan tyttäreni aineille”. Minulle ovat kaikki sanoneet, että nyt pitää yrittää pitää huolta itsestään, mutta ei se helppoa ole. Osaan samaistua tilanteeseesi, tsemppiä! Tältä palstalta ainakin saa erilaisia näkökulmia. Tästä ei nyt sinulle mitään apua ollut, mutta et suinkaan ole ainoa, meitä on monta, jotka tämän paskan keskellä yrittää tarpoa. :frowning:

Täällä myös yksi samojen asioiden kanssa painija.

Mä olen välillä erittäin viileä ja järkevä, ehkä kovakin mutta huomaan/eilen totesin että se on mun tapa peittää se tajuton pakokauhu mun sisältä. Järkyttävää, ja pelottavaakin, todeta että oma lapsi on narkomaani. Tiedän mainiosti tuon ajatuksen juoksun jossa ikään kuin vähättelee itselleen tilanteen vakavuutta. Mä olen ajatellut että se on äidin/isän rakkautta, se sumu silmien edessä joka suojelee siltä ajatukselta tai tiedolta että missä oikeasti mennään. Mutta, onko meillä vanhemmilla muka joku muu tapa suhtautua?
Tuntuu että tähän huoleen kuolee. Ja samalla tietää että EI kuole, halusi tai ei. Tuskin nyt kukaan haluaakaan mutta ehkä se on tarpeeksi riittävä vertauskuva tunnemyräkkään.

Meillä poika ei todellakaan soittele eikä pyytele multa yhtään mitään. Kerran on pyytänyt rahaa velkoihin, tovi sen jälkeen syyllisti että en vain halua auttaa kun en anna rahaa. Mutta siitä mä yritän pitää mahdollisimman pitkään kiinni että taloudellista tukea en anna, mun mielestä ton elämäntyylin saa kustantaa itse. Mä uskon että se on loputon kaivo… Ja samalla tiedän että maksaisin ihan mitä vain jos tietäisin että se olisi viimeinen lasku, että tämä paha uni olisi sen jälkeen ohi. Mutta järki sanoo että se ei siihen loppuisi.
Mutta tämän kolikon toinen puoli onkin sitten se, että pelkää jatkuvasti että milloin sille pojalle sattuu pahasti velkojen ym. takia - pelkää että hänellä lähtee pahimmassa tapauksessa henki tässä “leikissä”…

Voimia teille ja meille myös!

Muutetaan asiat jotka voidaan hyväksytään ne joita ei voida. En hyväksy.

Huomenta ja kiitos viesteistänne!

Täällä lueskeltuani nyt lähes tauotta viimeisen vuorokauden aikana huomaan, että meitä on monta. On tavallaan onni, ettei asian kanssa paini yksin mutta ei tätä toivoisi kenellekään. Ei kenellekään.

Näin pahoja unia. Tyttärestä, pillereistä. Heräsin aamuyöllä enkä saanut enää unta, sydän hakkasi rinnassa. Jossain vaiheessa kuitenkin nukahdin uudelleen. Tytär ei ole soittanut. Laitoin illalla äänet puhelimesta pois että saisin nukkua kunnolla, jos vaikka tytär soittaisikin. Pyörin sängyssä vähän aikaa ja laitoin äänet takaisin päälle. Mitä jos hänellä onkin suuri hätä ja juuri silloin minä nukun puhelin äänettömällä? Huomasin tarkistavani pariin otteeseen yön aikana että äänet ovat varmasti päällä.

Puhelua ei kuulunut. Ei eilen, ei yöllä eikä aamulla. Facebookissa oli eilen illalla alavireinen päivitys johon vastasin laittamalla sydämen.

Kauanko olen jo elänyt tässä pelossa ja samalla tietyllä tapaa lukinnut ajatuksen itseni ulkopuolelle. Että ei minun tyttäreni. Hän vain kokeilee. Hän erehtyi. Sattuuhan sitä kaikille, eikö sinulle? Olen suuttunut miehelleni ja ystävälleni jotka ovat joskus yrittäneet iskeä totuutta päähäni. Että kaikki ei ole hyvin, että tytär valehtelee, manipuloi ja tekee mitä lystää.

Ja edelleenkin minusta tuntuu, etten tajua todellisuutta kokonaisuudessaan, että edelleenkin torjun ajatuksen sekakäyttäjätyttärestä kokonaan.

Yksi nuoremmista lapsistani oli yöllä herännyt puhelimen soittoihin ennen kuin lähdin tapaamaan tytärtäni ensiapuun. Hän kysyi minne menin. Vastasin että tytär oli loukannut itsensä ja oli tikattavana.
Kuinka suoraan voi 8-14 vuotiaille lapsille puhua tästä asiasta? He eivät ole sanoneet mitään mutta ihan varmasti ihmettelevät miksi tämä yksi tytär ei ole käynyt.

Huomaan käpertyväni kokoon. En haluaisi lähteä asunnostamme mihinkään. Minulla on olo että olen epäonnistunut ja kaikki pihalla näkevät sen.

Hei Varjoisten kujien äiti

Olet lukenut näitä viestiketjuja ja varmaan sieltä on tarttunut mieleen minunkin aikaisemmat vastaukset.
Eli nyt pitäisi hakea apua ja tietoa itselle. Peräänkuulutan niitä Vartaistukiryhmiä (löytyy Irti Huumeista ry:n nettisivuilta) . IH:n perhetyökeskukseen voi soittaa ja vaikka vain jutella työntekijän kanssa. Perheen muut lapset elävät epätietoisuuden alla ja ovat jo senikäisiä että ovat varmaan kuulleet huumeista. Ainakin vanhempi heistä. Lapsilla kun on ne näkymättömät tuntosarvet. Kuulevat ja näkevät paljon enemmän kuin uskommekaan.
Kun olet saanut itsesi jonkinlaiseen tasapainoon kannattaa miettiä miten kertoisit heille turvallisesti siskon tilasta. Käyttäjätyttäresi tilanne voi kestää ja elää eri muodoissa kauankin. Jotta muiden siskosten ei tarvitse elää epätietoisuudessa ota asia puheeksi jollain tasolla, kummankin ikä huomioonottaen.
Tähänkin voit kysyä neuvoa ammatti-ihmiseltä.
Mitä nopeammin pystyt hyväksymään reaaliteetit sen parempi. Voit lähteä vahvistamaan itseäsi. Käyttäjät ovat kuitenkin aika selviytyvää porukkaa.
Tyttäresi on täysi-ikäinen joten vaikutusmahdollisuudet esim. hoitoon hakeutumiseen kehoituksestasi ovat valitettavasti aika pienet.
Tässä vaiheessa käyttöä ei ole edes pahemmin keskusteluyhteyttä. Tai jos on, se on molemminpuolista syyttelyä ja anelua. Huumeet muuttavat persoonnallisuutta sen verran että kaikki kontrolli siihen aikaisempaan käytökseen katoaa. Paitsi jos tarvitaan jotain.
Joskus voi olla parempi puhua vaikka säätilasta hänen kanssaan kuin huumeidenkäytöstä.
Näin hän alkaa itse kantaa vastuuta elämästään ja kun hän ihan oikeasti tarvitsee apuasi, on hänen helpompi pyytää sitä. Tietäen että olet valmis auttamaan ja sinulla on hankittua tietoa ja tukea apunasi.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Voin kertoa omasta kokemuksesta että ei saa eikä kannata jättäytyä yksin murheiden kanssa kun on tarjolla auttajia jotka ovat kuulleet jä nähneet monia muitakin vastaavia
kokemuksia ja osaavat myös siten neuvoa ja antaa uutta näkökulmaa vaikeaan asiaan kun ei itse jaksa eikä tajua ymmärtää tapahtunutta.
Suomessa on onneksi niin hyvin että on näitä eri tahoja on joista saa apua vaikka kyseessä olisi aikuinenkin huumeenkäyttäjä.

