Vauva ja isän alkoholin käyttö

Olen kolmeviikkoisen pojan äiti. Mieheni on juonut vuosia. Ei niin, että olisi ollut töistä poissa sen vuoksi, mutta viime vuosina niin, että joka päivä täytyy juoda jotain ja sitten kun otetaan kavereiden kanssa, promillet on uskomattomia ja kiltistä miehestä tulee tuntematon, ilkeä paskiainen. Olen jo kerran jättänyt mieheni, palasin takaisin ja olen jo monta vuotta pyytänyt, rukoillut, raivonnut… Että älä enää juo. Kertonut kuinka humalainen ilkeä käytös loukkaa jne. Että en voi asua alkoholin kanssa saman katon alla. Että on valittava joko alkoholi tai meidän avioliitto. Viimeksi kun ilmoitin että jätän hänet, muutama kuukausi sitten, hän lupasi että nyt korkki menee kiinni. Että hän tsemppaa ja hakee tarvittaessa apua. Vähän aikaa menikin hyvin, sitten yhtenä iltana otti yhden siiderin, parin päivän päästä oluen. Ja viimeinen viikko sitten taas joka ilta. Ja selityksien kera, “lumien kolaus viiniä, tiskausolut…”. Sitten yhtenä iltana keskustelimme kipeästä asiasta ja mies otti useamman lasin viiniä. Menin vauvan kanssa nukkumaan ja heräsin miehen humalaiseen mölinään kun oli simahtanut olohuoneen sohvalle. Yritin nätisti sanoa että menisitkö toiseen huoneeseen nukkumaan että saisin nukuttua kun on aika paljon univelkaa. Mies oli niin sekaisin, että huitaisi minua vahingossa kädellä päähän niin että korva soi. Eikä tajunnut tästä maailmasta mitään. Yritin monta kertaa herätellä ja viimein paloi hihat ja huusin että on se nyt ***kele jos et osaa olla hiljaa ja mennä toiseen huoneeseen nukkumaan että saisin nukuttua kun olen ihan poikki. Mies sitten heräsi, suuttui mutta sössötti että hän voi kyllä hoitaa vauvaa että minä saan nukuttua. Tuli makuuhuoneeseen hortoilemaan mutta lähti sitten ja painui ulos ovesta. Luulin että menee tupakalle muttei tullutkaan takaisin sisälle. Huolestuin että on suutuspäissään lähtenyt pakkaseen hortoilemaan (ei olisi eka kerta) ja kun vauva nukkui, puin vaatteet päälle ja juoksin pitkin pimeää pihaa taskulampun kanssa katsomassa näkyykö jalanjälkiä. Olin ihan paniikissa kun en voi jättää vauvaa ja lähteä miestä etsimään, että nytkö paleltuu hankeen. Sitten tajusin tarkistaa ulkorakennuksen jossa on lämmöt ja mies olikin siellä.

En uskaltanut jäädä kotiin vauvan kanssa kun pelkäsin että mies tulee ja horjahtaa vauvan päälle sänkyyn jos vauva on syömässä tai että nukun itse niin raskaasti kun olen niin väsynyt, etten huomaa jos mies tulee “auttamaan” vauvan hoidossa. Kun vauva heräsi syömään, puin sille päälle, lämmitin auton ja lähdin ajamaan ystävän luo loppuyöksi. Siinä väsyneenä ajaessani päätin, että tämä loppuu nyt. Että vaikka rakastan miestäni, en enää jaksa tätä paskaa. Kymmeniä tyhjiä lupauksia, satoja turhia anteeksipyyntöjä, aina uutta uskoa ja toivoa että toinen ymmärtäisi nyt lopettaa juomisen. Ja taas katkera pettymys toisensa perään kun mikään ei muutukaan.

