Väsynyt mieheni toimintaan..

Hei,
Minäkin tänne joukon jatkoksi puran mieltäni. Avopuolisoni on juoppo. Myös rattijuoppo, useampaan kertaan. Olemme olleet viisi vuotta yhdessä. Alussa tehtiin kaikenlaista kivaa, retkeiltiin, ajeltiin, remontoitiin, rakennettiin… Aluksi en havainnut ongelmaa koska ryypiskely tapahtui perjantai iltaisin. Sehän olisi normaalia. Mies kävi silloin alussa töissä ja elämässä oli rytmi. Tällä hetkellä ei ole minkäänlaista…

Mies saattaa käydä kaljakaupassa ihan mikä päivä tahansa, oli maanantai tai keskiviikko ja ilmoittaa vievänsä mökille jotain rakennustavaraa. Myöhemmin soitan perään että tuleeko kotiin niin on kuulemma pari olutta ottanut että taitaa jäädä yöksi. Sen ensimmäisen illan saan viestejä vähän väliä, miten on innostunut tekemään sitä ja tätä. Puolilta öin saan viimeisen viestin kun olen itse jo nukahtanut; hyvää yötä, minä jatkan vielä. Facebookissa huomaan että mies on huidellut hereillä vielä aamu kahdeksalta. Soittoihin tai viesteihin ei tule vastausta tuon päivän aikana, puhelin on jo sammunut ja joku innokas ryyppykaveriksi löytynyt. Putki kestää kaksi kolme päivää. Sen jälkeen tulee vissiin armoton morkkis. En enää edes yritä soittaa perään ja olen iloinen kun hän ei ole kotona. Saattaa mennä viikko etten kuule hänestä mitään. Kömpii kuitenkin jossain vaiheessa kotiin. Sitten seuraava viikko hänellä meneekin sohvan pohjalla, nukkuen ja telkkarin turhuuksia tuijottaen. Mikään ei innosta, ei kiinnosta, ei jaksa, ulkona sää on p***aa…Kaikki on huonosti. Sitten taas joku aurinkoinen päivä innostuu kaljakaupoille lähtemään.

Ensimmäisen kerran kun tajusin hänen ajavan kännissä, olin juuri herännyt aamulla ja etsin miestä ja tämän kaveria. Autoa ei näkynyt pihassa ja epäuskoisena juoksin ympäri tonttia ettei kai ne tomppelit vaan oo lähteny sillä johonkin. Kohta kuuluikin jo auton ääntä ja juu, sieltähän ne kaahasi pihaan kaksi umpikännissä ollutta ääliötä… Sain vissiin paniikkikohtauksen, tärisin ja haukoin henkee ja rinnassa tuntu niin pirun pahalta, alko jo pelottaa että mikä nyt tuli.
Rattijuopumuksesta hän on jäänyt kiinnikin, sakkoja vain, minä haluaisin että hän päätyisi linnaan. Tappeluihinkin joutuu kännipäissään, mustaa silmää on ollut useamman kerran ja yhden kerran oli jopa hengen lähtö lähellä, siitä jäi ikuinen kallovamma. Minulle hän ei ole koskaan kuitenkaan pahaa sanaa sanonut.

Tuntuu että mies on uppoavat laiva, jonka haaksirikkoa katselen rannalta. Voin sanoa että mikään elämässä ei ole niin paljon kasvattanut kuin nämä vuodet. Vai olenko kovettunut, en tiedä… En kuitenkaan enää panikoi, kun ryyppy alkaa, toivon vain että häipyy reisulleen ja on mahdollisimman pitkään poissa. Asun edelleen samassa talossa koska meillä on tontti täynnä lemmikkejä, ilman niitä olisin jo muuttanut varmaan pois. Lapsiakin joskus halusin mutta se on selvää ettei tähän tilanteeseen. Rakastan kotiamme ja nautin paikasta vaikka fyysistä työtä on paljon, leivinuunin pitää puita kantaa ja ulkosaunaan vettä. Huomaan yhä useammin toivovani että mies muuttaisi mökille. Tuntuu että hän imee kaiken elämän ilon ympäriltä samassa talossa zombina maatessaan. Olen väsynyt ja kyllästynyt ja tiedän että tarvitsen ja ansaitsen jotain parempaa. Tämä ei ole parisuhde enää millään tasolla.

“Mies on kun uppoava laiva, jonka haaksirikkoa katson rannalta”. Hienosti kuvattu sitä fiilistä, mikä on kun katsoo voimattomana vierestä, jo luovuttaneena. Enää ei panikoi eikä kuvittele muutosta. Tietää ettei voi vaikuttaa tapahtumiin. Kaikki on jo sanottu ja yritetty, kauan sitten jo. Voi vain katsella kauempaa toisen tuhoutumista.

Miksi et ota eroa?