elämme tällähetkellä taas aikaa että poika on vihainen ja ei halua pitää yhteyttä ja latelee uhkauksia luultavasti koska tuntee että on ahdettu nurkkaan ja olen taas kerran puuttunut hänen
elämäänsä. Poika on jo 24v. ja asuu helsingissä vuokralla jossa jo toisen kerran 2,5 vuoden aikana jäi kiinni kannabiksen kotikasvatuksesta. Molemmilla kerroilla ilmoitin poliisille.
Ensimmäisellä kerralla oli elämäni siihen astisin tuskallisin tilanne kun en saanut pikaa kiinni noin vuosi sitten suunnilleen näihin
aikoihin joulun alla. Olin varma jo että oli
tapahtunut jotain kamalaa ja lopullista. Kävin tekemässä katoamisilmoituksen johon suhtauduttiin siten kuin aikuiseen kadotetuun voidaan
suhtautua että etsintöihin aletaan vasta n. 2vkk päästä.
Itse olin naama itkusta turvonneena enkä voinut ymmärtää silloin miksi ei heti. Aikuisella ihmisellä on oikeus olla kadoksissa etkä voi
sille mitään.
Soitin isännöitsijälle joka kävi pojan asunnolla sisällä ovella ja kertoi että poika ei ollut kotona. En tiennyt vielä siinä vaiheessa että oli mennyt psykoosiin ja sekoili ympäriinsä kaupungilla
ja poliisit olivat vieneet aurooraan. Siinä vaiheessa kun selvisi että pojan kotona oli kannabista kasvamassa soitin poliisit ja myös pasilan yksikköön tiedustellen oliko sen niminen otettu
putkaan. Oli vaikea saada vastausta kun oli kysymys aikuisesta ihmisestä. Elin pelonsekaista aikaa ja tuntui että tukehdun kauhusta. Joulu fiilis meni sen tien ja silti jostain kumman syystä
pystyimme rakentamaan meidän pikkuiselle silloin vajaa 2vuotiaalle taaperolle joulua ja meille. Jotenkin se kinkkukin sai paistettua vaikka itse
kulki kuin zombie unessa ja jokin automaatio päällä.

Vähän auttoi kun soittelin ympäriinsä ja iso apu oli huumeapu puhelimesta josta sain tukea että tein oikein ja miten asiaan voi suhtautua.
En salannut ystäviltä asiaa mutta omilta vanhemmilta kuitenkin koska jo sen ikäluokan ihmisiä että tuntui että oli pakko säästää murheilta.

Onneksi ystävät olivat puhelimen päässä ainakin ja tukipuhelimet. en kuitenkaan lähtenyt jostain syystä tukiryhmään vaikka minua neuvottiin siihen. En tiedä miksi?
Sitten alkoi lukuisat päivittäiset puhelut pojalle aurooraan ja hänen itsetuhoiset ailahdukset siellä päässä ja monet, monet keskustelut. käymiset paikanpäällä.
Poika oli sairastunut skitsofreeniaan ja sai siitä diagnoosin ja oli sisällä n. 3kk. paraneminen alkoi näkyä pienin askelin mutta nyt ollaan taas
samassa jamassa ja oli alkanut taas kasvattaa kannabista kotona. Tein ilmoituksen nyt maanantaina poliisille kun kävimme sunnuntaina hänellä kylässä.
Oli hyvin sekaisin ja puhui oireillen että häntä vakoillaan ja oli tehnyt kotonaan tuhoja hajotellen paikkoja etenkin kaikkia teknsisä laitteita.
Myös jääkaappi ei ollut päällä, liekö luullut että häntä sitäkin kautta kuunnellaan.

toivon kai sitä että ottavat aurooraan sisälle mutta toisin kävi, pääsi putkassa olon jälkeen vapaalle. en tiedä paljonko tuli sakkoja vai tuliko jo ehdollista vankeutta?
Poika ei halua puhua eikä kertoa koska olen se paha äiti joka taas kerran puuttui hänen elämäänsä.
Olen sanonut monta kertaa että rakastan häntä mutten hänen tekojaan enkä hyväksy missään nimessä huumeita.
Viimeksi kuulin hänestä tänään kun soitti jonkun toisen kännykästä kertoakseen että tekee jotain kamalaa meidän pikkuiselle 3vuotiaalle.
Tiedän että puhetta ja hänen tapansa päästä ja yrittää jotenkin hallita elämäänsä. En pelkää häntä ja aiomme pitää nyt etäisyyttä.
Silti olen hälyttänyt muutamia luotettavia tahoja käymään hänellä katsastamassa tilanetta.

Nyt tilanne on se että jos ja kun sekoilee taas ja ehkä sairastuminen uusiutuu, aiomme yrittää siirtää häntä turkuun jos ja kun pääsee siihen vaiheeseen että ymmärtää taas
sen asian että hänen ei kannata käyttää huumeita. Näin oli viime vuonna kun pääsi auroorasta. En tiedä läheskään aina teenkö oikein mutta sen tiedän että meille poika ei voi tulla asumaan
on liian suuria riskejä eikä yhteisasumisesta agressiivisesti käyttäytyvän kanssa olisi lainkaan helppoa. Vielä kun on tuo ihana 3v. poikakin.Viime vuonna myös kävin pojan mentyä hoitoon hakemassa
hänen kissansa häneltä ja melkein heti kiikutimme kissan teholle koska oli virtsaumpio ja oli kuolemankielissä. Oli teholla
3 päivää mutta ihme ja kumma toipui. Kissa on tällähetkellä löytöeläintalossa. kaikenlaista mahtuu näihin vuosiin mutta vieläkin
tässä jaksellaan kun ottaa välillä etäisyyttä asiaan ja aikaa itselleen. ei voi jaksaa auttaa toista jos ei pidä itsestään huolta.

Ei ole kristallipalloa miten tämä tarina vielä päättyy, elämme päivän kerrallaan ja teen kaiken minkä voin tehdä mutta rahaa en anna enkä
aio hyysätä omassa kodissani rakasta poikaani. rakkaus on välillä tuskaa ja kun katsoo toista joka laiha ja posket lommolla ja ties koska syönyt ruokaa
kun kuulema elää va9in auringonvalolla.