Nyt tuntuu, että mies syyllistää minua kun en anna hänelle enää uutta tilaisuutta. Että hylkään hänet sairauden vuoksi. Että meillähän menee muuten ihan hyvin. Minulla on synnytyksen jälkeinen masennus ja itkeskelen muutenkin joka päivä ja tuntuu ettei meinaa jaksaa seuraavaan päivään. En vain enää yksinkertaisesti jaksa tällaista elämää. En jaksa enää uskoa ja toivoa enkä pysty luottamaan mieheeni. En tiedä kuinka selviän tästä kaikesta henkisesti, ero ottaa todella koville ja sattuu ihan helvetisti, tuntuu kuin sydän revittäisi rinnasta. Yhtä aikaa menee mies ja koti. Joulu just tulossa ja koko elämä kappaleina. Mielen pohjalla on ihan pieni kipinä: vieläkö uskallan jäädä ja yrittää, jospa se nyt onnistuisi… En haluaisi jäädä yksin, mutta järki sanoo että miksi mikään muuttuisi nytkään. En halua lapselle lasista lapsuutta enkä halua ottaa sitä riskiä että humalainen isä vahingossa satuttaa lasta. Sitä en voisi koskaan antaa itselleni anteeksi.

En tiedä jaksaako tätä purkaustani kukaan lukea mutta minun oli vain pakko saada kirjoittaa tämä kun tuntuu, että mielenterveys menee kun olen yksin kotona tätä miettimässä.

Mulla on samantapaisia kokemuksia juovasta miehestä ja vauvasta. Huono yhdistelmä. Mies kanteli esikoista humalassa ja pelkäsin että kaatuu vauva sylissä. En saanu nukuttua kun melkein joka yö sai pelätä millon tulee ja kaatuu lapsen päälle. Tuo masennuskin saattaa aiheutua osaksi siitä väsymyksestä kun joutuu miehenki takia yöt valvomaan. En lähtenyt silloin kun eka oli vauva, mutta toisen lapsen synnyttyä aloin ajatella asioita järkevämmin ja lähdin viimein muutama kuukausi sitten.

Suosittelen sinulle että lähdet etkä palaa takaisin. Vaikka se vaikealta tuntuukin. Mies ei lopeta juomista kun sinä sitä haluat, eikä varmaan pääse siitä eroon vaikka itsekin haluaisi. Älä usko miestä vaikka hän lupaisi mitä, koska hän valehtelee kaikesta. Sellainen on alkoholisti. Lupaa maat ja taivaat, ja kun palaat takaisin kaikki palaa entiselleen.

Hei Bessemjanka,
Oikein sydämeen koski tuo sinun tilanteesi. Et voi alkoholismille mitään - ei myöskään miehesi. Hae itsellesi apua. Kerro asiasta sukulaisille ja ystäville. Puhu siitä neuvolassa ja ota yhteyttä A-klinikkaan ja jos mahdollista, tutustu Al-Anoniin (www.al-anon.fi). Tässä ne keinot, mitä voit itsesi,lapsesi ja miehesi hyväksi tehdä. Ne kaikki tukevat sinua, jos päätät erota miehestäsi. Saat tukea myös siinä tapauskessa, että päätät jatkaa hänen kanssaan.

Onneksi on ystäviä ja sukulaisia, joille on voinut puhua asiasta. Ihan hirveää on tämä tunteiden vuoristorata: lähden en lähde lähden… Pelkään ihan kamalasti sitä, että jos lähden, kadun hetken päästä ja kaipaan takaisin. Meillä on mieheni kanssa ollut todella paljon hyvääkin avioliitossamme, yhteisiä matkoja, yhteisiä harrastuksia, mukavaa yhdessäoloa, hyvää arkea. Mutta kun se kaikki hyväkään ei riitä hyvittämään juomista. Mies on humalassa ihan vieras, huutaa, mölisee, rämpyttää valoja makuuhuoneessa kun yritän nukkua ja tulee huutamaan parin sentin päähän korvasta, huudattaa musiikkivideoita, v***uilee, on ilkeä, raahaa meille juoppokavereitaan, sammuu sohvalle tai nojatuoliin ja kaataa juomat istuimelle… Plus kaikki muu kiva mitä järjettömät promillet saavat aikaan (esim. kaatuilee niin että on naama verillä).

