Mistähän sitä aloittaisi, kun tuntuu ettei tämän solmurykelmän kumpaakaan päätä enää löydä.
Olen 40+v nainen, eronnut joitakin vuosia sitten yli 20v kestäneestä parisuhteesta. Tuosta suhteesta jäi 3 ihanaa lasta, joiden vuoksi myös eropäätöksen tein koska kotonamme jyräsi niin henkinen kuin myös fyysinen väkivalta lapsia kohtaan. Eroa puin mielessäni vuosia, en uskaltanut lähteä koska pelkäsinnetten pärjää ja sitähän ex-puoliso minulle muisti tolkuttaa. No ero saatiin aikaiseksi ja samalla lapset menettivät isänsä, koska hän ei kyennyt olemaan järkevä aikuinen vaan katkeruudessaan kääntyi myös lapsiaan vastaan.
No jaloillemme tiputtiin ja elämä hymyili. Tapasin ihanan miehen, tai luulin niin ja asetuimme pyörittämään arkea ensin etäsuhteena, sitten kokonaisena yksikkönä. Jonkinnajan päästä kuvassa alkoi pyöriä mielestäni liian usein alkoholi, ja tätä myöten alkoi myös minun syyllistäminen ja epäileminen kaikesta mahdollisesta. Ajattelin että tämä juontaa vain miehen omasta epävarmuudesta ja negatiivisista kokemuksistaan aikaisemmissa suhteissa, hienosti hän ainakin onnistui aina puhumaan asiat niin. Suhteemme kuitenkin jatkui vaikkei se aina kivalta tuntunutkaan. Saimme kuitenkin yhdessä aikaan ihanan pienen pojan joka syntyi viime toukokuussa. Ajattelin sinisilmäisesti että nyt kaikki muuttuu. Kun tulin sairaalasta kotiin reilun päivän vanhan vauvan kanssa, sain ensimmäisenä siivota miehen varpajaissotkuja ja katsella kuinka jälleen kaljapullo aukesi yksi toisensa jälkeen. Kesä meni katsellessa kuinka työpäivien jälkeen hän oikeutti itsensä jäämään terassille hengähtämään ennen kotiintuloa, mukaan alkoi hiipiä myös kannabiksen polttelu. Jo kesällä pari kertaa epäilin että mukana on myös jotain muuta, mutta pidin epäilyt sisälläni koska minulla ei ollut varmuutta asiasta.
Mies kävi istumassa syksyllä reilun kuukauden mittaisen tuomion typeryyksistään ennen meidän suhdettamme, 2 viikkoa vapautumisen jälkeen olikin kivaa aikaa, hän jaksoi keskittyä suhteeseemme ja poikaamme kunnes taas korkki aukesi. Ensin lasillinen tai pari viiniä, joka olisikin ihan ok sillointällöin, mutta kun joka viikonloppu alkoi ja päättyi siihen lasiin katselemiseen ja riitelyymme niin aloin ajattelemaan että taas sukelletaan syviin vesiin.
Hän ei näe omassa toiminnassaan mitään väärää. Hänen mielestään lapsen hoito on minun työtäni, olenhan kotona laiskottelemassa kun en en edes töihin ikävöi eikä minulle siis kuulu mikään oma aika tai hengähdystauko, kun hän ei jaksa arkisin töiden jälkeen tehdä mitään kotona ja no, viikonloput pyhittää mieluummin jollekin muulle kuin perheelleen.
Syksyn aikana sanoitin epäilykseni jotka jo siis heräsivät kesällä, ja kyllähän hän myönsi että on muutaman kerran amfetamiiniakin kokeillut ja oikeastaan toivonutkin jäävänsä minulle kiinni asiasta.
Olen puntaroinut tilannetta edestä ja takaa, yrittänyt puhua hänen kanssaan. Puhumiset tyssää siihen kun hän kieltää kaiken syyllisyytensä ja onnistuu aina syyllistämään joko minut, minun lapset, työkaverinsa tai ihan kenet tahansa. Minun on aivan turha kuvitella hänen mielestään että parempaa miestä itselleni saisin, olenhan äiti-ihminen joka ei kelpaa kenellekään…eli sama kaava alkaa toistua kuin vanhempien lasten isän kanssa. Onneksi olen asiat aikanaan käsitellyt terapiassa ja tiedän että olen paljon enemmän kuin kelvoton äiti ja arvostan itseäni ihmisenä, äitinä, puolisona todella paljon. En ehkä kuitenkaan taarpeeksi kun olen jälleen ajautunut tälläiseen tilanteeseen.
Asioista en oikein voi puhua kenellekään, en tiedä miksi, onkonse häpeää vai mitä. Mutta tiedän tarvitsevani tukea ympärilleni, ihmisiä jotka ymmärtävät tilanteen ja osaisivat löytää kanssani solmun pään ja lähteä vierelläni aukomaan tätä solmukasaa.
En sano että mies olisi läpeensä paha, syvällä sisimmässään hänelläkin on tunteva ja kultainen sydän joka löytyy aina kun hän pysyy erossa päihteistä. Silloin hän on mitä lempein ihminen, mutta kun korkki aukeaa niin esiin ryömii jotain aivan päinvastaista. Tiedän myös, että tilannetta en voi yksin parantaa, vaan hänen pitäisi ensin myöntää ongelma, hakea apua ja haluta sitä ihan oman itsensä takia.
Löytyisikö täältä minulle vertaistukea, ihminen tai ihmisiä joiden kanssa saisin avoimesti purkaa tilannetta ja löytää itse työkaluja asian käsittelyyn ja itseni sekä lasten paremman tulevaisuuden rakentamiseen?