Nyt on kohta joulu ja tietysti veimme pojalle sunnuntaina jouluruokaa ja lahjoja…joista ei jaksanut kiinnostua kun oli niin sekaisin.
Oli vain niin epäluuloinen ja oli mm. tehnyt armottoman reiän keittiön betoniseinään väittäen sitä joksikin 3d taideteokseksi.
Myös jokin toinen kännykkä oli teipattu ympäriinsä ilmastointiteipillä ja piti sitä rautapadassa keittiön kaapissa. Kaikenlaista kummallisuutta näki hänen
kotonaan ja varsinkin ne teltat taas!!!oli niin absurdia olla siinä hänellä kotonaan ja mm. tiskata sitä valtavaa tiskivuorta ja täyttää jääkaappia kun ne typerät
kannabisteltat oli siinä. Puhella lumisateesta ja muusta tyhjänpäiväisestä. Poikaan ei saanut yhteyttä. Lähdimme siinä vaiheessa kun
hermostui meihin ja alkoi uhkaamaan pientä poikaamme.

soitin poliisit paikalle seuraavanja aamuna vasta ja sieltä päästiin hänelle iltasella ja soitettiin sitten minulle pojan asunnosta. Oli tosi ystävällinen naispoliisi
joka kertoi sen hetkisen tilanteen ja myös kyseli samalla pojasta. Pojalla on kissa joka reppana kyyhötti nurkassa ja oli kuitenkin hyväkuntoinen ja silmtä kirkkaat.
Illalla vielä soittivat poliisilaitokselta ja lääkäri kyseli pojasta lisää ja totesi ettei poika ole psykoottinen mutta omituinen kylläkin. Eivät vieneet aurooraan vaikka
vaisto sanoi että oli sairaus uusiutumassa. Poika pääsi putkasta aamulla pois ja luultavasti meni asunnolleen jossa taatusti huumekätköjä tai saa aineita ystäviltään.
Olisi ollut helpompaa jos poika olisi sekoillut kunnolla niin olisi viety aurooraan. Nyt vain odotellaan tai ehkä ei kannata jäädä odottelemaan vaan yriteään elää täällä päässä
siten että kun jotain sattuu niin olemme voimissamme ja voimme toimia.En varmaan ole kirjoittanut kaikkea mitä on tapahtunut tässä mutta toivottavasti ei teksti ole
kovin sekava.

Tietenkin on vaikeaa, mutta en anna periksi sille ettei asioille voi tehdä mitään. Tietenkin välillä tuntuu siltä että haluaisi vain jäädä peiton alle mutta en tee silti niin.
siinä vaiheessa on parasta mennä ulos vaikka pojan kanssa pulkkamäkeen. Tehdä lumihiutaleita ikkunaan ja tehdä pieniä lohduttavia asioita kuten
sytyttää kynttilöitä ja juoda glögiä. Meillä ei kotona juoda eikä poltella eikä kumpikaan meistä vanhemmista ole koskaan kokeillutkaan huumeita.

Olen helsingissä asuessani toiminut spr:ssä tukihenkilönä huumenuorille silti tämä tuntuu tuhat biljoonaa kertaa raskaammalta vaikka olet nähnyt monta tarinaa.
Myös niitä että asiat paraneekin. Yhtälailla voi tapahtua ihmeitä hyviä sellaisia. Tuntuu että nykyään ehkä nuorilla on matalampi kynnys kestää
vastoinkäymisiä ja siten turvaudutaan vääriin apuihin. En tiedä kunhan tuumailen asiaa.
Onpa hyvä kun tännekin voi kirjoittaa ja näitä juttuja lukea. En viime vuonna kun kaikki alkoi vielä tajunnutkaan käydä täälläkin.

Toivon kaikille voimia, on niin tärkeää pitää huolta itsestäänkin. et voi jaksaa jos et syö, juo ja nuku ja tee jotain ihan omaa juttua oli se
sitten vaikka kutosit villasukan tai leivot pullaa. Pääasia ettet jää tuleen makaamaan mutta olet voimissasi kun niitä koetinhetkiä tulee.
Nyt on vielä pitkä matka edessä, tiedän…täytyy vain jaksaa haalia tietoa vaikka joskus tuntuu että tieto lisää tuskaakin.

Ei kannata jäädä murehtimaan liian kauaksi aikaa yksin. Eikä kannata syyllistää itseään että olisi huono äiti tai jotain. ihmiset tekevät valintoja itse vaikka
kuinka osoittaisit suuntaa ja yrittäisit neuvoa vanhemman etuudella. Kyllä tekee kipeää sielua myöten mutta uskon että nuoria paraneekin. Olen itse nähnyt läheltä!
ei sitä tiedä kuuluuko poikamme siihen kastiin. Toivon niin. Yksin emme häntä jätä vaikka etäisyyttä joudutaan nyt pitääkin.

mutta nyt nukkumaan, tulipa pitkä litania mutta oli ihan pakko kertoa meidän tarina ja jos tästä voisi olla apua jollekin.

Kiitos vastaajille.

Minun on vieläkin vaikea kuvitella että meidän perheemme on tällaisessa tilassa. Ohjaaja Kerttu sanoikin, että on hyväksyttävä realiteetit ja tällä hetkellä minusta tuntuu että juuri se on omalla kohdallani hyvinkin haastavaa. Samoin se, että en olekaan niin vahva ihminen mitä kuvittelin aina olevani.

Olen ollut todella ahdistunut ja miettinyt tätä asiaa joka päivä, koko ajan. Tuon viiltelykeikan jälkeen käperryin kotiin ja itseeni kahdeksi päiväksi vaikka kyllä tajuan, että se on virhe. Pitäisi tehdä ja mennä mutta en vaan voinut sille mitään. Peruin tapaamiset ja velloin omassa ahdistuneisuudessani.

Olen yrittänyt nyt elää “normaalisti”. Käyn töissä ja yritän harrastaa liikuntaa. Jouluakin pitäisi valmistella.

Tyttö on poikaystävänsä luona koko ajan. Tai ainakin minun tietääkseni. Laitoin viime viikolla viestiä hänelle että pitää itsestään huolta ja jos tarvitsee apua, olemme täällä. Parin päivän päästä tyttö ottaa yhteyttä ja kysyy pääsenkö netin äärelle, tarviis puhelinnumeroita. Annoin puhelinnumeroita työvoimatoimistoon, päihdeklinikalle ja mielenterveystoimistoon tytön pyynnöstä. En alkanut jankkaamaan mitään, ajattelin että se ahdistuu jos innostun liikaa…

Sitten illalla se kyseli rahaa “lainaan”. Tosiasia on ettei se koskaan lainoja mulle maksele, enkä kyllä ole perään pahemmin huudellutkaan. Kyse oli 15e jotka oli kaverille velkaa ja kaveri tarvitsi rahojaan takaisin joten laitoin hänen tilille sen rahan. Soitti perään ja sanoi, että huomenna jaetaan ruokapaketteja työttömien tuvalla, että käyttäisinkö häntä siellä. Lupasin käyttää mutta aamulla soittikin, ettei jaksa lähteä ja on kipeä ja ei vaan jaksa. Hermostui kun yritin, että eihän siihen mene kuin 10min ja autolla pääsee sinne ja takas… mutta ei. Samaan syssyyn valittaa huonoa oloa ja kun ei ole yhtään ruokaa.

Hellyin sitten ostamaan vielä ruokaakin 15 eurolla sillä ehdolla että käyn yksin kaupassa ja tuon kassin hänelle. Kyllä meinasi itku päästä kun tytön näin. Ihan hirveässä kunnossa. Otsassa jotain naarmuja, kysyin mistä ne on tullut niin sanoi että joku “akka” raapi. Itse vähätteli asiaa… Kun aloin kyselemään lisää, sulkeutui ja lähti kävelemään pois. Huusi kuitenkin perään : kiitos tästä! ja osoitti ruokakassia.

Jos minä jotakin jouluksi toivon niin sen että tyttö oikeasti ottaa yhteyttä päihdeklinikalle ja mtt:hen ja hakee apua! Pelkään että se jää aikeeksi, kun tulee aika mennä niin se on taas “kipeä” tai väsynyt tai muuta :frowning: mutta mitä muutakaan tässä tilanteessa enää on kuin TOIVOA! Mun on pakko vaan jaksaa uskoa ja toivoa parempaan!

