Väsynyt kaipaa tukea

Kotikanava
1

Kirjoitan tänne koska en jaksa lähteä edes ulos ihmisten ilmoille kauppaan tuulettumaan. Olen tästä kaikesta niin lamaantunut. Toivon, että asiasta kirjoittaminen jotain auttaisi.

Olen ollut yhdessä 2,5 vuotta alkoholistimiehen kanssa. Elämä on ollut melkoista vuoristorataa sen käytön kanssa. Puolisoni on ns. tuurijuoppo. Minun kanssani ei ole juonut putkia. Hänelle suurin ongelma on tunnejuominen eli juodaan kun menee huonosti, stressaa, vituttaa. Silloin pitää saada nollata. Tai sitten on meno päällä ja pitäisi pitää hauskaa. Käyttäminen liittyy näihin ääripäihin. Ongelma on se, että hän on erittäin herkkä (masennuksen takia eläkkeellä) ja stressinsietokyky nolla. Lisäksi hän kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta jonka vuoksi saattaa ottaa pari ”rauhoittavaa” olutta ennen jotain tapaamista/menoa. Ja kun stressi laukeaa juodaan vähän lisää.

Olen tehnyt parhaani ymmärtääkseni ja tiedän että alkoholismi on sairaus. Se ei ole ongelma silloin kun hänkin sen käytön mahdottomuuden tajuaa. Mutta kun se päivä tulee AINA kun voisi sitä yhden ottaa, selitetään sitä että kyllä muutkin ihmiset juo sekä aletaan haastaa riitaa ja etsiä minusta niitä virheitä (etten minäkään täydellinen ihminen ole). Ja hän saarnaa minulle siitä kuinka hänen olisi oltava kaikessa täydellinen minun vuokseni. Kun kysyn mitä muuta olen pyytänyt kuin että olisi juomatta, hän ei keksi mitään. Joskus onnistun nämä tilanteet selvittämään provosoitumatta ja hän parin tunnin päästä saattaa pyytää anteeksi. On vain välillä vaikea pysyä tyynenä kun hän kysyy, että missä se ongelma on? Se tuntuu niin pahalta, kun muistan mitä hän on humalassa tehnyt ja vuolaasti anteeksi pyytänyt jälkeenpäin. Silloin anteeksipyynnöt tuntuvat valheilta.

Se mitä hän on sitten humalassa tehnyt? Lista on loputon. Lähes kaikki näistä tapahtumista on hänelle hämärän peitossa ja on kuullut niistä vasta jälkeenpäin. Humalassa hän sekoilee, seksuaalisesti ahdistelee naisia tai yrittää heitä iskeä (lähikaupassa on noloa käydä hänen kanssaan, koska on siellä rivoja puhunut naisasiakkaille). Kotonakin minun silmien edessä tietokoneella etsinyt seuraa pakonomaisesti. Minuakin yrittänyt väkisin ottaa ja ei ole ymmärtänyt sanaa ‘lopeta’. Lopetti vasta kun aloin itkemään. Silloinkin vain tuhahti, että ”Että sä olet tollanen”. Olen kysynyt häneltä selvinpäin, että onko hän tyytymätön meidän seksielämäämme tai minuun, mutta hän on sen kieltänyt. Uskon häntä koska selvinpäin hän on kyllä tuskallisenkin rehellinen asioista (jos ei liity alkoholiin). Hän on sammunut vieraisiin paikkoihin (kylmänä keväänä kadulle), toikkaroinut liikenteen seassa ja ollut poliisin kanssa tekemisissä useasti. Hengenlähtö on ollut usein lähellä.

