veljeni kuoli tänään, suru on sydämeni alla ja päällä

Veljeni teki pikkupoikana rohkean teon: piilotti isän viinapullot, otti ne hänen kassistaan ja piilotti. Olimme perhelomalla saaressa. Kaikki me, äiti, siskoni, minä ja pikkuveljeni pelkäsimme isän ryyppäämistä. Siitä seurasi viha ja raivo, väkivalta. Kaikki me pelkäsimme isää, ja sanoimme pikkuveljelle, hae ne isän pullot…ja hän haki. Kun pikkuveljeni oli teini, hän halusi pois kotoa, kun ei saanut muuta kuin läksytystä ja halveksuntaa sekä vihaa niskaansa. Sitten hän olikin jo seurassa, jossa vissiin riitti olalle taputtelijoita, huumeseuraa.
Hän notkui Helsingin kadulla ja kukaan ei tiedä missä kaikkialla. Minä olin juuri yhteen asumaan mieheni kanssa, vaivuin depressioon, veljeni huumekäytön takia, häpesin. Mieheni ihmetteli, missä vika: olin mykkä, en puhunut mitään. Olen ollut huolissani veljestäni oikeastaan koko ikäni. Mielestäni hänellä oli selvä ADHD, mutta tätä ei diagnosoitu tuolloin, eikä vanhempia osattu tukea. Muutenkin oppimattomalle, herkästi syttyvälle isälle olisi ollut aika iso työ saada lapsen kuuntelun, minä viestin ym. oppien menemistä perille.
Tänään pikkuveli on kuollut ilmeisesti päihteiden yhteisvaikutuksen tuloksena. Hän kohteli itseään huonosti, kuten isä kohteli häntä kotona huonosti. Olen myös erittäin vihainen kaikille paskiaisille, jotka alunperin tarjosivat mömmöjä veljelleni, olivat niin tosiaan kunnollisia ystäviä. Kannbikset ym. juuri opitaan ns ystäviltä, he haluavat addiktoida toisetkin, kun itsekin ovat addiktoituneet ja etenkin rahat pois, mielummin velalliseksi. Ja se ylistys, että eihän tässä mitään haittoja ole, halleluja. Olen todella v.ittuuntunut niihin eilen illalla; he olivat mustalaisia, kenen kyytiin veljeni oli eilen noussut ja sekä ystäväksi naamioituneihin avuliaisiin välittäjiin. Ketkä vielä tänään sanoivat tulevansa hautajaisiin. Kuten huomaatte, veljeni oli minulle sen verran läheinen, kun pystyin soittamaan ja selvittämään hänen eilispäiväisen ja -öisen seuransa ja lähdön hetkensä.
Peräänkuulutan kiintymysvanhemmuutta, se olisi rokotus moista korvaavaa hyvänolon tunteen hakemista vastaan. LÄSNÄOLEVA PERHE; YHTEISET KOTITYÖT; PATIKKARETKET, lapsi tarpeellisena, osallisena mukana!
Kaikille suomalaisille saatava koulutus, vanhemmuustesti, passi, miten lapsia tulee kasvattaa, kuuntelemalla, tunne-minäviesteillä jne. Omalla pojallani oli jotain vastaavaa hidasoppisuutta, viivästymää, lukihäiriötä, mutta itse tuin häntä läsnäolevalla, luovalla ja väsymättömällä tavalla ja mieheni omalla esimerkillään; hän on tasapainoinen, itsenäinen, raitis poika, tosin voi ottaa joskus juoman kaksi, ei esim. polta kuten ei kolme muutakaan lastamme. Rakas äiti ja isä, kaipaan teitä ja nyt veljeäni, teitä edesmenneitä pidin aina lähelläni loppuun asti, kutsuin luokseni, kävin luonanne, oli halit ja oli keskusteluyhteys ja olitte aina luonani arvokkaana kunnioitettuna vieraana, kuten veljeni viime kesänä oli perheessämme pari kuukautta. Veljeni lapset kuten ex vaimo olivat kääntäneet paitsi syyttävän sormensä niin myös selkänsä. Ainahan voisi antaa armon käydä “oikeuden” edellä, jos haluaa parantaa maailmaa.
Hän mennyt on sanomatta sanaakaan, vain oven sulkenut on ja mennyt menojaan - yksi kilteimmistä, nöyryytetyimmistä, vähiten vaativasta, syrjäytyneimmistä. Veljelläni oli onneksi rakkaat ystävänsä, jotka sanoivat heille soitettuani: “ei saa, ei voi olla totta, ei j. lauta, hän oli hyvä, kiltti ihminen”
Ole aina pikkuveljeni…

Otan osaa suureen suruusi!!!

-Vilppu-