Ihan avuton olo itsellä mutta täytyy vaan yrittää jaksaa ja olla tukena sitten KUN tyttö sitä tukea haluaa. Nyt ei kuulemma kaipaa mitään, keneltäkään.

Kyllä sattuu kun tyttö ilmoitti ettei tule edes jouluksi kotiin.

Mun täytyy pidätellä itseäni aika paljon, etten lähettäisi hänelle päivittäin viestejä jossa “maanittelen” tulemaan kotiin ja olemaan juomatta (tyhmää, eikö?). Yritän pysyä faktalinjalla nyt hänen kanssaan. Huomaan, ettei se kaipaa yhtään mun huolenpitoa. Teenkö väärin?

Miten teillä muilla menee? Onko lapsenne tulossa jouluksi kotiin, miltä se tuntuu? Meillä on eka joulu tällaisessa tilanteessa. Viime jouluna tyttö asui vielä perhekodissa mutta pääsi kotiin joulun aikaan viikoksi ja se oli mukavaa aikaa yhdessä.

Hei,

Täällä yksi kohtalotoveri lisää. Olen pari päivää lueskellut näitä viestejä ja viime yönä sain vaihteeksi jopa nukuttua. Vaikka nämä tarinat pistää tipan silmään, on jotenkin ollut “vapauttavaa” huomata, etten ole ainoa/ yksin/ kamala äiti näiden vaikeiden asioiden kanssa. Kiitos kaikille kirjoittajille!

Tarinani ei (ehkä?) ole ihan yhtä hurja (vielä?) kuin monella muulla, mutta kerron kumminkin:

Noin 14-vuotiaana tytär alkoi “ulkoilla” enemmän ja kuvaan tuli mukaan n. 25v poikakaveri, jolla oli huumeongelma. Suhde ei kestänyt montaa kuukautta ja sitten poika kuolikin huumeisiin). Bailaaminen jatkui ja kerran kiikutin aamutuimaan huumeseulaan (kannabista löytyi), jonka jälkeen kävi vähän aikaa terapiassa juttelemassa. Illat ja viikonloput “ulkoiltiin”, mutta koulut käytiin ihan mallikkaasti. Hän muutti pian 18 v täytettyään yllättäen omaan vuokrakämppään, jonka soppari oli jo tehty (isänsä toimesta) ennen kuin kertoi minulle viikkoa ennen muuttopäivää. Olin huolissani, mutta toisaalta vähän ylpeäkin oma-aloitteellisuudesta ja itsenäisestä asioiden hoitamisesta. Opiskelu sujui ja tyttö valmistui sekä kävi koko ajan myös työssä ja rahoitti elämänsä ihan itse. 1 1/2 v meni käsittääkseni melko hyvin, kun lukuisalta kaveriporukaltaan ehti niin tyttö vietti usein viikonloppuja myös kotona (olimme muuttaneet “maalle” pian hänen muutettuaan pois) ja valitteli vain joskus silloisen poikaystävänsä kanssa suhteen lopetettuaan, ettei osaa/halua asua yksin. Ne harvat kerrat kun pääsin käymään sisällä kämpässä (viemään jotain isompaa autolla tms.) kämppä oli kuin myrskyn jäljiltä. En siitä osannut kovin huolestua, kun ei ollut koskaan ollut mikään siivousintoilija; vaatekasoja oli oma huoneensakin ollut aina pullollaan jne. Kaikki vaikutti suht ok:lta joskaan ei juuri menemisiään tai tekemisiään raportoinut ja välillä ei meinannut saada kiinni. Noh, sekin oli tuttua jo kotona asuessa eikä koskaan ollut järin “avoin” persoona ollut. Jollain kotiviikonloppuna kävi ilmi, että vähän velkoja kerääntynyt - jeesasin tietty äkkiä (!?), ettei tulisi luottomerkintää… Isänsä jeesasi milloin minkin lisäopiskelun kursseille.

Seuraavaksi ilmoitti muuttavansa kimppakämppään parin kaverin kanssa. Hoidettiin muutto joskin ihmeteltiin, kun olisi ollut niin hyvä ja halpakin kämppä itsellään. Puolisen vuotta myöhemmin tyttö oli kotona viikonlopun vietossa kun kämpiltä alkoi aamupäivällä tulla puheluja, että yksi kimppalainen riehui veripäissään rikkoen kaikkea ympärillään. Tytön oli pakko vihdoin vähän kertoa, mistä oli kyse ja soittelin sitten poliisien ym. perään, mikä homman nimi. Pian tuli myös uutinen, että (psykoosissa ollut, mikä selkisi minulle vasta paljon myöhemmissä keskusteluissa) riehuja oli kuollut ambulassiin. Kämppä piti pikimmiten tyhjentää ja hommattiin tytölle pikaisesti tutulta uusi oma vuokrakämppä. Tyhjennyshommissa ei voinut olla huomaamatta minkälaisia “istuntoja” alakerrassa oli pidetty… Tytön suru oli suuri, kun kuollut poika oli kuulemma ollut hänelle kuin “veli” jo teini-iästä (huom. ilmaisu, joka monella muullakin kirjoittajalla osui silmään!), vaikkei pojan nimi minulle niiden aikojen kavereista sanonut yhtään mitään.

Uusi kämppä oli sitten taas vain tavaroiden säilytyspaikka, jossa välillä oli käyty lähinnä penkomassa muuttotavaroista vaihtovaatteita. Vanhimmat jo “paikkansa elämässä” löytäneet teini-iän kaverit, joiden kanssa minulla oli yhteys säilynyt teini-ikäisten sähläyksistä asti, alkoivat olla minulle huolissaan tytön uusista kaveripiireistä ja “alkoholinkäytöstä”. Yksi heistä oli huolissaan kiikuttanut tytön psykiatrian poliklinikalle ja diagnoosi oli akuutti stressireaktio, johon sai lääkityksen ja terapiakäyntejä. Lääkkeet kuulemma tekivät zombiksi ja terapiaan ei muka ehtinyt töiden takia (josta yhä enemmän ja pidemmillä sairaslomilla). Kävi edelleen kotiviikonlopuilla - kunhan hänet oli saanut puhelimesssa kiinni.

Muutaman kk:n kuluttua oli löytynyt uusi kimppakämppä, jonne taas roudattiin kaikki kamat. Samoihin aikoihin irtisanouduttiin (koulutuksen mukaisista, joskin oma kunto huomioiden psyykkisesti epäilemättä raskaista) töistä ja sekä minä että isänsä auttoivat uuden paikan hakemusten teossa jne. Meni kumminkin vuokrafirmaan töihin ilmeisen hyvillä ehdoilla kun kk-palkka. Ehkä se tästä kuitenkin…

Samoihin aikoihin sai taas oman kämpän “hyvältä paikalta” mielestään ja taas muutettiin tavaravuoria. Muuttoaamuna oli itse “melko iloisella päällä” eikä sulkeutuneesta neidistä ollut tietoakaan. Muuttotavarat oli ihme kyllä lähes pakattu (ne mitä oli koskaan purettukaan?), kun vannotin että pakaasit on oltava tiptop-valmiina siirrettäväksi ja loppusiivoukseen ei enää osallistuta.