Yleensä homma alkaa pienestä ja kiihtyy kohti jotain isoa sekoilua. Nyt taas pelottaa kun on tämän vuoden puolella tullut törkeä rattijuopumus, näpistys ja muita pieniä juttuja. Putkassa ollaan oltu kolmesti. Kahden viimeisen kerran välissä oli vain viikko. Hänellä on tänä keväänä edessä paljon näitä stressinaiheita (siis normaalia enemmän) eli pahinta varmaan vielä odotellaan. Olen alkanut turtua siihen kun tullaan kuset housuissa, uuden ”lapun” kanssa poliisilaitokselta. Olen alkanut muuttua (varmaan jonain itsepuolustuksena) kylmäksi ja v:mäiseksi. En jaksa antaa myötätuntoa kun elän jatkuvassa pelossa. Nytkin olen aivan loppu kun pitäisi lukea yliopiston pääsykokeisiin (800 sivua ja kaksi kuukautta aikaa). Olen vain ahdistunut. Sairastan itse kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja yritän kuntoutua. Tässä sairaudessa stressi laukaisee sairasjaksot ja se on kyllä näkynyt mielialojen vaihteluissa viimeaikoina. Yliopistoon pääseminen merkitsisi minulle todella paljon, mutta ainut fiilis tällä hetkellä on ”paskat kaikesta”. Viikonloppuna on veljeni vauvan ristijäiset, mutta tuntuu ettei ole voimia sinnekään mennä. En voi puhua kenellekkään ja tunnen itseni niin yksinäiseksi.

Olen pitänyt huolta hänen rahoistaan ja pankkikortistaan ettei pääsisi retkahtamaan. Tämä oli hänestä myös hyvä idea. Eilen sain kuitenkin tarpeekseni koska hän syytti minua varkaaksi. Siis koska olen hänen rahojaan suojellut. Annoin kaikki hänen rahansa hänelle takaisin ja sanoin, etten voi aikuista ihmistä kaitsea. Joko hän ne juo tai sitten ei. Minä en siihen voi mitenkään vaikuttaa. Nyt hän lähti käymään apteekissa ja olen HYVIN hämmästynyt jos tulee ilman poliisin väliintuloa kotiin.

Nyt tietysti kun tuota ylläolevaa katsoo herää kysymys, että miksi minä sen ihmisen kanssa olen? Niinkuin varmaan useimmilla ne selvät jaksot on ne jotka on näinkin pitkälle kantanut. Selvinpäin harvinaislaatuisen rehellinen, välittävä, sydämellinen ja reipas. Hän on tukenut minua uskomattoman ihanalla tavalla ja ollut niiltä osin hyvä puoliso. Minä myös näen sen kamppailun jota hän käy alkoholin kanssa. Viimeisin täysin raitis putki oli puolivuotta. Hän tunsi itsenä paremmaksi ja näki, että sellaista raitista elämää hän haluaa elää. Kaikki romuttui siihen ensimmäiseen ”yhteen”. Viime marraskuussa juhlissa sukulaiseni tarjosi vahingossa (vaikka nimenomaan alkoholitonta pyydettiin) samppanjaa. Puolisoni on kovin ujo ja ei kehdannut pyytää alkoholitonta. Sukulaisenikin sanoi, ettei kai yksi haittaa. Viikko tuosta se ”voisi sitä muutaman ottaa” alkoi. Ja tässä ollaan. Tekisi mieli vaan mennä sänkyyn vetää peitto korville.

2

Moi!

Millaista elämää sä haluat Ees-taas elää? Se on mun mielestä se tärkein kysymys joka pitää itselleen esittää.

Voit yrittää suostutella miehesi hoitoon. Jos hienosti käy hän menee sinne. Sen jälkeen tosin alkaa taas sama vanha pelkääminen. Koska se repsahtaa? Mitähän se nyt miettii? Minnehän se nyt meni? Samaan aikaan yrität kamppailla itsesi kanssa että jaksaisit tukea etkä ryöpyttäisi kaikkea kokemaasi vääryyttä hänen niskaansa. Kävelet munankuorilla että toinen ei vain saisi syytä ryypätä. Jaksatko sinä vielä yrittää hänen kanssaan?

Toinen vaihtoehto on tietysti ero. Siihenkin liittyy paljon syyllisyyttä, surua ja pelkoa. Oletko siis siinä pisteessä että ero olisi kaikesta vaikeudestaan huolimatta enemmänkin helpotus, vai haluatko vielä kerran yrittää?

Olen pahoillani jos tämä kuulostaa tylyltä. Kliseehän se on, mutta tiedän miltä susta tuntuu tällä hetkellä. Kun voimat on ihan loppu ja on lopen kyllästynyt mutta silti vain toivoo loputtomasti että toinen älyäisi pelastaa itsensä.

