Vapautus?

Tarina.
Tiettyä tarkoitusta varten . Tietyssä tilanteessa. Tietylle joukolle.
Tarina joka tekee minut osaksi joukkoa.
Hyväksytyksi.

Tositarina.
Osatotuus?

Yksi julkisivu joka vaikenee muusta jotta hyväksyttävä korostuu.

Paljosta on vaiettava.
Sovitettava tarinan henkilön rooliin.

Voinko astua tarinasta ulos kun se on tehtävänsä tehnyt?
Voinko poistaa tarinan kuulijoiden muistista ja vapautua roolista?

Voinko taas olla se kokonaisuus josta oli yksityiskohdan vuoksi vaiettava?

Me olemme yhtä kuin sisäinen tarinamme, joka kertoo mistä tulemme, kuka olemme ja minne menemme.
Se on identiteettimme.

Minä, ja luultavasti muutkin, koostumme useamman tason tarinoista.
Ehkä kaikki ovat tosia, ehkä osassa on selittelyä, uskomuksia, aukkojen paikkausta oletuksilla tai “vois olla” pehmennyksillä.

Myydessäni työvoimaani kerron yhden tarinan, kiertäen valehtelun kaukaa, totakai.
Parisuhdetta rakennettaessa valitaan tarinan “punaiseksi langaksi” eri asiat.
Viranomaisille tarvitaan arkistotarina, josta joku pakinoitsija jonka nimen olen unohtanut niin hyvin kertoi…

Eri yhteisöissä tarinan kulku vaihtuu kuulijakunnan mukaan -nuoleskelua se on, mutta hyväksytyksi haluan minäkin usein tulla.

Kerrotun tarinan rinnalla on aina se mitä ei kerrota. Paljon kerron itsestäni, ei paljastuminen minua pelota.
Ja kuitenkin, on myös asioita jotka ovat kertakaikkiaan yksityisasioitani, sellaisia joita en kerro milloinkaan. Ihmisellä on oikeus turva-alueeseen omissa ajatuksissa. Sellaiseenkin alueeseen jonne ei tarvitse päästää ketään. Jotain omaa saa olla.

Millaista tarinaa enimmin esittää, ruokkii, vahvistaa toistamalla, tuntee sen kautta tulevansa hyväksytyksi, kyllä se voi myös urauttaa ihmistä tulemaan yhä enemmän juuri sen tarinansa kaltaiseksi.

Hataraa muistiani ravisteltuani häivähti mieleeni jokin irrallinen pilkahdus kaukaisesta nuoruudestani.
Eiköhän vaan, siihen oman itseni etsimiseen, oman identiteetin ja arvomaailman määrittelyyn, kuuulunut jossain määrin myös esikuvien vilkuileminen? Esikuvien matkimista ihan pikkuisen omaa mahdollista tarinaa kehiteltäessä, oman julkisen tarinan muokkaamista hiukan jäljitellenkin, vaikkei aina niin tietosestikaan. Tarinan luomista ja omaan tarinaan asettautumista… Ja totta kyllä, myös itsensä vangitsemista tarinaan. Oli se sitäkin.

Tarinoiden tipauttaminen jalustaltaan, sen toteaminen ettei se kuva jonka ns oma ta.arina joskus antoi, ainakaan enää ole kovin totuudenmukainen eikä realistinen, vapautuminen tarinankerronnasta identiteetin pönkittäjänä, senkin aika tuli, mutta vasta paljon myöhemmin.

Tarinoiden kahleista irrottautuminen saattaa olla vielä vähän keskenkin… mutta vapauteen kannattaa uskoa. Antaa sille mahdollisuus.

Vadelmamunkki määritteli ihmisen olemuksen samaksi kuin tarina(t) ihmisestä.
Sikäli kyllä, että monesta meistä ei pidemmällä tähtäimellä jää jäljelle juuri muuta kuin meistä kertovat tarinat. Ne saattavat elää hyvinkin pitkään, ja saattavat myös elää ns omaa elämäänsä, muuttua ja kehittyä kiertäessään maailmaa.

Joskus se oli minullekin jotenkin tärkeää, ja nuorempana usein mielessäni hahmottelinkin mahdollisia tarinoita joissa sitten päähenkilönä olisin. Arvailin, suuntaan ja toiseen. Todellisuudessa niitä tarinoita oli ja syntyi kai kovin vähän. Eivät ne tarinat minusta niin ketään kiinnostaneet. Ehkäpä suuri osa samanikäisistä mietti tarinoita joissa he itse olivat päähenkilöinä.