Puolen vuoden jälkeen muutosta yhtenä kotiviikonloppuna kertoi, että pari vuokraa maksamatta - syystä, että oli joutunut ulosottoon pika- ym. vippien takia. No huh huh! Tätähän oli koko ajan toitotettu ja koitettu välttää! Maksoin vuokrarästit pois, selvitin sossu-yhteydet, tarvittavat paperit ym. asiat kuntoon, kun tulot ei ulosoton jälkeen mitenkään riittäisi elämiseen ja järkkäsin (kuskina, selvittäjänä, meilien ja hakemusten kirjoittajana viikon aikana) asiat kuntoon. Nyt vaan duunia, käyt taas terapiassa, syöt lääkkeesi pidempään kuin 1 vko että alkaa vaikuttaa, jne.! Joo, kaupallisen koulutuksen saanut nuori - tai kuka tahansa jos motivaatiota riittää - pitäisi käsittääkseni pystyä selviytymään sossun ym. tukiviidakosta? - neiti ei ole tyhmä, kaikkea muuta - sillä kai pystyi ihan iisisti hoitamaan koulut ja opinnot, vaikka ilmiselvästi koko ajan oli elänyt kaksoiselämää ja käyttänyt sitä jos tätä! Kyse lieneekin motivaation ja keskittymiskyvyn puutteesta, kun on “vajonnut” tarpeeksi syvälle?! Jollei suorastaan manipulaation korkeimmille asteille valmistumisesta??

No, hiljan soitti nykyinen vuokranantaja että taas pari kk vuokria maksamatta ja kaikki “lain edellyttämät” virallistoimet tehty, muttei ole saatu mitään yhteyttä tyttöön (puhelimitse, meilitse, kirjatulla kirjeellä) - ettei vaan ole tapahtunut jotain kamalaa? Muutama vko sitten puhelimessa tyttö kertoi olevansa etsimässä töitä ja muuttavansa toiseen kaupunkiin 100 km päähän. Ihmettelin suuresti, että mitä siellä on? Ei mitään varsinaista vastausta, mutta jotain kamuja kyllä, joiden luona olen kuullut hänen viimeiset kuukaudet usein käyneen. - Taas ajattelin positiivisesti, että voisiko vihdoin olla irtiotto “piireistä”?!

Ei kai sitten! Sain yhteyden (parin päivän keskeytysten - ilmeisesti oli tärkeämpiä asioita hoidettavina kun meidän puhelu piti väliin lopettaa?) Nyt on sanonut itsensä irti duunista ja meinaa muuttaa toiseen kaupunkiin (vaikkei tällä kertaa luvattu äkkipikaismuutoapua - no isänsä oli luvannut meidän pakulla - taas tätä yhä infoa sinne toista tänne). Kertoi sentään äsken puhelimessa toisen kaupungin kämppiksensä nimen, tämän vanhempien nimet ja jopa isovanhemman nimen, että tietää ketä joskus tavoitella. Muuten sanoi, että hyvää joulua ja iski luurin korvaan!

      • Niin. tämä tuohon edelliseen kysymykseen, että miten joulut?
        Tytön piti tulla joulunalus-viikonlopuksi meille ja meidän lähteä sitten “kesälomalle” viikoksi etelään, kun ei koskaan kesällä ehditä öiden luonteen takia tlomia pitämään.

Voi teidän tarinoita :frowning:

Äiti varjoisilta kujilta: Minäkään en tiennyt onko tyttäreni lintu vai kala. Joskus hänen silmistään katsoi joku, minulle ihan vieras ja vihamielinen ihminen. Oli kuin hänet olisi riivattu, en tuntenut tytärtäni ollenkaan. Jälkeenpäinkään ei asia ole minulle selvinnyt, vaikka nyt sainkin sen lyhyen mielenterveystoimiston hoitosuhteen salat julki itselleni. Mielisairaalassa tehtyjen laajojen psykologisten testien mukaan hän oli ihan kunnossa. Mitään suicidaalisuuteen viittaavaakaan ei havaittu. Myöhemmin tyttö itse kertoi aikoneensa tappaa itsensä jo siellä mielisairaalassa. Masennustestin tulos oli 5 eli ei lainkaan masennusta!?!? Minulla luku oli samaan aikaan 27 :unamused:

Niin ja minulle siis sanottiin, ettei laajoissa testeissä pysty huijaamaan…kyllä taitaa pystyä :open_mouth:
Oma karmea lukuni 27 johtui kaikesta väsymisestä ja epätoivosta koko kuvion jatkuttua vuosikausia.

Vaikka tyttäreni on nyt kuollut, niin veikkaan, että saisin paljon alemmat masennuspisteet. Stressitaso on matalampi, kun ei tarvitse koko ajan pelätä. Pahin on jo tapahtunut ja huoli on turhaa. Alan vähitellen tajuta sen, että näin vaan kaikista yrityksistäni huolimatta kävi ja asia ei ollut minun vallassani enää vuosiin.

Voi miten hyvin teitä ymmärrän. Toivotan teille mahdollisimman hyvää joulua kaikesta huolimatta ja täydestä sydämestäni!

En ollut paikalla, enkä ole myöskään psykiatri, joten en tähän tapaukseen uskalla hirveästi kantaa ottaa, mutta mulle tuli tästä vain mieleeni se itselleni niin tuttu asia, että katsotaan päihdeongelman olevan se ainoa ongelma ja kun se on hoidettu pois, simsalabim!, niin kaikki muukin on hoidettu. Masennustestissä, mikäli sitä perinteistä Beckin testiä tarkoitit, nyt voi toki kusettaa ja täytellä sen kuten haluaa, ja onhan tyttäresi saattanut hyvinkin näytellä ja sumuttaa kaikenlaista päästäkseen pois sairaalasta. Kyllä mäkin olen onnistunut ammattilaisia kusettamaan useampaan otteeseen, vaikka luulisi niiden nyt näkevän jo päältä, jos ihminen todella sairas on. No, ihmisiä ne lääkärit, hoitajat ja psykologitkin vain ovat.

Tässä ketjussa näillä lapsilla/nuorilla tuntuu olevan vakavia psyyken ongelmia, joiden seurausta se päihteiden käyttö on, ja ne psyyken ongelmat tarvitsisivat sitä ensisijaista hoitoa, mutta päihdeongelman piikkiinhän kaikki aina laitetaan. Toki ne päihteet sotkevat päätä entisestään, mutta tuo pakkonomainen päänsekoittaminen koko ajan sekä itsetuhoisuus kielivät mielestäni siitä, että jotakin muuta pahaa oloa on taustalla. On olemassa ihmisiä, jotka voivat todellakin ns. viihdekäyttää ilman suurempia probleemia(vaikka harvassa tällaiset ovat, ainakin pidemmän päälle), mutta näissä tarinoissa ei mikään vaikuta pelkältä bailaamiselta ja iloiselta viikonloppukuosaamiselta.

Virpinellan pojalla oli tuo skitsofrenia todettu. Tiedän tapauksia, joissa on virheellisesti tehty skitsofreniadiagnoosi, vaikka kyse on ollut esim. amfetamiinipsykoosista. Aineiden käyttö tosin saattaa laukaista ihan oikeankin skitsofrenian, jos sellaiseen löytyy taipumus.

Parempia päiviä ja rauhallista joulun aikaa toivottelen kaikille. Koettakaahan kestää, vaikka vaikeaa se onkin.