Loppujen lopuksi et voi kuitenkaan tehdä muuta kuin pitää huolta itsestäsi. Se on ainoa asia joka on sun vallassa. Varsinkin kun sun elämä on jo valmiiksi tarpeeksi haastavaa bipon takia. Siis, mitä ikinä päätätkin tehdä niin pidä huolta itsestäsi.

Tsemppiä!

3

Moi Vyana ja kiitos viestistä.

Millaista elämää haluaisin elää? Varmaan sellaista ettei aina tarttisi pelätä. Kaikkea elämässä ei voi ennustaa, mutta kyllähän se ikävälle tuntuu kun ei voi edes perhettä kutsua kylään. Jos se puoliso onkin taas ryypännyt. Aina kun se lähtee, se kauhuskenaario on mielessä. Tosin tuo pelko helpottui kun hän oli puoli vuotta juomatta. Vähän kuin unohdin koko homman.

Eilen erosta puhuinkin puolison kanssa. Sanoin, että alan olla niin väsynyt. Äsken se tuossa soittikin apteekkireissultaan, että on terassilla istumassa. Sanoi, että oli mentävä kun olin kotona niin kylmäkiskoinen. Tällä kertaa en tosin itseäni syytä, koska olen nähnyt ettei minun suhtautumisella häneen ole mitään väliä. Olen ollut ymmärtäväinen, ystävällinen, neutraali,vihainen, itkenyt ja kaikkea hänen juomisen suhteen. Kaikissa sama lopputulos. Joten minä en itseäni hänen ryyppäämisestä syytä nyt.

Kai se on viesti jostain, että tunnen helpotusta kun hän on poissa… Melkein toivoin että taas putka kutsuisi. Olen nyt kuitenkin päättänyt, että minä en enää häntä yritä auttaa. Jos soittaa jostain poliisiasemalta, en vastaa. Yritän olla niin kohtelias kun pystyn, mutta en enää ehdota hoitoa tai juomattomuutta. Jos hän itse tulee siihen johtopäätökseen, niin hyvä. Jos ei, niin se ero voi olla se ainoa vaihtoehto. Vaikka se sattuukin. Eilenkin sain hirveän itkukohtauksen kun mietin sitä kaikkea ihanaa aikaa mitä meillä on ollut.

4

Toi kuulostaa tosi hyvältä että keksityt nyt vaan omaan jaksamiseesi ja tiedostat että et voi toisen taisteluita taistella. Hyvä että et myöskään syyllistä itseäsi.

Päihdeongelmaiset osaavat olla siinä suhteessa tosi kieroja. Selitys löytyy aina jostain muualta kuin itsestä (ja yleensä juuri puolisosta, stressistä jne.). Joku kirjoitti jossain ketjussa että juoppo keksii syyn juomiseensa vaikka kukkaruukusta. Se kuvaa mun mielestä hyvin sitä ajatustoimintaa :laughing:

Sitä “hyvän puoliskon” menettämistä saa ja pitääkin surra.En itse pysty vieläkään ymmärtämään sitä miten ihana, fiksu ex-mieheni voi olla niin pönttö että heittää kaiken potentiaalinsa hukkaan sekoilemalla ja ryyppäämällä. Kai se vain sitten on se alkoholismi ja se ettei osaa tunteitaan ja ajatuksiaan muulla tavalla käsitellä (eikä edes halua). No, eipähän ole mun ongelma enää, vaikka tietysti surulliseksi vetääkin.
Tosiasia vaan on, että siinä paketissa saa aina sen inhottavankin osan kaupan päälle.

5

Joo, tuo on niin totta :slight_smile: Kerran puolisoni oli ostanut pullon piiloon, kun odotti saavansa huonoja uutisia yhdestä kauan odottamastaan jutusta. No uutiset olivatkin sitten hyviä ja sitten hän joi sen pullon koska siitä hyvästä uutisesta tuli niin hyvä olo :unamused:

6

Oma kämppä kummallekkin, siitä se lähtee. Muuten vain junnaa paikoillaan taikka pahenee. Eikä sitä tarvitse välttämättä heti tarvitse eroksi siunata, vaan aluksi vaikkapa asumiseroksi. Sitten vaan ehdoksi että ollaan yhteyksissä vain kun ollaan selvinpäin. Omaa elämää pitää opetella elämään erillään, jos haluaa muutoksia parempaan.

