Vanhemmuudessa vaikeinta?

Päivän pohdiskelu; minusta vanhemmuudessa vaikeinta on olla se peruskallio. Pitäisi pystyä viestimään lapsille, että homma on hanskassa, vaikkei aina ole. Pitäisi olla vahva, vaikkei aina ole. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän on kyettävä antamaan se vaikutelma, että äiti/isä kyllä pystyy hommat hoitamaan. Ja pohdittava sitten omaa jaksoa, rahatilannetta, parisuhdetta tms.(mikä kenelläkin eniten mättää) yön pimeydessä, kun ei kukaan ole ahdistusta näkemässä.
Välillä kaipaa suorastaan sitä aikaa lapsuudessa tai nuoruudessa, kun aina joku tiesi paremmin ja teki päätökset. Nyt ne on tehtävä itse ja seurausten kanssa elettävä. Olen omasta mielestäni onnistunut “huijaamaan” lapsiani siinä, että he uskovat useimmiten, että minä tiedän mitä teen. Odotan kovasti sitä aikaa, että lapseni alkavat nähdä minut ihmisenä yhtä paljon kuin äitinä, mutta kokemuksen perusteella siihen menee aikaa ainakin, kunnes ovat 30 v. Ehkä sitten pystyn puhumaan heidän kanssaan täysin rehellisesti.

Ongelma on se, että ainakin alaikäiset lapset ovat riippuvuussuhteessa vanhempaansa ja vanhemman ongelmista tietäminen horjuttaisi heidän riippuvuusuhteeseen perustuvaa perusturvaansa. Vanhempien on pakko jaksaa ja pystyä. Ehkä rehelliseen dialogiin kyetään vasta, kun riippuvuussuhdetta ei ole. Itse pystyin siihen aika vanhana, koska olin jossain määrin taloudellisessa riippuvuussuhteessa isääni kun lapseni olivat pieniä. Niin kauan kun otin taloudellista tukea vastaan en päässyt riippuvuudesta emmekä kumpikaan kyenneet kohtaamaan toisiamme tasavertaisina.
Narkomaani lapsen kanssa ei ehkä koskaan pääse tuolle tasolle, koska lapsi on kiinnostuneempi siitä, mitä voisi suhteesta hyötyä, kuin itse suhteesta.
Itse petyn kerta toisensa jälkeen, kun tyttäreni puhuu minulle suht ystävällisesti tai käyttäytyy jollakin tavalla hetkellisesti ok. Petyn, koska aina pienellä viivellä ymmärrän, mitä minulta koetettiin pelata; rahaa, lupia, tavaroita etc. On vaikeaa hyväksyä se, että hänellä ei ole mitään tunneperäistä tarvetta olla missään kontaktissa kanssani, vaan tarve on aina hyvinkin konkreettinen.

Olen samaa mieltä. Ei ole aina helppoa olla vahva ja varma vanhempi. Kun lapset olivat pieniä, oli kaikki jotenkin paljon yksinkertaisempaa. Siinä vaiheessa, kun poika alkoi älyssä ja tietämyksessä (tietyissä asioissa) ohittaa meikäläisen, aloin olla itse epävarmempi. Kun poika esim. rupesi mennen tullen päihittämään minut tietokoneasioissa ja muussakin tekniikassa ja erityisesti tietämyksessään huumeista, huomasin olevani heikoilla. Ja myös poika huomasi sen varmasti ja käytti sitä hyväkseen. Olen monta kertaa ajatellut, että olisinpa tiennyt enemmän siinä vaiheessa, kun poika aloitteli päihdeuraansa, niin olisin osannut olla varmempi ja tiukempi. En tiennyt, milloin oli vedetty kamaa (hyvä jos tiedän vieläkään), luulin että poika on oikeasti flunssassa, kun kyse olikin vieroitusoireista jne. Uskoin valheisiin ja annoin vedättää itseäni.

Omasta jaksamisestani ja voinnistani olen yrittänyt viimeiseen asti antaa lapsille sellaista käsitystä, että olen vahvoilla ja että pystyn hoitamaan asiat. Että minuun voi luottaa ja minulta saa aina apua. En ole itkenyt lasten nähden, en valittanut. Kyllähän äidin pitää olla vahva ja jaksaa… Näin olen ajatellut. Pientenkin parisuhdeongelmien näyttämistä lapsille ollaan niin ikään yritetty välttää. Vasta viimeisen vuoden aikana olen kertonut pojalleni, että syön masennuslääkkeitä. Taisi olla ihmeissään. Tai sitten ei. Voihan olla, että fiksut poikani ovat nähneet kaiken läpi.

Toisaalta olen oikeestikin sitä mieltä, että vanhempi ja lapsi eivät voi olla kavereita. Ei koskaan! Lapsi ei voi muuten kokea oloaan turvalliseksi. Itseäni inhottaa vieläkin, jos 80-vuotias äitini rupeaa puhumaan jotain kielteistä isästäni. Sukupolvien välillä kuuluu olla raja. Ehkä kaikesta huolimatta ollaan jossain määrin onnistuttu tuottamaan turvaa jopa addiktipojallemme. Kun poika laitettiin laitokseen huumekuntoutukseen 17-vuotiaana, asiantuntijat sanoivat, että perusturvllisuus on onneksi pojalla kunnossa. Kysyin että mistä sen tietää. Henkilökunta sanoi, että sen vain näkee, ei ole epäselvyyttä siinä asiassa. (En muuten tänä päivänäkään tiedä, mistä sen näkee)

Jotenkin tasavertaisempi on tietysti aikuisen lapsen ja vanhemman suhde. Ja niin pitää ollakin. Siihen pääseminen kestää tosiaan varmaan huumelapsella pidempään. Tuntuu ainakin, että toinen poikani, joka on kaksi vuotta nuorempi kuin tämä addikti, pystyy ottamaan minuakin huomioon ja asettumaan asemaani. Hän esim. kyselee kuulumisiani ja on valmis auttamaan pienissä käytännön asioissa, mikä ei kovin helposti juolahda isoveljelle mieleen. Isoveljellä on toki joskus tarvetta olla tunneperäisessäkin kontaktissa minuun, mutta se tapahtuu vain lähinnä silloin, kun hän tarvitsee apuani.

Edelleenkin toivoisin pystyväni olemaan varmempi ja vahvempi äiti. Suhde tämän herkän addiktipojan kanssa on vain niin herkkä, on ollut ehkä aina. Ehkä se on myös yksi syy omaan epävaarmuuteeni.