Minun tyttärelläni oli ihan takuulla jotakin syvempää psykiatrista ongelmaa, mutta siihen ei vain kukaan päässyt kiinni edes sairaalassa. Ja hoidossa juuri aina nostetaan se huumeiden käyttö pinnalle, eikä kaiveta sen käytön syitä.
Uskon vakaasti, että lähes kaikilla on käytön takana syvempiä ongelmia. Hoidollinen ongelma taas on se, että oli ihminen minkä päihteiden hyvänsä käyttäjä, niin pitäisi olla selvä ennenkuin hoidosta ja lääkityksestä on apua. Ja koska paha olo ei selvyyttä salli, ei hoitokaan onnistu.
Kahdeksan viikkoa mielisairaalassa oltuaan, tyttäreni alkoi persoonaltaan olla se minulle tuttu. Päihteiden vaikutus oli poissa ja tuossa kohti jos hänet olisi saatu hoitoon, siitä olisi ehkä ollut apua.

“A:n äiti” ehti ensin. Sanoa, mitä olisin “Winston -84”:lle minäkin vastannut.

Kaikilla käyttäjillä varmasti on psyykkisiä ongelmia. Kenellä mistä tahansa riippuvaisella ei olisi? Niihin syvällisempiin ongelmiin vaan ei millään pääse käsiksi ennen kuin riippuvuus on hoidettu. Siinä se noidankehä on valmiina. Purkaminen on aloitettava kerros kerrokselta ajallisesti tuoreimmasta, toivottavasti ei vielä niin syvälle patoutuneesta ongelmasta.

Minunkin tyttöni on useaan kertaan ollut psyykkisen avun äärellä, muttei ole päihteiden ylivoiman vuoksi koskaan paria viikkoa pidempään antanut hoidolle edes mahdollisuutta.

Mielenauhaa kaikille toivon - joulunakin.

Hei kaikille!

Uskon että minunkin tyttöni on psyykkisesti sairas ja hänellä diagnosoitiinkin kaksisuuntainen mielialahäiriö, tosin toinen lääkäri sitten ei siihen uskonut vaan halusi tehdä omia päätelmiään… loppujen lopuksi tyttö ei enää suostunut mihinkään lääkärille edes menemään joten tutkimukset jäi kesken. Uskon että päihteiden käyttö johtuu mielenterveyden häiriöstä. Olen ehkä liiankin voimakkaasti yrittänyt tyrkyttää tyttöäni hakeutumaan hoitoon ja hän kävikin pitkään minun pakottamana nuorisopsykiatrisella poliklinikalla, siellä hänestä ei saatu “mitään irti”. Tyttöni sanoi että siellä oli sanottu etteivät he voi auttaa. Tietenkään eivät voi, jos tyttöni istuu sulkeutuneena tuolissaan tapaamisen ajan.

Valoa tunnelin päässä kuitenkin … jouluna tyttö ei tullut kotiin kuten oli aikaisemmin ilmoittanut. Soittelimme kuitenkin ja jouluaattona vaihtelimme tekstareita. Luulen että jonkinlainen ikävä tai kaipuu hänelle taisi kuitenkin iskeä … Tapaninpäivänä sain ilon hakea hänet meille ja hän oli oma itsensä, fiksu ja huumorintajuinen. Oli puhdas, meikitön (ei “jaksa” meikata nykyään enää) mutta haisi voimakkaasti tupakalle. Kertoikin että polttavat tupakkaa poikaystävän luona sisätiloissa.

Yritin olla saarnaamatta ja anelematta, onnistuinkin. Meillä oli ihan kiva ilta. Isänsä kanssa tyttö jutteli pitkät tovit hyvässä hengessä. Tyttö “avautui” jossain vaiheessa sekoiluistaan, oli ollut putkassa yhden yön. Käsivarsissa viiltelyjäljet lisääntyneet, oikein esitteli niitä minulle. EIKÖ tuo ole avunhuuto??! Mitä voin tehdä?! Sydämeni itki, yritin silti pysyä ns. asialinjoilla hänen kanssaan enkä alkanut vuodattamaan omaa pahaa oloani, kuinka minuun sattuu kun tyttö satuttaa itseään. Hänellä on varmaan sata kertaa pahempi olo :frowning:

Sanoi myös että on luvannut itselleen, poikaystävälleen ja ystävälleen, ettei sekoile enää pillereiden kanssa. Ystävä oli sanonut, että jos vielä teet tommosta, hän sanoutuu irti. Pillerit tekee olon ihan hulluksi. Lepositeissä oli ollut ambulanssissa kanssa, ilmeisesti se oli tuo “alkuperäinen” reissu sairaalassa mistä kerroin ensimmäisessä viestissä. Sanoin että tärkeintä onkin, että olet luvannut itsellesi tämän asian.

Sossusta oli uhkailtu, että jos ei tyttö hae kontaktia työkkäriin, menee toimeentulotuesta osa.
Nyt hän eilen soitti että on sopinut työkkäriin ajan ja jälkihuollon tukihenkilön kanssa (jipii, tyttöni oli ottanut itse häneen yhteyttä ja puhunut!!) menee tutustumaan erääseen tukipaikkaan. Tyttöni ei vaan muista milloin oli ajat sovittuna ja mihin, koska puhelin katosi ja kaikki aikataulut siinä. Sanoin että selvittää ne heti maanantaina ja kirjoittaa ostamaani kalenteriin ne ylös ja laittaa vielä toiseen puhelimeensa ne.

Sitten tyttö kertoi, että oli soittanut myös mtt:hen. Sieltä oli joku käynyt oven takana, mutta tyttö oli ollut sekaisin / jossain muualla, että se tapaaminen meni ohi.

Rahaa on ollut vailla vähän väliä. Eilen laitoin kympin. Sen suurempia rahasummia en ole antanut, sanon aina että kotiin voi tulla syömään jos nälkä on.

Olen itse voinut aika huonosti. Pelännyt joka yö puhelimen soivan. Nukkunut huonosti ja murehtinut.
Uusi vuosi alkaa pian … mitä tuo tullessaan? Täytyy yrittää pitää ajatukset positiivisina. Tyttö on kuitenkin lähtenyt nyt hakemaan apua oma-aloitteisesti. Ehkä asia onkin niin, että olen liian huolehtivaisena äitinä tukahduttanut tyttöäni ja sen sijaan että auttanut häntä, olenkin ajanut häntä vaan kauemmas. Koska nyt kun olen yrittänyt luopua asemastani neuvovana ja jopa määräilevänä äitinä, hän on ottanut vastuuta enemmän itselleen.

Onko kaikki sittenkin ollut minun syytäni?

Heippa :slight_smile: .

Ei ihminen, jolla on kovin paha olla, helposti puhukaan niistä asioista kenelle tahansa. Psykiatrien, psykoterapeuttien ym. kanssa kemioiden on toimittava puolin ja toisin, jotta hoidosta olisi jotakin hyötyä. Itselläni on runsaasti kokemusta eri psykiatreista, psyk.sairaanhoitajista, psykologeista jne. ja joukossa on vain harvoja helmiä, joille tosissaan on halunnut kertoa ongelmistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan. Muut ovat olleet vain ajanhukkaa. Se, että ihmisellä on koulutus alalle, ei tarkoita, että ko. ihminen pystyisi auttamaan lainkaan jotakuta, joka on aivan eri aaltopituudella ja kokee auttamisen lähinnä uhkaavana. Pitäisi löytää “se oikea” ihminen terapeutiksi, mutta se saattaakin olla helpommin sanottu kuin tehty.