Mielestäni juoppo paranee parhaiten yksin, sitten on kun on juopotellut yksin aikansa ja löytänyt oman pohjansa. Muiden ei sitä pohjan etsimistä ole tarvis sivusta seurata, se löytyy kyllä jokaiselle. Myöskään raitistuminen ei vaadi sivusta seuraamista, mutta henkistä tukea toki kannattaa tarjota, erityisesti kun ollaan selvin päin.

Yst.terv. ex-juoppo ex-mies,
muutamaa kokemusta rikkaampana.

7

Tuota minäkin olen miettinyt. Olen joskus puolisolle toivonut, että menisi muualle. Tuntuu pahalta etten saa häntä ymmärtämään, että rakastan vaikken kestä hänen kanssaan. Hän on minulle sanonut, että jos hänet tämän takia hylkään niin en ole koskaan häntä edes rakastanut. Että rakkauden pitäisi kaikki kestää. Vetoaa aina myös siihen, että on tukenut minua minun sairaudessani. Ja niinhän onkin. Ero on mielestäni siinä, että minä otan vastuun sairaudestani ja teen kaikkeni pitääkseni itseni hyvässä kunnossa. Olen mm. kerran oma-aloitteisesti mennyt sairaalahoitoon, etten rasittaisi puolisoani kun minulla oli voimakkaita oireita.

8

Niin, tätä samaa se on itsellä ollut, ja samat repliikit ollut. Nyt haen asuntoa. Voihan kaveri sitten miettiä omaa tilannettaan. Mulle annettu tuohon moittimiseen ohje. Sanot, että sittenhän on hyvä kun pääset eroon, kun kerran olen niin kamala. Siinä vaiheessa alkaa aina peruuttamaan, että rakastaa eikä mussa mitään vikaa ole. Juova alkoholisti ei ajattele kuten me, vaan tuo selittely ja valehtelu ym ovat raskas osa sairautta.
Lue muita ketjuja myös, huomaat kuvion. Mikään, mitä teet, ei auta. Ainuoa on, että pelastat itsesi ja hän sitten halutessaan itsensä. Jos ei pelasta, teet itseäsikin kohtaan oikein.
Todella. Ihan samat kuviot olemme tanssineet, mikään ei auttanut, kun viina ja lääkkeet vei. Räikeimmät uhkaukset pitää toinen hyppysissään ovat olleet itsemurhauhkaukset. Nyt tuumaan, että itsemurhaahan se ryyppääminenkin on…lopputulos sama.
Nyt hoidat vain itseäsi. Hän on aikuinen, vastuussa itsestään. Olet ilm. nuori, kun haet opiskelemaan. Nyt keskity vain siihen, sinulla on varmasti parempaa edessä, ja tulet tapaamaan hienoja ihmusiä. Miksi sitoa itsensä nyt tähän?
Sen ihanan ihmisen kanssa saat tämän tyypin myös…
Voimia sinulle!

9

Nämä illat ja yöt kun puoliso on reissullaan on kamalimpia. Päivällä jotenkin sitä pystyy keskittymään omiin töihin ja askareisiin, mutta myöhemmin illalla… Nyt se ahdistus alkaa hiipimään mieleen. Olen nykyään selkeästi vähemmän ahdistunut kuin joskus aiemmin olin. Olen onnistunut muuttamaan ajatukseni, että ongelma on hänen. Silti kun tietää kuinka sekavassa tilassa hän taas luultavasti on juotuaan aamupäivästä asti. Sen lisäksi hän vielä otti rauhoittavia lääkkeitä ennen lähtöä ja syö nykyään uutta masennuslääkettä (joka nostaa alkoholin vaikutusta joillakin). En voi muuta kuin toivoa poliisin hänet napanneen. Ennenkuin on ehtinyt tehdä mitään kamalaa :frowning:

10

Mä olen ollut vähän samanlainen kun mitä kuvailit puolisoasi ekassa viestissä. Sitten kokeilin muutaman vuoden Seronilia jonka vaihdoin Efexoriin. Kaljan kanssa meni välillä todella lujaa. Alkuun Seronil tuntui vähentävän juomisen tarvetta. Mutta kun en juomista lopettanut, niin masennus oli ja pysyi. Jotenkin muistelen että jossain vaiheessa alkoi tuntumaan siltä että SSRI ja/tai SNRI yhdessä alkoholin kanssa sai minut tavallaan maaniseen tilaan.