Nyt on hetkiä, joina mulla on ihan selvät sävelet: minä lähden, ja mulla on siitä ihan hyvä olokin. Toisina hetkinä itken sitä, että tiedän miten kurjaa ja tyhjää mieheni elämä on ilman minua ja lasta siinä arjessa. Tuntuu pahalta hänen puolestaan, tiedän että hän kärsii yksinäisyydestä ja on ahdistunut ja masentunut erostamme. Välillä pelottaa ihan kamalasti ja eropäätös tuntuu hypyltä tuntemattomaan. Kun ei ole sitten enää ketään jonka syliin käpertyä ja jonka viereen illalla nukahtaa. Sitten on ihan yksin (totta kai on lapsi ja ystävät mutta se ei ole ihan sama asia kuin parisuhde). Entä jos alankin katumaan, muistan kaikki hyvät hetkemme ja ajattelen, että juominen on kuitenkin vain silloin tällöin, entä jos kuitenkin vielä yritettäis…

Eilinen ilta oli ihan kamala, itkin hysteerisesti tuntikausia ja pelkäsin että mielenterveyteni ihan oikeasti murenee. Tuntui, että mies syyllisti minut eroajatuksesta. Surin myös sitä että menee koti ja mies. Ahdistus oli niin valtava, että maidon tulokin loppui, onneksi se nyt näyttäisi hiljalleen palautuvan. Täytyy pakottaa itsensä ahdistuksen keskelläkin syömään ja juomaan että jaksaa ruokkia vauvan ja muutenkin sen kanssa seurustella.

Kiitos vastauksista. Al-anoniin olen ajatellut mennä mutta ongelmana on se, etten voi jättää vauvaa kenellekään hoitoon kun se on niin pieni enkä tiedä, voiko sinne ottaa vauvan mukaan. Entä jos vauva itkee, tai se pitää syöttää? Kuitenkin haluaisin mennä keskustelemaan sinne.

Hei Besemjanka,
Kyllä Al-Anoniin voi pienen vauvan ottaa. Jos se itkee, voit mennä toiseen huoneeseen sitä rauhoittamaan ja syöttämään. Isommat lapset ovat suurempi ongelma. He voivat häiritä keskustelua, mutta he voivat myös kuulla asioita, joista heidän ei tulisi tietää mitään.
Kokeile - Aina voi lähteä pois vaikka kesken palaverin.

Al anon löytyy myös netistä health.groups.yahoo.com/group/el-anon/.

Hei,

Tiedän tarkalleen miltä sinusta tuntuu. Minulla on kaksi alle 3,5 vuotiasta lasta, ja etenkin nuorimmaisen (nyt 1,5 vuotias) ollessa pieni, sattui muutama läheltä piti tilanne juuri siksi, että mies joi salaa, ja hoiti lapsia. Menneiden hyvien aikojen muistelu kuuluu eroprosessiin, mutta valitettavasti ne asiat ovat mennyttä eivätkä tämän päivän todellisuutta. Toivomalla eivät alkoholistiperheen asiat parane.

Alkoholismiin kuuluu vahva kieltäminen ja päihteen “vaaliminen” kaikissa tilanteissa. Minunkin mieheni oli välillä juomatta, kun olimme “sopineet”, ja ja voin sanoa että ilman näitä pidempiä, raittiita pätkiä meillä ei nuorinta lasta olisikaan. Mutta aina sitten jonkin ajan päästä päätös alkoi lipsua, ja lopulta asiat olivat entisellään tai pahemmin. Ja alunperinhän mieheni lupasi lopettaa juomisen kun esikoinen syntyy, mutta aina tosiaan löytyy jokin syy juomisen jatkumiseen. Aina, kun on alkoholistista kysymys.

Puhumalla on vaikea vedota alkoholistiin. Teoilla on huomattavasti suurempi vaikutus. Ja periksiantamattomuudella. Sanot mitä teet, ja teet mitä sanot.

Minun mittani tuli täyteen syyskuussa, ja ilmoitin jättäväni mieheni. Sen seurauksena hän hakeutui Minnesotahoitoon Lapualle. Vastaavaa hoitoa, hieman eri muodossa, tarjoaa myös Avominne. Molempien hoitolaitosten sivuilla on käsitelty alkoholismia sairautena. Suosittelen, että tutustut sivuihin. Erityistä noissa hoidoissa muihin hoitoihin verrattuna on se, miten hoidot huomioivat läheiset. Molemmissa hoidoissa ohjelmaan kuuluu lähes vuoden mittainen jatkohoito vastaavan hoidon käyneiden kanssa vertaisryhmässä, ja mielestäni sillä on merkittävä vaikutus perheen eheytymisessä ja normaaliin elämään sopeutumisessa.

Hoitoonhakeutuminen on pelastanut perhe-elämämme. Mies ja me läheiset olemme saaneet käsitellä tunteitamme, ja mies on sanalla sanoen muuttunut, tai siis palautunut entiselleen. Samaksi mieheksi joka hän oli, ennen kuin sairastui noin neljä vuotta sitten.