Saattaa tuo olla jotain nuoruuden uhmaakin, mutta avunhuuto mullekin lähinnä tulee mieleen, jos keskustelua on kuitenkin käyty ihan asialinjalla. Itsekin olen täynnä arpia, niitä on oikeastaan pitkin kroppaa ja lähinnä pyrin kyllä piilottelemaan niitä, en esittelemään. Joillekin arpien esittely tuntuu olevan jotenkin hieno juttu ja taitavat tehdäkin niitä vain ihan näön vuoksi, mutta mä en ainakaan sellaista ymmärrä. En tunne tytärtäsi, joten on vaikea sanoa kummasta tässä on kyse, mutta jos niitä psyykkisten ongelmien merkkejä näkyy muitakin, niin tuskinpa tuota viiltelyä on aivan “huvin vuoksi” harrastettu.

Tämä on hyvä juttu. Lääkkeiden sekakäyttö yhdessä alkoholin kanssa saa tervepäisemmänkin ihmisen sekoilemaan usein todella pahasti. Jos pitää juoda, niin sitten juodaan, jos tarvitsee lääkkeitä, niin sitten ne otetaan, mutta ei yhtä aikaa. Tämän läksyn mä olen oppinut kantapään kautta, kuten tyttösikin. Toivottavasti tyttö on tuosta sen verran pelästynyt, että lupaus myös pitää.

Vanhempien ja lasten suhteet voivat olla aika monimutkaisia(Hitto, mä kuulostan taas joltakin keittiöpsykologilta) ja niitä voi miettiä sitten, kun sen aika on, mutta nyt pitäisi mielestäni keskittyä muihin asioihin, kuin itsensä syyttelyyn ja vanhojen kaiveluun. Et kuitenkaan vaikuta mitenkään huonolta äidiltä sillä tapaa, että syyn voisi aivan suoraan löytää sinusta, sellaisia vanhempiakin kun todella on.

Parempaa seuraavaa vuotta :slight_smile: .

Hei Kujien äiti

Jätin tarkoituksella pois sanan varjoinen koska nythän näyttää siltä että tyttäresi on uskaltautunut kadun aurinkoisellekkin puolelle.
Käyttäjälle on iso asia uskaltautua illanviettoon läheisten kanssa kun historia on sitä mitä on.
Teillä meni hienosti. Hyvä että sait itsesikin pysymään “kuosissa”. Tarkoitan tällä sitä, että jos jotain, niin käyttäjäkin kaipaa lähesiltään ihan tavallista yhdessäoloa, jossa ei oteta hänen käyttöään puheeksi, ellei hän itse sitä halua. Kannustitte häntä oikealla tavalla.
Annatte hänelle tilaa ja aikaa tehdä omat ratkaisunsa. Ette vie häneltä onnistumisen iloa tehdä asioita itse.
Vaikka välillä menisikin pieleen, virheistä oppii. Olette tukena silloin kun hän aidosti tarvitsee apua.

Kun päihteiden käyttö on alkanut pikkuhiljaa niin samoin tapahtuu niistä irtautuminen. Tulee monta retkahdusta.
Joku on kuvannut että se on kuin upottavassa suossa rämpimistä. Ei millään tahdo jaksaa eteenpäin, aina vajoaa ja uppoaa. Mutta siihen “suohon” ei halua jäädä. Suolla kasvaa pieniä näreitä joihin voi tarttua ja taas pääsee eteenpäin. Kunnes pohja alkaa kantaa ja on helpompi tallustaa.
Me läheiset voimme omalla tavallamme kannustaa ja antaa suolla kulkijan tehdä itse työn. Voimme näyttää missä niitä “näreitä” on mutta pysytään pois suolta.
Tyttäresi huumeiden käyttö ei ole sinun syytäsi. Jos siihen tarvitaan syy, se valkenee hänelle itselleen jossain vaiheessa. Silloin olette kumpikin vahvempia keskustelemaan asiasta.

Terveisin Ohjaaja Kerttu

Hei

Emme tiedä mitä meidän pitäisi tehdä. Poikamme (18) tarina on kuin kenen tahansa tarina täältä. Päihteet alkoi tupakalla 14- vuotiaana, sitten tuli kalja ja viina (varastaminen), tämän jälkeen jäi kiinni kannabiksesta benzoista yms. Hän on ollut kerran kuukauden sijoitettuna perhetukikeskukseen ja toisen kerran kuukauden paussissa. Jaksoilla hän osasi puhua hyvin ja kaikki olivat sitä mieltä, ettei enempää tarvita ja toinen juttu oli se että hän oli jo liki 18-vuotta. Jaksojen jälkeen Homma jatkui ja senkun paheni, hän saattoi olla öitä pois kotoa ilmoittamatta, päiväryhtmi muuttui sellaiseksi että yöt valvotaan ja päivät nukutaan. Hän saattoi tulla aamulla, kun olimme töihin lähdössä, jonkun kaverinsa (ja kaljabägin) kanssa meille, sitten olivat häipyneet, kun tulimme töistä. Poika valittaa masentuneisuutta ja kuinka hänen olisi parempi kuolla, hän kävi lääkärissä mutta ei suostu mitään masennuslääkkeitä syömään. benzot olisi ainoita jotka kelpaisivat. Tätä rataa homma on jatkunut ja mennyt aina huonompaan päin. Nyt tilanne on se, että hän on “paennut” toiselle paikkakunnalle, eikä suostu tulemaan kotiin, koska kertoo olevansa jollekin velkaa ja jos hän tulee kotiin, hänet saa laittaa ruumisarkkuun. Poika itkee (on sekaisin) ja hokee kuinka paljon parempi hänen olisi kuolla ja että rakastaa meitä. Hän on joutunut sairaalaan (en ole nähnyt häntä sen jälkeen) sekakäytön seurauksena ja kertoi että hänellä oli sydän pysähtynyt, mutta voiko pitää paikkansa koska pääsi seuraavana päivänä heti pois, ehkä oli ryhtmihäiriö? Nyt emme tiedä mitä tehdä. Koko ajan on paniikki päällä ja pelko että pojalle tapahtuu jotain, onneksi olen töissä että saan päiviksi jotain ajateltavaa, mutta illat olen yksin kun mies on töissä, tällöin on aivan hirveetä, sitä vaan miettii että mitä voisi tehdä. Jos jollain on kokemuksia tällaisista “velkojista”, niin kertokaa. Teksti on varmaan sekavaa, mutta tässä tilassa en sitä paremminkaan pysty jäsenteleen. Tuntuu kuin eläisin horroksessa.