Mullakaan ei pankkikortin antaminen puolisolle paljoa auttanut. Kavereilta sai käteistä lainaan tilipäivään asti.

11

Jännä juttu puolisollani ollut juuri nuo samat lääkkeet ja sanonut ihan samaa. Efexor sai aikaan maanisen tilan joka pahensi juomisimpulssia. Hän lopetti lääkkeen ja juomisen hallinta oli kuukausia helpompaa. Sitten alkoi taas masentua ilman lääkitystä ja aloitettiin Seronil. Se sai myös aikaan “maanisen” olon hänelle. Annosta nostettiin vuoden vaihteessa ja silloin alkoi tihenemään nämä sekoilut. Varmasti olisi hänelle helpompaa olla juomatta ilman näitä “kiihdyttäviä” lääkkeitä. Lääkäri on vaan sanonut että ei hyviä lääkkeitä ole olemassakaan, kun puoliso on asiasta maininnut.

12

Niin siinä sitten kävi, miten olin aavistellut viime kirjoituksessani. Hän tuli aamulla putkasta kotiin. Oli löytänyt jonkun paikallisen spurgun jonka kanssa oli sammumispisteeseen ryypännyt julkisella paikalla. Onneksi poliisit olivat puolison putkaan ottaneet. Muuten olisi varmaan taas kaikki varastettu. Niin kuin aina oli hänellä katumus kova. Itki sitä miten kovan otteen alkoholi on hänestä saanut ja kuinka hän tulee kaiken menettämään. Ymmärsi kuinka lopussa olen ja kuinka vaikeaa minulla on (ei sillä, että se minun oloani merkittävästi helpottaisi jos/kun mikään ei muutu).

Loppuviikon jätin asian hautumaan ja annoin hänen miettiä asioita. Hän edelleen ilmaisi halunsa lopettaa ja sanoi vihaansa käyttöään. Uskon häntä siinä. Mutta tämänpäiväinen antoi taas kunnon muistutuksen siitä, miten paha hänen ongelmansa on.
Aikaisemmin olen ajatellut, että hän juo jos siihen on mahdollisuus (eli minä en ole paikalla sekä rahaa löytyy). No, tänään hän itse omasta ehdotuksestaan jätti pankkikorttinsa kotiin asioille mennessään ettei tulisi houkutus. Puhuin hänen kanssaan myöhemmin puhelimessa ja hän kertoi varastaneensa kaupasta kaljaa ja joi niitä juna-asemalla. Tämä järkytti minua enemmän kuin mikään humalassa tehty asia, koska hän teki päätöksen varastaa selvinpäin! Taas löydettiin uusi pohja… Tiedän kyllä mihin alkoholisti kykenee saadakseen alkoholia mutten uskonut hänen olevan vielä noin pitkällä riippuvuudessaan. Hän tuli pari tuntia sitten kotiin ja pienen sekoilun jälkeen sammui kylpyhuoneen lattialle.

Mitä mieltä olette seuraavasta: puolisoni ajatukset omasta alkoholinkäytöstä ovat kehittyneet parempaan suuntaan niistä ajoista kun tapasimme. Eli tapaamisesta puolivuotta eteenpäin hän edelleen väitti hallitsevansa juomistaan. Siitä vähän eteenpäin myönsi olevansa alkoholisti, mutta tuntui edelleen useimmiten kamppailevan sen ”leiman” kanssa. Pikkuhiljaa on kuitenkin tapahtunut edistystä ja ehkä jostain 2013 vuoden alusta on suurimman osan ajasta tajunnut ettei voi juoda edes kohtuudella, ei hallitse itseään ja alkoholi on hänelle tuhoava aine. Viime vuonna hän olikin puolisen vuotta juomatta. Voiko tie raitistumiseen tapahtua pikkuhiljaa (katkonaisesti)? Vai jumittuvatko monet tähän “Tiedän ettei pitäisi juoda, silti pakko juoda” -vaiheeseen?