Pienen lapsen äitinä olet erityisen haavoittunut ja herkistynyt, ja väsynyt. Se, että sinua vielä rasitetaan tällaisilla huolilla on lähestulkoon kohtuutonta. Ymmärrän hyvin epätoivosi ja surusi. Olet menettämässä puolisosi, lapsen isän, ystävän ja tulevaisuuden haaveet. Siksi toivon, että ymmärrät miten vakava tilanne on, ja ymmärrät, etteivät asiat muutu paremmaksi odottamalla. Suosittelen, että otat yhteyttä puhelimitse jompaan kumpaan mainitsemaani hoitolaitokseen.

Toivon sinulle kaikkea hyvää, voimia ja halauksia!

Kiitos Ellis! Käynkin tutustumassa noihin sivuihin. Ongelmana on se, että mieheni ei katso olevansa NIIN sairas (vaikka myöntääkin olevansa alkoholisti) että lähtisi johonkin hoitoon. Apuakin on luvannut hakea mutta eipä ole koskaan saanut aikaiseksi, ei lääkityksellistä eikä keskusteluapua. En jaksa enää kehottaa ja kannustaa häntä hakeutumaan hoitoon kun tuntuu että johonkin hoitoon tässä alkaa jo itsekin olla kohta kypsä. Mutta jospa tämä elämä tästä vielä lutviutuisi, joskus, jotenkin…

Täältä lähettelen hirveästi voimia!!! Minulla ei ole lapsia exäni kanssa, mutta muistan edelleen eropäätöksen tekovaiheen hirveyden. Ahdistus todella oli niin suuri, että tunsi sekoavansa. Siinä tilanteessa pitää yrittää vaan uskoa parempaan tulavaisuuteen ja uskoa, että se tunne helpottuu. Nyt vain ajattele itsesi ja lapsesi parasta! Mene ihmeessä al-anoniin vauvasi kanssa. Tarvitset nyt kaiken tuen, minkä voit saada. Siellä on vielä ihmisiä, jotka ymmärtävät sinua.
Minun exäni käyttäytyi ihan samalla tavalla humalassa. Viimeisissä vaiheissa tuntui, että nyt sekoan itse. Käsittämätöntä oli, että edellisenä päivänä saattoi olla hyvä olla, puhuttiin suoraan ja halailtiin ja seuraavana yönä ihminen on ihan sekopää ja vieras. Hiljentää ja hämmentää vieläkin, kun sitä ajattelee. Voimia sinulle, mitä päätätkin tehdä.

HEi,

Pienen lapsen eronneena äitinä voin kertoa että ero kannattaa.
Minunkin mieheni joi jo silloin kun lapsi oli vauva. yritti kyllä raitistua muttei siitä tullut mitään. Ja hän sentään myönsi ongelmansa. Tiesi tarvitsevansa apua. kävi AA:ssakin monta monituista kertaa, parhaimmillaan monta kertaa viikossa.
Kesti 2,5 vuotta ennen kuin erosin lopullisesti. Ei se juominen loppunut mihinkään.

Mä en oikeastaan koskaan pelännyt että mies tekisi kännissä vauvalle jotain vahingossa mutta varsinkin sitten kun palasin takaisin työelämään ja teimme molemmat vuorotöitä, jouduin aina pelkäämään ettei mies tulekaan hoitamaan kotiin lasta silloin kun pitäisi. Muutaman kerran jouduin aamulla soittamaan töihin ja keksimään kaiken maailman sairauksia koska mies olikin yön ryyppäämässä iltavuoron jälkeen enkä tietenkään voinut jättää lasta aamukuudelta vielä kännissä ukon hoivaan. Ongelmia tuli kokoajan lisää. Ja niitä tulisi myös sinulle jos jäät miehesi kanssa. Lasten kanssa alkoholistin kanssa eläminen vaikeutuu entisestään, koska lapsenhoito on käytännössä kokoajan sinun vastuullasi. Ja sen lisäksi hoidat vielä miestäsi ja murehdit hänen asioistaan. Perhene vanhempien pitäisi jakaa arjen murheet, toisen ei pitäisi aiheuttaa niitä lisää jatkuvasti.

Teet ehdottomasti oikean päätöksen. Usko vain. Itse koen vahvasti etten ole koskaan jaksanut paremmin touhuta lapseni kanssa. Olen aina hyvällä tuulella kun ennen olin usein kireä. Tunnelma kotona on vaivaton, hauska. Ihanaa on ettei koskaan enää tarvitse miettiä tuleekohan se mies kotiin töistä vai meneekö kapakkaan. Koskaan ei tarvitse yöllä miettiä millasessa kunnossa se toinen tulee kotiin. Tai onnistuuko lapsenhoito. Se on loppujen lopuksi erittäin vapauttavaa. OMasta erostani on siis nyt 3 kuukautta.

Alkoholismiin ei ole olemassa lääkitystä. Antabus on lumelääke, eikä estä alkoholistia juomasta, ts. lukemattomat alkoholistit juovat joko antabuksesta huolimatta tai jättävät koko pillerin ottamatta.

Minnesotahoito siitä hyvä , ettei potilaan varsinaisesti tarvitse uskoa että hoito auttaa, riittää että hän suostuu menemään hoitopaikkaan noin niin kuin aluksi. Moni hoitoon mennyt on löytänyt alkoholistin itsestään hoidon aikana, ja kokenut suunnatonta helpotusta.

Voimia edelleen!

Heippa.

Palaan vielä tuohon aiempaan kirjoitukseeni.

Kirjoitin jotenkin hyvin ykskantaan että ero kannattaa. Mutta en halua tietenkään olla tässä asiassa ehdoton.
Oman kokemukseni mukaan ero oli kuitenkin paras vaihtoehto kun mies ei selvästikään halunnut parantua. Vaikka hän tunnusti olevansa alkoholisti ja kärsi sairaudestaan suuresti, hän ei syvällä sisimmässään koskaan halunnut lopettaa. Uskoisin että hänellä oli halu olla terve, muttei kuitenkaan halua olla juomatta ollenkaan. Tämä näkyi siinä että jokainen lopettamisyritys karahti karille n. 1,5kk kuivan kauden jälkeen. Ja koska sitä halua ei ollut, ei minultakaan enää löytynyt halua jatkaa suhteessa.

Jos mieheni olisi mennyt johonkin hoitoon (siis tosissaan hoitoon, eikä vain katkaisuasemalle hakemaan helpotusta krapulaan) olisin voinut vielä harkita perhe-elämää. NYt sekin laiva on jo seilannut tämän sataman ohi.

Uusia laivoja siis odotellessa =)

Palasin vauvan kanssa kotiin ja keskustelimme mieheni kanssa. Sanoin että jos voisimme joulun olla kuitenkin yhdessä kotona, jos hän lupaa olla juomatta. Lupasi. Sanoin, että se ei tarkoita, että jäämme vauvan kanssa edelleen asumaan saman katon alle. Ajattelin, että on kuitenkin kiva viettää viimeinen joulu rakkaassa kodissa, eikä jonkun muun nurkissa. Maanantaina lähdin vauvan kanssa käymään toisessa kaupungissa äitini luona. Jo iltapäivällä mieheni soitti humalassa (kuulin ensimmäisestä tavusta että jotain on juotu) ja alkoi tilittää erästä parisuhteemme vaikeaa asiaa. Kiisti ensin juoneensa mitään, mutta myönsi sitten ottaneensa “vähän” mutta se pitää ymmärtää kun häntä ahdisti. No, hyvä syyhän löytyy aina… Haukkui minut pystyyn ja oli niin ilkeä ja veemäinen että ajattelin, etten edes tunne koko miestä enää. Tekstiviesteissä vuoroin aukkui, vuoroin vannoi että haluaa pitää minusta ja vauvasta huolta ja aneli että tulkaa kotiin. Seuraavana päivänä kerroin, että nyt riittää, että minähän sanoin jo että olen muuttamassa pois ja että tämä vain vahvisti päätöstäni. Mies on ihan ymmällään että etkö voi antaa anteeksi, eikö hän voisi jotenkin hyvittää pahoja sanojaan jne. Sanoin, että tajuatko sinä, että olen muutenkin masentunut ja itkeskelen jatkuvasti ja siipi on ihan maassa, on univelkaa ja tuntuu että olen loppuun väsynyt koko elämään. Niin sinä vielä lisäät kuormaani kymmenkertaiseksi, sinä jolta olisin tarvinnut tukea ja ymmärtämystä ja turvallista syliä jossa itkeä. Joo mutta kun hän on nyt saanut asioita mietittyä ja hänellä on parempi olo eikä enää ahdista. Voi helvetti miten itsekkäältä se kuulosti. Nyt tuntuu, että silmäni ovat auenneet ja näen koko miehen ihan eri tavoin. Se, että hän rakastaa minua maailman eniten, taitaakin olla tarvitsemista. Ja koko ajan vaan minä minä minä.

