Vapaus käteen jää?

Uskomaton fiilis. Että tähän on tultu. Tämä elämä ei vaan voi jatkua näin mutta millä mä kasaan itseni selviämään jatkosta.

Olen lueskellut muiden tarinoita ja muutama niin tutun kuuloinen kirjoitus on tullut vastaan, että voisivat olla omiani. Kohtuu nuori olen vielä, kasa pieniä lapsia huollettavana, korkea koulutus, hyvä työpaikka, kiva omakotitalo ja sitten se kirsikka siellä kakun päällä eli alkoholisoitunut mies. Ennen se joi, koska minä. Nyt se on jo pikkuisen tajunnut, että hän juokin, koska hän itse. Suunta on siis ihan hyvä mutta mä en enää vaan kykene jatkamaan tässä. Mä oon ihan rikki itse tähän ja se ei oikeen olisi tällä hetkellä vaihtoehto, kun noita pieniä on niin monta tuossa huolehdittavana. Ja juu, kyllä, voit kysyä, miksi ne tein, kun mies juo. Hyvä kysymys, seuraava kysymys. Vastauksen pohtimiseen ei nyt kannata energiaansa tuhlata, koska asia nyt on jo näin.

Oikeassa se on, kun nalkuttaa, ettei meillä oo läheisyyttä eikä seksiä. Mut en mä kykene näkemään mitään haluttavaa tällä hetkellä tuossa miehessä. Kun mä katson sitä, niin mä nään vaan ne lurpattavat silmät ja kuulen sammaltavan puheen, vaikka se ois selvin päin. En mä halua halailla ja pussailla kännikalaa!!!

Paljon se on jo vähentänyt juomista ja nykyiset määrät ei olisi varmaan ongelma ilman hänen historiaansa. Mun mielestä hänellä ei vaan ole kuin yksi vaihtoehto, täysi juomattomuus. Mä en usko, että hän voi pysyä kohtuu määrissä lopun elämäänsä. Se repee kuiteski jossaki vaiheessa sit taas. Ja sit ne lieveilmiöt, kun lipsahtaa pari liikaa. Et käydään kusella lavuaariin ja nukutaan olohuoneen lattialla. Voi *ittu, että *ituttaa. Vaikka se tapahtus vaan kerran kahdessa kuussa. Mut mä en vaan yksinkertaisesti jaksa enää yhtään. Mun mitta on vaan niin totaalisen täysi.

Ahdistaa tää elämä tässä ja ahdistaa ajatellakin, mitä kaikkea se multa vaatii lähteä tästä. Millä mä selviin noiden kaikkien kanssa? Yksi lapsista jo oireilee tätä hankalaa tilannetta + ikäkin on just pahin uhmaikä. Miten mä jaksan kaiken? Mä en tajuu…

Mitään peruspelejä meillä ei enää aikoihin ole pelattu. Mua ei kiinnosta, pajonko se on juonu, jos on juonu. Mä en halua siltä mitään hyvittelyjä jälkeen päin. Ne *ituttaa niin suunnattomasti. Mä en haluu mitää hyvittelyjä, mä haluun että se saakutin idiootti on juomatta! Jos mun tarttee itse päästä johonkin niin varaudun ottaan lapset mukaan tai hankin niille hoitajan. Miehen varaan en juurikaan laske. Reiluuden nimissä täytyy nyt kuiteskin sanoa, että on se hyvä isä noille lapsille, kun homma on sillä kasassa. Lapset tykkää siitä kanssa.

Tästä varmaan nokkelimmat on rivien välistä pystyneet aistimaan sen vihan mitä mä tunnen. Mä olen niin hiton vihainen sille, että se teki tän mulle, meille. Ja tää viha pelottaa mua hetkittäin, koska se on niin vahva. Se sekoittaa mun elämän enkä mä halua olla koko ajan vihainen. Elämä valuu hukkaan. Tähän minä nyt voin sen kirjoittaa ja tunnustaa: minä olen niin pohjattoman väsynyt ja vihainen tähän kaikkeen.

Oletko kokeillut Al-Anonia?Sieltä voisit saada apua.

Tsekkaappa Googlella Juha Kemppinen kotihoito,voi olla ajatuksia herättävät nuo päihdepsykiatrin sivut