Uskon repsahtamisten olevan hänelle itselleen kamalia ja todella psyykkisesti kuluttavaa. Tuntuu pahalta kuunnella hänen epätoivoista itkuaan. Ja sitä se huominenkin tulee varmasti olemaan – yhtä itkua ja anteeksipyyntöä. Tuntuu, että olen liian kiltti ihminen ja en kykene suojelemaan itseäni. Vaikka en enää aktiivisesti auta häntä sotkujen selvittämisessä tai puutu kännisekoiluihin, niin aina vaan jotenkin painan ne jonnekin piiloon omassa mielessäni ja yritän jatkaa eteenpäin. Tunnen kuitenkin, että jonkinlainen ”prosessi” on päässäni käynnistynyt muutoksen suhteen. Eli olen alkanut enemmän miettimään sitä minkälaista elämä olisi yksin. Aluksi ajatus pelotti, mutta enää ei niin paljoa. Se on varmaan hyvä merkki.

13

Olisiko elämä yksin pelottavampaa kuin tämä mitä nyt elät? Mieti, millaista haluat elämäsi olevan vuoden kuluttua. Tai viiden. Tai kymmenen.

Tuohon on nimittäin helppo jumittua, ja mitä pitempään on yhdessä, sitä enemmän kasvaa kiinni, ja sitä vaikeammaksi tulee lähteä muutoksen tielle. Sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä: 29. vuosi menossa juopon kumppanina :blush: Aluksi hän oli suurkuluttaja, vuosien mittaan on kehittynyt alkoholistiksi. Sanoo edelleen, ettei hän nauti tilanteesta, ettei juomisessa ole mitään järkeä, että juominen käy työstä eikä siitä saa enää nautintoa. Silti alamäki syvenee, ja tähän maaliskuuhunkin mahtui vain kaksi juomatonta päivää, nekin vain siksi, ettei kehdannut mennä juovuksissa poistattamaan päissään hankittuja tikkejä.

Aina joskus myös joku alkoholin käyttäjä kohtaa sellaisen kolauksen, että pelästyy ja ottaa elämänsä hallintaansa. Hyvin usein käy myös toisin. Mieti, Ees-taas, omaa tulevaisuuttasi, omaa arvokasta elämääsi. Millaista haluat sen olevan? Paljon voimia sinulle! Siihen, että jaksaisit tehdä sellaisia päätöksiä ja tekoja, jotka auttaisivat sinua saavuttamaan mielekkäitä asioita omaan elämääsi.

14

Tuota olenkin miettinyt. Tulevaisuutta. Olen 26-vuotias ja haluaisin lapsia. Mutta en todellakaan tälläiseen elämään jossa nyt elän. Pelottaa se, että odotan vuosia sitä raitistumista jota ei tule ja sitten ne lapsentekopäivät on ohi. Jos nytkin puolisolla on stressiä arkipäiväisistäkin asioista, niin mites sitten lasten kanssa? Ja opiskeluidenkin takia olisi hyvä ettei toinen aiheuttaisi koko ajan lisästressiä. Puolison kuuluisi olla voimavara ei lisätaakka.

15

Itse menin AA:han ekaa kertaa muistaakseni 5 vuotta sitten, en montaa kertaa kyllä käynyt. Kovasti yritin raitistua, mutta sitten totesin että pystyn kohtuukäyttöön. En pystynyt. Pikkuhiljaa ajatus alkoi kypsyä uudella tavalla ja perhekriisi oli ehkä viimeinen sysäys jonka tarvitsin. Nyt 7 viikkoa täysin raittiina eikä sen suhteen ole mitään ongelmaa. Muuten kyllä. Tai ongelmat ei ole uusia, mutta nyt ne näkee ja ymmärtää. Ei ole kaljanhimo selittämässä asioita kauniimmiksi kun ne on. Jos olisi tilanteen tajunnut oikeasti, niin olisihan se juominen jäänyt jo ajat sitten.

Toi pankkikortin säilöön antaminen osoittaa kyllä että mies on sitä mieltä että juominen on jonkun muun vastuulla kun itsensä. Mä kokeilin samaa kikkaa ja sitten lainasin rahaa kavereilta.

Ei tätä juomista voi ymmärtää sellainen jolla ei itsellään ole ollut ongelmaa. Juova ihminen ei taas näe tai halua nähdä ongelmaa kokonaisuudessaan. Pystyy ehkä keskittymään yhteen pikkuseikaan kerrallaan.

Mä en haluaisi neuvoa ketään eroamaan, kun on omakohtaisia kokemuksia sellaisista neuvojista. Totean vaan että mieti sitä lasten tekemistä tarkkaan. Sulla on vielä 10 vuotta hyvinkin aikaa.

16

—>Tuota olenkin miettinyt. Tulevaisuutta. Olen 26-vuotias ja haluaisin lapsia. Mutta en todellakaan tälläiseen elämään jossa nyt elän. Pelottaa se, että odotan vuosia sitä raitistumista jota ei tule ja sitten ne lapsentekopäivät on ohi. Jos nytkin puolisolla on stressiä arkipäiväisistäkin asioista, niin mites sitten lasten kanssa? Ja opiskeluidenkin takia olisi hyvä ettei toinen aiheuttaisi koko ajan lisästressiä. Puolison kuuluisi olla voimavara ei lisätaakka.

Hyvin tutulta kuulostaa Ees-taas. Noita samoja asioita minäkin mietin pitkään ennen kuin sain tarpeekseni enkä jaksanut enää. Eihän se ole sanottu että siunaantuuko niitä lapsia ikinä, mutta nyt on ainakin vähän paremmat edellytykset siihen. Minäkin yritän päästä opiskelemaan. Se olisi varsinainen unelmien täyttymys :sunglasses: Ollaan myös saman ikäisiä, minä olen 27.

Luota siihen (se voi vaatia aikaa), että sydämessäsi lopulta tiedät mikä on oikea ratkaisu. Voimia. Samassa veneessä seilataan kohti uutta ja uljasta tulevaisuutta :wink:

17

Nähtävästi oikea ratkaisu on jättää sairauden kanssa kamppaileva puoliso näiden kommenttien vuoksi. Itselläni sellainen ei tulisi edes mieleeni. Ymmärrän, että Se aiheuttaa tuskaa siinä toisessa osapuolessa kun toinen on niin erilainen ja sen sairauden edessä tuntee itsensä voimattomasti. Minä olisin toisen rinnalla loppuun asti, koska rakastan häntä ja tekisin kaikkeni ymmärtääkseen sitä sairautta ja tekisin kaikkeni oman jaksamisen eteen. Näin oon tehnyt sairauden edessä kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sanon teille ettei sekään ole helppoa. Mä tein edellämainitun ja osaan olla tukena kun sitä hän tarvitsee. Minäkin olin yhdessä vaiheessa täysin loppu ja mietin eroa. Luin paljon bipolaarisuudesta, kävin terapiassa… Oon paljon vahvempi kun hänelle tulee vaikeeta. Sain myös neuvoja, että olisi parempi jättää puoliso ja erota. Hän on mun elämäni nainen, niin Se ahdisti mua, että pitäisi erota ja tein kaikkeni hänen ja itsensä vuoksi.
Mun isä oli alkoholisti, äiti uskoi ja tuki häntä. Hän raitistui. Mun pappa oli kanssa alkoholisti ja mun mummo ei koskaan jättänyt sitä. Pappani sai kolme aivohalvausta ja menetti sen vuoksi näkönsä ja liikuntakykynsä. Vain yksi käsi toimi. Hän hoisi häntä elämänsä loppuun asti. Hän uupui noin 80 vuotiaana ja kuoli sydänkohtaukseen. Kaikki läheiset päivitteli aina miksi oot ton juopon kanssa ja etkö laittaisi sitä sairaalaan loppuelämäksi kun hän on vuodepotilas. Miksi hän niin teki? Hän rakasti pappaani.
Ymmärrän jollain tavalla, että ihmisellä on yksi elämä ja Se pitäisi elää hyvin, eikä tuhlata sitä sairaaseen puolisoon. Kaikilla on oikeus hyvään elämään ja hyvään ja terveeseen kumppaniin. Erittäin todennäköisesti jokainen ihminen sairastuu joskus vakavasti. Silloin sitä toivoo, että vieressä olisi puoliso, joka auttaa sinua eikä dumppaa minnekään laitokseen tai pihalle pois silmistä, että voisi nauttia itse paremmasta elämästä ja voisi hankkia uuden terveemmän puolison.
Olen alkoholisti ja haluan parantua.