Olen niin alamaissa, ettei minulta tule enää maitoakaan, en tosin oikein pysty pahan olon vuoksi syömäänkään kuin väkisin. Ja joskus sekin vähä tulee väkisin ulos. Ajatus lähtemisestä ahdistaa, vaikka tiedän, ettei muuta vaihtoehtoa enää ole. Mietin, että minä olen olemassa vauvaa varten ja lohdutan ja pidän sylissä, mutta kuka minua lohduttaa ja pitää sylissä? En ole tuntenut itseäni näin yksinäiseksi varmaan koskaan. Ero pitkästä avioliitosta (jossa on ollut myös paljon hyviä hetkiä) olisi raskas ja kipeä jo muutenkin, nyt vielä se että minusta tulee yksinhuoltaja. Olen harvoin katkera, mutta nyt tunnen suurta katkeruutta miestäni kohtaan. Jouduin vauvan kanssa pois kotoa jouluksi, ilmapiiri oli niin ahdistava ettemme voineet jäädä. Mies olisi kyllä halunnut meidän jäävän, kuulemma vaikka parempi että teeskennellään että kaikki on hyvin. Koen, että mieheni on vienyt minulta kodin, aviomiehen, lapselta isän, ja nyt vielä joulunkin. Olen ennen ollut jouluihminen, nauttinut joulun rauhallisesta tunnelmasta ja yhdessäolosta ja hyvöstä ruoasta. Nyt toivoisin, että mulla olisi pikakelausnappi, jolla voisin skipata koko joulun, jonka vietämme vauvan kanssa hotellissa kahdestaan. Olla kaksin ahdistavien ajatusten kanssa koko joulu, se pelottaa. Tuntuu, että jos vauvalla olisi joku muu, joka hänestä huolehtisi ja häntä rakastaisi, en itse jaksaisi enää elää. Mutta vauvan takia on pakko jaksaa. Tuntuu vaan kamalalta että lapsella on äiti, joka vain itkee koko ajan eikä pysty enää edes rintamaidolla ruokkimaan omaa lastaan. Vauva on sylissä ja katsoo itkeviä kasvojani niin pitkään ja tarkasti että tuntuu pahalta hänen puolestaan.

Hyvää joulua kuitenkin kaikille jotka tämän sattuvat lukemaan.

Rakas Bessemjanka,
Miehesi käyttäytyy juuri niinkuin alkoholisti käyttäytyy. Hän on sairas eikä mahda mitään juomiselleen. Juominen on sairauden oire. Jos vain jaksaisit ymmärtää ja sisäistää sen, et tuntisi itseäsi niin onnettomaksi. Sinussa ei ole mitään vikaa, ja uskon että miehesi rakastaa sinua. Hän vain ei kykene parempaan.
Sanani eivät tarkoita, että sinun pitäisi jatkaa miehesi kanssa. On parempi, että teet pesäeron ja jätät hänet miettimään omaa ongelmaansa. Ehkä hän lähteekin hakemaan itselleen apua. Hae sinäkin. Joko kävit Al-Anonissa? Siellä oppisit ymmärtämään alkoholismia.

No, avioerohan tästä sitten tuli. Vasta kun otin etäisyyttä ja vietin joulun poissa mieheni luota, tajusin, että ihan OIKEASTI olen naimisissa alkoholistin kanssa. Ja että mieheni on ollut ihan äärettömän itsekäs monissa asioissa, mutten ole sitä aiemmin edes tajunnut.

Ratkaisu koskee ihan tajuttoman paljon, meninhän naimisiin ollakseni loppuelämän tämän miehen kanssa. Ja kun mieheni on pohjimmiltaan todella hyväsydäminen, alkoholi on vain muuttanut häntä niin, etten meinaa välillä tuntea koko ihmistä.