Hei Marleena

Hienoa että löysit Vilpolan ja kirjoitat tilanteestanne täällä. Kuten huomaat, selatessasi muiden Vilpolaisten kirjoituksia, et ole yksin.
Nyt onkin tärkeää että haette itsellenne apua ja tietoa. Sitä löytyy paljon Vilpola kirjoituksista ja rohkeasti vain soittamaan Irti Huumeista yhdistykseen. Yhteystiedot löytyvät:
irtihuumeista.fi/
Jos paikkakunnallanne kokoontuu Vertaistukiryhmä käyttäjien läheisille, kannattaa mennä tutustumaan.
Omaa oloa helpottaa kun voi puhua samassa tilanteessa olevien kanssa. Sieltä saa myös paljon ihan arjen vinkkejä.
Poikanne ei ole enään ikänsä puolesta lastensuojelun piirissä, mutta onko hänellä esim. minkäänlaista sosiaalityöntekijä kontaktia. Jos on, voisitte miettiä kannattaako olla sinnepäin yhteydessä. Vaikka poikanne on täysi-ikäinen, on hän kuitenkin vielä niin nuori, asuu vielä kotona, joten voitte ainakin jollain tasolla puuttua hänen tilanteeseensa.
Joissakin tapauksessa velkojat ovat ihan “totta”. Useimmin kuitenkin enemmän pelottelua.
Velkojia ihan oikeasti pelätään, koskaan ei voi tietää mitä on tulossa.
Ylilyönnit huumeiden käytössä voivat helposti aiheuttaa sydänoireita. Toivottavasti sairaalakeikka vaikutti poikaanne niin että hän pysähtyi miettimään missä menee.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Hei,
Olen uusi täällä. Olen kyllä lueskellut näitä erilaisia viestiketjuja ja nyt voisin myös itse kirjoittaa. Aiemmin oli keskustelua mielenterveysongelmista - huumeongelmasta. Tämä asia on minullekin vaikeaa. En tiedä kumpi oli ensin psyykkiset ongelmat vai aiheuttivatko huumekokeilut nämä masennusongelmat? Muutoin alku meilläkin on ollut tavanomainen, siideri/olut, tupakka, väkevät viinat, kannabiksen poltto…buprenorfiini… Tosin on kuulemma ruohonpolton jo jättänyt, vaikkakin tavallista tupakkaa polttaa turhan reippaasti. Nyt meidän poika on 19 v ja lukioaikana (ennen tai jälkeen kannabiskokeilujen?) halusi psykiatriselle keskustelemaan, koska mielestään tarvitsi masennukseen apua. Lääkäreiden avulla kokeiltu erilaisia lääkkeitä ja annoksia, tarkalleen en tiedä mitä mutta useita on ollut. Pääsi kyllä ylioppilaaksi ja sai haluamansa opiskelupaikan Ruotsista ja alkuun siellä olikin mielekästä.
Kävi kuitenkin myös Ruotsissa psykiatrin luona ja sai edelleen lääkityksiä, näitä on kokeiltu vaikka mitä. Ei kuitenkaan ole näistä lääkkeistä saanut apua ja on kuulemma siksi hankkinut omia netin kautta (ilmeisesti tätäkin on jo jatkunut pidemmän aikaa). Marraskuussa myönsi että hänellä on näiden opioidilääkkeiden (omien sanojensa mukaan “itsehoitolääkkeiden”) kanssa ongelma, ei pysty lopettamaan käyttöä. En tiedä ymmärtääkö vieläkään täysin että opioidit ovat huumeita siinä kuin opiaatitkin (heroiini). Nyt opinnot keskeytyvät, koska ei pysty Ruotsissa enää olemaan ja haemme hänet pian kotiin.
Luulin että hänkin kokisi tämän lääkkeiden/huumeiden käytön ongelmaksi, mutta en ole aina ihan varma. Sanoin hänelle, että tarvitsee vieroitukseen asiantuntija-apua (a-klinikka tms). Koetan vielä keskustella asiasta, jotta saisin varata hänelle ajan. Itse olen a-klinikalta saanut ohjeita ja niiden mukaan hänen pitäisi varata sieltä aika, että päästäisiin alkuun. Itse tuntuu olevan enemmän sitä mieltä, että kyseessä on mielenterveysongelma, ja se hoituisi psykiatrisen lääkehoidin avulla.
Meillä on kotona kaksi alaikäistä poikaa, toinen lukiossa ja toinen vielä ala-asteella. Tämä vanhempi on kauhuissaan siitä, että isoveli tulee luultavasti kotiin asumaan. Heidän välinsä ovat teini-iässä tulehtuneet ja syynä tähän on vanhimman pojan agressiivisuus ja ilkeys tätä nuorempaa kohtaan. Luultavasti vanhimman pojan on kuitenkin tultava kotiin asumaan vaikka itsekin haluaisi oman asunnon. Asuntoja ei kuitenkaan ihan helposti saa eikä rahatilannekaan hänellä ole loistava kun opintotuki nyt loppuu. Itse on suunnitellut olevansa täällä kotipaikkakunnalla vain syksyyn asti ja jatkavansa opintojaan Turussa (jos siis saa sieltä paikan). Katsotaan nyt pystyykö edes hakemusta täyttämään. Opiskelun jatkaminen vaatisi, että pääsisi eroon näistä huumelääkkeistä ja saisi unirytminsä normaaliksi (yö nukkumiseen ja päivä valvomiseen eikä toisinpäin).
Tilanne juuri tällä hetkellä on aikalailla kaoottinen, onneksi pystymme mieheni kanssa asiasta keskustelemaan vaikkakaan se ei aina ole helppoa, kun meilläkin on nämä tyypilliset isä-äiti-ajattelutavat.
Mitenkähän tämä kevät mahtaa sujua? Suostuuko poikamme kunnon vieroitukseen tai edes a-klinikan autettavaksi? Vai onko tuleva kevät pelkkää riitelyä? Kuinka onnistuisin jakamaan voimani niin että terveet pojat saisivat sen mitä tarvitsevat? :question:

Hei Tietämätönäiti

Tervetuloa tänne Vilpolaan! Vaikeiden asioiden kanssa painitte koko perhe. Hyvä että sinä ja miehesi pystytte keskustelemaan asiasta. Silloin kun perheessä on huumeidenkäyttäjä, on tärkeää että muut perheenjäsenet sopivat yhteiset säännöt joita jokainen pyrkii noudattamaan. Tämä koskee myös itse käyttäjää mikäli hän asuu kotona.
Mikäli poikanne muuttaa teille, miettikää miten saatte perheen normaalin arjen säilymään sellaisena että esim. muiden lasten koulunkäynti ei häiriydy.
Käyttäjän päivärytmi saattaa olla niin erilainen, että yhteentörmäyksiä tulee varmasti.
Kirjoitat että poikanne haluaisi jatkaa omilla asumistaan.
Eli jos saman katon alla asuminen ei onnistu, olisiko hänen parempi kuitenkin hankkia oma katto päänsä päälle!
Kuntanne sosiaalityöntekijän pitäisi auttaa tässä asiassa. Samalla hän saisi jonkinlaisen kontakin ulkopuoliseen apuun.
Poikanne on täysi-ikäinen joten hänen itsensä pitää hoitaa ajanvaraus.
Opiskelun jatkaminen vaatii normaalin päivärytmin ja irrottautumisen vääristä lääkkeistä. Ns. kuiville pääsemiseen hän varmaankin tarvitsee ammattiapua.
Huumeet saattavat saada aikaan vakavan mielenterveysongelman. Kannabiksen käytön seurauksena masennus on enemmän kuin yleistä.
Vilpolasta löytyy linkkejä mihin voi soittaa.Sitä kautta teillä on myös mahdollisuus saada apua ja tukea koko muulle perheelle. Läheisen on tärkeää hoitaa itseään. Se usein unohtuu kun ajatellaan vain käyttäjän avun saamista.
Käyttäjä ei välttämättä koe itsellään minkäänlaista ongelmaa olevankaan, joten jaksaakseen läheisen tulee hakea apua ja tietoa itselleen. Omaa elämää täytyy pystyä jatkamaan edes jollain tasolla. Vahvat ihmiset ympärillä toimivat jatkossa tukena myös käyttäjälle.

Terv. Ohjaaja Kerttu