Siinä mielessä elämäni on nykyään jo rauhallisempaa ja murheettomampaa että tuostakaan ei tarvitse kovasti murehtia. Kun se on viimeinkin mennyt perille, etten ole minkään tarinan henkilö, jota yleisö seuraa ja arvioi, voi jättää itsekin murehtimisen ja arvioinnin hiukan vähemmälle. Käyttää aikani ja voimavarani enemmän elämiseen kuin elämisen tarinaksi muokkaamiseen, itseni arviointiin ja penkomiseen.

Sisäinen tarina on aivan eri asia kuin tuo tarina(t) ihmisestä. Vaikka ihminen onnistuisikin ymmärrettävästi välittämään tarinansa niin valitettavasti sen sisältö on kuitenkin erilainen sitä lukevalle ihmiselle.

Sisäisessä tarinassa on myös useita kerroksia eikä se sisäinen tarina ole muuttumaton. Vasta kun olosuhteet radikaalisti muuttuvat tulee uusia näkökulmia esiin tarinaan.

Ihmisen sisäinen ääni on taas se joka johtaa sisäistä tarinaa.

Kyllä niin on jos tarinaksi määritetään kaikki se tieto mikä ihmisellä itsestään on. Siitä voi kertoa vain osan vaikka kuinka yrittäisi. Minkä osan kertoo muille sen valitsee itse ja senkin valitsee mitä kertoo useimmin itselleen. Sitä mikä määrää mitä kerrotaan voi sanoa sisäiseksi ääneksi tai omatunnoksi. Niinkuin Helisee sanoi tarinan kuulijalle ei edes kaikki aukene vaan muokkaa itse miten asioita ymmärtää.

Voiko sisäistä ääntänsä ohjailla? Ohjaako sitä joku muu?

Luetteko muuten omaelämänkertoja tai muistelmateoksia? Niistä voi saada mielenkiintoista osviittaa tähän tarina-aiheeseen.

Jos määritetään noin, niin Vadelmamunkin määritelmä on helpommin ymmärrettävissä.
Pelkistettynä jotenkin niin että “olen sellainen kuin tiedän olevani”.

Ja jos ihminen on realisti, pystyy katsomaan itseäänkin objektiivisesti, kaunistelematta tai mustamaalaamatta, niin väite voi olla likipitäen totta. Eri asia on, kuinka monella se tieto on realistista totuutta ja monellako hiukan väritettyä.

Minun on kuitenkin myönnettävä, etten itsestäni aivan kaikkea tiedä, enkä itse asiassa aio aivan kaikesta aivan kaikkea tietoa hankkiakaan. En edes ehtisi, kun olen ajatellut käyttää aikaani myös elämiseen.
Siinä mielessä siis minulla ei ole sellaista aukotonta tarinaa joka kertoisi mistä olen tullut, minne tulen menemään ja mikä olen nyt.

Ehkäpä tulen toimeen ilmankin?

Varsinkin, kun hajanaisilla tiedoillani ja vähällä ymmärrykselläni voisin useassakin kohdassa arvioida ihan pieleenkin, ja siinäpä sitten olisinin ihan väärässä itse luomassani tarinassa, identiteetissä, kummastelemassa että mitenkäs minä nyt tällaiseen jouduin.

Ehkäpä voin elellä näinkin, ilman kaikentietämistä itsestäni. Niitä vähemmän syvällisiä tarinoita, juonen ja kehityksen kulkuja, oman näkemykseni mukaan sommiteltuja toki voin aina tarpeen mukaan rakennella niin omaksi kuin muidenkin iloksi, kunhan kuitenkin hiljaa itselleni myönnän että ei niissä aivan koko totuus taida olla… luulenpa että useimmat elämänkertakirjuritkin joutuvat tuossa suhteessa pikkuisen lipsumaan. Valikoimaan ja jättämään jotain huomiotta, vaikeammin ymmärrettäviä asioita sivuuttamaan jopa mahdottomina avattaviksi.