Tämä oli tähänastisen elämäni kamalin joulu, viime joulukin oli aika ikävä miehen juomisen takia mutta ei se ollut mitään verrattuna tähän. Voimat on ihan lopussa, enkä ymmärrä, kuinka jaksan alkaa järjestelemään käytännön asioita kuten tavaroiden pakkaamista ja omaisuuden jakoa. Tiedän, että omaisuuden jakaminen aiheuttaa hirveän riidan, vaikka haluan vain omani pois enkä mieheltäni mitään. Sitten mahdollinen talon myynti jne jne voi hyvä jumala mistä minä saan voimaa tähän kaikkeen. Jos tuota ihanaa suloista lasta ei olisi, tuntuu ettei jaksaisi elää, haluaisi vain lakata olemasta, ettei tarvitsisi tuntea tätä tuskaa eikä tarvitsisi jaksaa enää mitään. Pitäisi kai hakea apua mutta kun en jaksa lähteä minnekään, haluaisin vain käpertyä peiton alle ja olla siellä, ainakin vuoden…

Hei,

Tämä on nyt sitä varsinaista elämänkoulua, mitä olet käymässä. Olen erittäin pahoillani että tilanne on mennyt tähän, mutta sinä et voi sille mitään, et ole sitä aiheuttanut. Voit vain pelastaa mitä pelastettavissa on.

Elämässä tulee vastaa ilon ja onnen hetkien lisäksi menetyksiä, surua, vihaa ja epätoivoa. Kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään, mikään niistä ei ole itsessään huono. Voi olla vaikea väsymyksen keskellä sitä ajatella, mutta uskon että aikaa myöten paha olo tästäkin asiasta helpottaa. Etäisyys antaa ajatukseen kirkkautta ja päätökseen varmuutta. Huomaat, että olet aikuinen, itsellinen ihminen. Aika monet asiat tuntuvat pelottavilta kun niitä etukäteen ajattelee, mutta sitten huomaakin että pelko on ollut turhaa. Ero on raskas ja vaikea asia, ja niin on omien haaveiden menettäminenkin. Elätte lapsen kanssa tällä hetkellä niin epäterveellisessä tilanteessa, että voisi melkeinpä sanoa että päätös on jo puoliksi puolestasi tehty.

Olisiko mahdollista, että kertoisit nyt jollekin miten väsynyt ja voimaton olet. Tämä henkilö olisi toivottavasti topakka ja aikaansaapa, ja auttaisi sinua järjestämään käytännössä eroasiat. Hän voisi auttaa asunnon etsimisessä, organisoida muuton, auttaa legaalissa eroprosessissa ja olla sinulle tuki ja turva. Ystävä tai sukulainen, uskon että ihmiset haluavat auttaa kun kerrot heille että tarvitset apua. Auttaisithan sinäkin?

Niin, oletko muuten ajatellut kumpi teistä muuttaa? Aika monesti läheinen on se joka on lähdössä, mutta mielestäni sen tulisi lähteä kuka on ongelmat aiheuttanut, eli alkoholisti.

voi sinua.
Kylläpä sydän särkee puolestasi.
En tiedä kuinka lohduttaisin. Rakkaasta ihmisestä luopuminen on elämän vaikein teko, vaikka se olisikin oikea teko.

Oma lapseni on jo 2,5 -vuotias, minun täytyy itkeä häneltä salassa , hän jo ymmärtää kyyneleeni. Mutta saa äidilläkin olla paha mieli ja sydän kipeä. Lapsen on hyvä nähdä että tunteet ovat sallittuja.

Hae kaikkea apua mitä voit saada. Itse olen käynyt perheneuvolan perheterapiassa, jutellut neuvolassa,käynyt Al-Anonissa (jossa käyminen on tosiaan hurjan hankalaa kun on lapsen kanssa yksin, olisi kiva jos olisi jotain perheryhmiä joissa lapsilla olisi joku hoitaja tms. mutta sekin olisi vaikeaa järjestää). Älä anna itsesi vaipua epätoivon suohon liian syvälle, ylösnouseminen on yksin vaikeaa. Tartu kaikkiin oljenkorsiin mitkä löydät.

Loppujen lopuksi rauhallinen arki yhdessä rakkaan lapsen kanssa on se parempi vaihtoehto. Minunkin on vielä vaikea hyväksyä etten pysty tekemään mitään exäni eteen. Kamppailen sen tunteen kanssa edelleen että olen syypää hänen nykyisiin ongelmiinsa. Mutta ei se ole päällimäinen ajatukseni. Päällimäinen ajatukseni on se, kuinka onnellinen olen että elän lapseni kanssa turvallista arkea, ilman huolta millaisessa kunnossa isä tulee kotiin jos tulee. Voin tarjota hänelle kodin jossa lapsi saa olla lapsi. Se on minun tärkein tehtäväni. Ei aikuisen miehen elämän kannattelu. Näin se on myös sinun kohdallasi.

Toivon sinulle kaikkea hyvää. Voit itkeä, voit masentua. Mutta älä anna aallon viedä sinua vaan räpiköi rantaa ajoissa.

Äläkä huoli jos et voi imettää. En minäkään voinut. Kannoin siitä huonoa omatuntoa 8 kuukautta. Sitten tajusin että olen oikeasti hyvä äiti koska rakastan lastani ehdoitta. Ei sillä ole väliä saako hän ravintonsa rinnastani vai pullosta.

Tulin tässä yhtenä iltana ennen nukahtamista ajatelleeksi kuinka tyhmä on ajatus rakastamisesta ehdoitta. Omaa lastaan voi toki rakastaa ehdoitta ja kuuluukin. mutta ketään miestä ei pitäisi ehdoitta rakastaa. Siinä vain satuttaa itsensä ja antaa toiselle mahdollisuuden käyttäytyä itsetuhoisesti.

Ellis on ytimessä, kuten tavallista :slight_smile:
Jos sinulla ei muuten ole riittävää turva- ja tukiverkkoa oletko miettinyt turvakotimahdollisuutta siksi aikaa, että saat miehesi muuttamaan?
Voimia!

Hei,

Luin surullisena näitä juttuja. Mieheni juo. Nykyään aika harvoin, mutta juo silti. Humalassa hän muuttuu synkäksi ja aikaisemmin nämä synkkyyskohtaukset ovat olleet pelottavia. Mies uhkaa omaa henkeään, on itse tuhoinen ja todella vihainen, jopa aggressiivinen. Minuun hän ei ole koskaan koskenut, kunnes… joulukuun alussa jokin napsahti ja minuun sattui. Aamulla juttelimme asiasta viinan hälvettyä päästä ja mies lupasi olla juomatta. Pian juomattomuus muuttui ykkösolueksi ja pian sen jälkeen olueksi tai lasiksi viiniä silloin tällöin. Lupaus muuttui siihen, ettei hän joisi känniä vuoteen. Ja niin. Sieltä se kännikin tuli. Itsetuhoinen ja aggressiivinen rähinä sen sijaan oli saanut muodokseen itkuisen itseinhon, kun välttelemällä ja mielistelemällä, en tarjonnut miehelle mitään riidan aihetta.

En tiedä mitä tekisin. Etenkin nyt, kun olen raskaana. Pelkään vauvan puolesta, mutten halua luovuttaa tästä suhteesta. Olen monta kertaa sanonut miehelle, etten pidä hänen juomisestaan ja kertonut syyt. Mies myöntää käytöksensä ja katuu. Minä voin vielä tämä juoppohullukohtaukset kestää, mutta pian meillä on vauva, joka kasvaa pieneksi lapseksi. En tiedä mitä tekisin. Miten saisin miehen hakemaan apua ja myöntämään, että hänellä on alkoholiongelma, sairaus, jolle VOI tehdä jotain?

Tottahan tämä on.
Käytännössä vaan on niin, että joskus on parempi kuitenkin menä siitä, missä aita on matalin ja ottaa oma elämä haltuunsa helpoimmalla mahdollisella tavalla.
Vaikka moralisesti ajatellen sen pitäisi lähteä, joka ongelmat aiheuttaa, käytännössä usein tilanne on se, että toinen osapuoli on jo niin loppu, että asia on parasta hoitaa mahdollisimman kivuttomasti, ei välttämättä oikein. Muuten voikin karuselli jatkaa pyörimistään, alkoholisti ikäänkuin hivuttautuu takaisin elämään, on vaikka ihmeellisiä syitä, tavarioiden hakua yms. miksi siellä entisessä kodissa on päästävä käymään ja kohtahan se asuukin sielä taas!