18

Poistin alkuperäisen viestini, jossa kommentoin edellistä viestiä. En jaksa kinata…

19

Jaahas… juupa juu.

Onpa tutun oloista settiä. Tämän olisi voinut vaikka juova ex-mieheni kirjoittaa, kun halusi minun pysyvän vierellään ja rahoittavan ja tukevan juomistaan. :laughing: Yrittäen vakuuttaa minut, että HÄN raitistuu vain minun tukeni ja rakkauteni avulla, ja jos lähden lätkimään, kiskaisee samantien itsensä narun jatkeeksi pihamäntyyn. Eli hänen mielestään MINUN olisi pitänyt raitistaa HÄNET. Sitä odotellessa hän saattoi sitten juhlia ja töpeksiä täysin vastuuttomasti.

Hei jos oikeasti rakastat kumppaniasi, ja halusi raitistua on todellinen eikä manipulointia ja turhaa huulien heiluttelua, niin laitat sen korkin kiinni ja lähdet hakemaan itsellesi apua. Muualta kuin puolisoltasi.

Itseltäni löytyy kokemusta myös raitistuneen alkoholistin kanssa elämisestä, ja hän raitistui kyllä täysin ilman tukeani AA:n avulla. Päin vastoin, minusta läheisriippuvasta oli tuossa prosessissa vain haittaa, hänen omien sanojensa mukaan. Tämä raittiushomma pitää sisällään sellaisen asian kuin vastuun ottamisen omasta itsestään. Rakkaus kuuluu siihen myös, mutta sellainen rakkaus, mikä edellyttää toiselta jotakin toimia ja on ehdollista, ei ole oikeasti edes mitään rakkautta. Se on kaupankäyntiä.

Voimia sulle ja tsemppiä raitistumiseen! A-klinikka tai AA on hyvä osoite. Tai vaikka Lopettajat-palsta. Itse olen ollut yli kaksi vuotta juomatta, eikä mitään juomahaluja ole ollut enää pitkään aikaan. Tämä on kerrassaan upeaa :mrgreen: …Niin ja puolisoltani en odottanut mitään tukea, ihan muualta sen hain, hänen tehtävänsä ei ole toimia terapeuttina tai lääkärinä vaan tasavertaisena, rakastettunani.

20

On tullut ilmeisen selväksi ettei puolison kaupungille lähteminen onnistu ilman ratkeamista. No siellähän “pitää hauskaa” sitten tänäänkin :unamused:

Hän kertoi edellispäivän reissulta palatessaan käyneen naapureittemme kanssa juttelemassa. Aluksi minut valtasi aivan suunnaton häpeän tunne kun muistin missä kunnossa hän palatessaan oli. Eli viittä vaille pystyyn sammunut. Myöhemmin ajattelin asiaa uudestaan ja totesin (itsekseni) että se on hänen oma häpeänsä. Minä en ole mitään tehnyt, joten miksi häpeäisin.

Mitä mieltä olette seuraavasta: Puolisoni ehkä hiukan loukkaantui kun sanoin etten tulisi häntä taloyhtiömme pihalta noutamaan jos olisi sinne sammunut (jos naapuri esim. tulisi minulle ilmoittamaan). Sanoisin että voivat halutessaan soittaa poliisit jos hän heitä häiritsee. Minusta se tuntuu reilulta menettelyltä, etten minä juodu korjailemaan hänen kännitöppäilyjään?