Ei minun kai tarvitse aivan kaikkea ymmärtää eikä tarinaksi pakottaa? Ehkä voin jättää siihen identiteettiinikin jotain takaportteja ihan sen varalle että kaikki ei aina sujukaan niin tarinan juonen mukaan… kun olen niin paljon tähänkin mennessä muuttunut siitä mikä oman tarinani päähenkilön olemus joskus oli, niin parempi etten mene vannomaan sen tällaisenakaan ikuisesti pysyvän.

^ Mutte olethan kirjoittanut melkein 5600 viestiä tälle foorumille, joista monissa on ollut tarinoita itsestäsi.
Ja “yleisö” eli foorumin muut käyttäjät seuraavat, avian kuten kaikkien muidenkin viestejä seurataan.
Kaikista viesteistäsi syntyy yksi iso tarina murheettomasta miehestä, jonka elämä on rauhallista.

Totta.
Monta viestiä olen kirjoittanut, ja paljon niissä on ollut mietiskelyn, kommentoinnin, vuorovaikutuksen, kannanottojen ja mielipiteiden lisäksi myös tarinointia.
Tarinoita joissa olen itsekin tarinan henkilönä ollut.

Ja rehellisin mielin, ilman yhtään tahallista valetta olen kirjoittanut.

Mutta… ei niissäkään tarinoissa koko totuutta minusta ole. Enkä kai ole sensuuntaista koskaan väittänytkään. Osia minusta ne väkisinkin ovat, ja luulenpa että aina kulloisenkin keskustelunaiheen mukaan valikoituneita osia.
Ja niin luulen asian olevan muidenkin kirjoittajien kohdalla, kokonaisuus voisi olla kovin suuri, ehkäpä se ei tarinoihin edes mahtuisi.

Kai noista tarinoista jonkinlaisen kuvan minusta saa, väkisinkin paljon kirjoittaessa tuo julki jotain luonteestaan, asenteistaan, arvoistaan, asemastaankin. Ja tokihan me kirjoittaessamme sen tiedämme.

Silti, painopisteet valikoituvat, näkökulmat vaihtelevat, itsekullakin.

VM mainitsi muistelmat ja elämäkerrat. Tuleehan niitä luettua, ja usein ne kertovat paljon. Mutta, tekijänsä silmin katsottua totutta nekin ovat.
Just nyt minulla on muuten kesken aiheen kannalta mielenkiintoinen kirja. “Toistemme viholliset”, kirjallisuudentutkijoiden mietteitä siitä miten just satavuotispäiviään viettäviä vuoden 1918 tapahtumia on lähestytty tarinoissa, kirjallisuudessa.

Näkökulmia on monta, vastakkainasettelut tulevat kovin erinäköisinä vastaan eri puolilta katsottuina. Suosittelen muuten luettavaksi, olipa siitä tappeluksesta mitä mieltä tahansa.

Kaunokirjallisuutta voi myös käyttää välineenä todellisen historian elävöittämiseen. Vuodesta 1918 tuli mieleen Jari Tervon romaani “Troikka”, jota en ole lukenut vielä, mutta johon pohjautuvan näytelmän harjoituksia (!) olin kerran katsomassa. Tarinahan liittyy Mannerheimiin ja Suomen sisällissodan aikoihin.

Jos tarinoituttaa, niin miksikäs emme osallistuisi Työväenkirjallisuuden päivän kirjoituskilpailuun, jonka deadline on vappuaattona 30.4. :bulb:
Teema on Vapaus, vastuu, vallankumous, joka osuu hyvin yksiin tämän ketjun otsikon kanssakin.
Plinkissä on monia eteviä kynän(näppäimistön)käyttäjiä, ja tämänlaisiin kirjoituskilpailuihin osallistuminen voi olla oivaa oheistoimintaa Plinkkiin kirjoittelulle.
tkm.fi/tkp15/kirjoituskilpailu/

Itse aion osallistua, ja sen lisäksi sci-fi -kilpailuun ja kauhuromaanikilpailuun. Tässä on nyt niin paljon tarinoita kirjotettavana, että voisi ihan ottaa loppuelämänuraksi.

Kilpaa kirjoittamaan.
Olen kyllä yrittänyt etsiä harrastuksia joissa saisi olla kilpailematta mutta ehkä siihen aina päätyy. Tärkeintä lienee paremmuusjärjestykseen selviäminen.

Raittiuskilpakirjoituksiin osallistuttiin entisaikojen kansakoulussa. Mukavia kirjapalkintoja saatiin. Sen jälkeen en sitten olekaan kilpaa kirjoittanut. Tarinoituttanut on. Kuten muitakin plinkkiin osallistuvia.

Tarttis hiukan opetella tarinointia. Hioa ja funtsia rakenteita. Sitä tietysti jossain mielessä tämä plinkin tarinoinnissakin mukanaolo on, mutta ehkä pitäisi vaikka johonkin tarinankerrontaryhmään osallistua. Ja sitten kilpailemaan jos kilpailuttaa. Ei mahdoton ajatus.

Tänään kuitenkin menen mukaan vertaistukitoimintaa opettelemaan, vanhusten tietokoneenkäytön opastajakoulutukseen. Hommaan jossa ei vissiin tarinoida vaan tartutaan asiaan. Vaihtelua sekin.

^ Minä näkisin kirjoituskilpailut hyödyllisenäkin ponnahduslautana uusille kirjoittajille, joille pointtina on vain saada oma kirjoituksensa julkisuuteen tai julkaistuksi. Yleensähän parhaimmat tai ainakin paras kirjoitus julkaistaan jossain jotenkin. Nuohan onkin usein tarkoitettu kirjoittajille, joilta ei ole vielä julkaistu omia kirjoja, ja tarkoituksena on löytää uusia kykyjä. Paremmuusjärjestykseen pääsevät vain voittajat.
Itselleni on myös hyödyksi se, että niissä on tarkka deadline. Valmista on siis tultava tiettyyn päivämäärään ja kellonlyömään mennessä. Nykyajan tietoverkko mahdollistaa onneksi tekstien kätevän lähettämisen sähköpostitse.

Ennen vanhaan mahtoi kirjoittajilla olla aikamoista paperi- ja postipakettisouvia, jos jotain satojen tai kymmenienkin liuskojen nivaskoja piti postitella akustisessa postissa pitkin maita ja mantuja.

heipat!
pienenä vinkkinä kannattaa edelleenkin lähettää käsikset niin kustantajille kuin kilpailuihin paperiversiona.
tiedän tämän varmana asiana oman työni kautta.

lisäksi rohkenen neuvoa, että omaa tekstiä kannattaa lukea aina printiltä, säännöllisesti kirjoitusprosessin aikana.
tällöin kirjoittaja saa parempaa tuntua lauseensa muodostukseen. lause on oltava rytmissä itsenäisesti(kin), ja pelkkä ruudulta lukeminen vääristää sen saundia. toisin sanoen visuaalinen kokemus tekstistään on tärkeää; se herättelee kielikorvaa.
siksi paperiversiot kunniaan sitenkin! :smiley:

Kiitos, SylviaPlaa.
Onhan teksti paperilta luettuna erilaista kuin näytöltä.
Laitetaan ohje mieleen, siltä varalta että joskus jonnekin tarinoimme… potentiaalisia tarinankertojia tällä palstalla on.

^ Nuissa kirjoituskilpailuissa on sekin hyvä, että niissä on yleensä tarkat ohjeet miten ja missä muodossa teksti lähetetään. Esim. tuossa jonka linkkasin, niin lähetetään sähköpostitse liitetiedostona, määrätyllä tavalla nimettynä.

Kustantamoiden nettisivuilla lienee myös ohjeita miten kokonaisia kässäreitä lähetetään. Hyvä ohje lienee tosiaan se, että jos erikseen ei suositella sähköistä muotoa, niin sitten paperinen versio on paras.

Mulla on pikkusen “paperikammo” , eli kammoksun isoja tuloste- ja monistemääriä. Valmiit kirjat luen tietysti mieluummin paperilta, eli en ole e-kirjojen ystävä. Raakileet ja keskeneräiset tekstit pidän yleensä visusti digi-muodossa, mutta kukin tyylillään.

Tärkeintä, että kirjoitamme ja luemme. :slight_smile:

juu, tuossa pitikin mainita että eri asia jos nimenomaisesti pyytävät sähköisessä muodossa.
silti lähettäisin oheen myös plarin. esim. plari plus muistitikku on hyvä systeemi, jos se ei selkeästi ole ohjeita vastaan.
mutta kuten Vadelmamunkki mainitsi, tärkeintä on että kirjoittaa ja lähettää tekstejään eteenpäin :smiley: