Valtava suru veljestä

Isämme kuoli muutama vuosi sitten alkoholin takia. Minä olin silloin lukiossa ja veljeni ala-asteella. Itse pääsin kuolemasta yli, vaikka suru ei olekkaan kadonnut mihinkään. Äitimme ja isovanhempamme ovat mahtavia ja muutenkin kotiolot ihanat. Asioista on aina puhuttu ja apua saatu. Opiskelen kolmatta vuotta yliopistossa toisella paikkakunnalla ja veljeni ongelmat ovat alkaneet syksyllä 2011… Ja nyt kamppailen sekavien tunteiden kanssa… Tuntuu, etten kestä enää toista surua ja tämä suru on pahempaa kuin se, mitä koin isän kuoltua.

Veljeni on ilmeisesti poltellut aluksi pilveä, mutta ennen joulua jäänyt äidilleni kiinni subutexista ja masennuslääkkeiden/särkylääkkeiden väärinkäytöstä. Äitini sai hänet alaikäisenä pakkohoitoon 2 viikoksi. Tilanne oli tämän jälkeen hetkellisesti parempi, kunnes kuukausi sitten ilmeni taas samoja oireita ja samat epämääräiset porukat/ystävät tulivat taas veljeni kuvoihin… Voi tietysti olla, että ne kaverit eivät koskaan edes kadonneet mihinkään. Oloni on hirveä, enkä voi ymmärtää, kuinka perheellemme kävi näin. Tuntuu, että olemme jo kokeneet tarpeeksi tuskaa…enkä voi ymmärtää, kuinka yhden ihmisen valinnat pilaavat myös muiden terveyden ja elämän.

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet hirveitä. Veljeni on sekoillut ja itkeskellyt välillä, poliisit ovat käyneet kotona ja vieneet hänet putkaan. Koulu on jäänyt… Veljeni puhuu veloista (eikä tiedä mikä on totta ja mikä ei)…Soittoja tulee milloin minkäkin kuntoisena ja hänen puhelimensa soi jatkuvasti. Ymmärrykseni ei riitä käsittämään tilannetta. Äitini on etsinyt häntä milloin mistäkin ja raahannut kotiin. Veljeni täytti juuri 18 -vuotta, joten pakolla häntä ei saa mihinkään hoitoon. Asuu kuitenkin vielä kotona, vaikka välillä uhkaileekin poismuutolla.

Veljeni käyttää siis subutexia suonensisäisesti ja todennäköisesti joitakin vahvoja kipulääkkeitä. Todennäköisesti tämän subutexin käyttö on kestänyt n 6kk… Minulle veljeni puhuu, että velat ovat keksittyjä. Onko huumemaailma todella sellainen…Nähdään, että perheellä on rahaa ja ilman syytä lypsetään (kiristämällä) keksittyjä velkoja? En jaksa… Pelkään joka yö, että veljelleni sattuu jotakin. Maha on kipeä ja olo on tuskainen…

Miten voin auttaa?

Hei Susetteh,
Tervetuloa palstalle. Kirjoita tänne aina kun jaksat, lue muita ketjuja ja saat ainakin jonkinlaista tukea konkreettisia neuvoja ja opit ymmärtämään maailmaa jossa narkomaanit elävät.
Oma tyttäreni jäi subukoukkuun 15-vuotiaana. Siitä voit lukea ketjusta
http://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=86&t=22645

Monet ihmiset jotka ovat olleet samanlaisessa tilanteessa tai itse käyttäneet ovat auttaneet minua paljon kommentoimalla. Välillä on ollut aikoja jolloin en varmaan oisi jaksanut ilman tätä tukea.

Valitettavasti täysi-ikäisen kanssa on niin että auttaa voi oikeasti vasta sitten kun ihminen itse haluaa lopettaa.
Niin kauan kuin on säätäminen ykkösasiana elämässä, auttamisesi vain mahdollistaa käyttöä ja sinua käytetään hyväksi. Huumemaailma on kovaa, prioriteetit täysin normien vastaisia ja kaikenlainen sumuttaminen, huihaaminen, liioittelu/vähättely ja vääristely tulee normaaliksi toimintatavaksi. Jatkuvasti tuntuu tapahtuvan kaikkea kauheaa ja katastrofaalista johon läheiset vedetään mukaan. Pelkkän subutexiin harvemmin kuolee, ellei vedä mukaan muita mömmöjä tai alkoholia. Tyttären alle 20 v kavereista on kuollut 3 tämän kevään aikana. Yksi heistä tosin vain välilliseti huumeisiin, sillä hänet kuristettiin keikalla kun hän oli myymässä itseään saadakseen rahaa huumeisiin poikaystävälleenja itselleen. Toinen kuoli ystävien edessä illanvietossa kun kaverit olivat enemmän huolissaan miten läsnäolijoille käy jos kutsuvat ambulanssin ja jättivät hengityslamaan joutuneen yksin nukkumaan. Kolmas kuoli jossain ulkomailla hämärissä olosuhteissa. Lisäksi on muutama psykoosissa, vankilassa tai korvaushoidossa niin että myy tai vaihtaa kamansa ja piikittää edelleen.
Oma tyttäreni on nyt aloittamassa korvaushoitoaan ja voin vain toivoa että hän nyt oikeasti haluaa aineesta eroon.
Vuoristorataa on kestänyt niin monta vuotta että on vaikea uskoa juuri mitään hänen sanomaansa.
Tärkeintä on että pidät huolta itsestäsi ja katsot etteivät muutkaan läheiset unohda tätä. Käyttäjä sairastuttaa lähellään olevat tavalla tai toisella. On hyvä sopia yhteisistä rajoista ja jutella ne selviksi kaikille osapuolille.
Tämä voi tuntua kovalta ja jopa hylkäämiseltä, mutta taitaa olla ainoa keino selvitä joten kuten järjissään, sillä välittämistä ei voi kuitenkaan lopettaa.
Soilisko

Hei Susetteh,

Tervetuloa mukaan keskusteluihin. Olen todella pahoillani, että olet joutunut elämässäsi tällaiseen tilanteeseen.
Soilisisko jo antoikin hyviä neuvoja tämän palstan käytöstä. Uskon, että lukemalla ketjuja saat realistisen kuvan siitä, millaista elämä on narkomaanin vaikutuspiirissä. Sekin helpottaa, kun huomaa, ettei ole yksin tämän ongelman kanssa.

On todella tärkeää, että te läheiseset keskustelette ja tuette toisianne. Sopikaa yhdessä, miten veljesi kanssa toimitte. Kuten Soilisisko kirjoitti, he ovat lahjakkaita vedättäjiä ja häikäilemättömiä hyväksikäyttäjiä. Siihen ei pidä alistua. Mutta muuten tulee näyttää, että hän on yhä teille rakas. Se tarkoittaa sitä, että käyttöä ei mahdollisteta antamalla rahaa, lopettamista tuetaan, jos hän sitä haluaa. Ikäväkyllä lopettamishalun tulee lähteä käyttäjältä itseltään.

Tiedän, että olet todella huolissasi, mutta sinun täytyy ajatella omaa hyvinvointiasi. Omaa elämääsi. Onko paikkakunnallasi Irti Huumeista ry:n vertaistukiryhmää? Sielläkin voisit käydä juttelemassa. Toisten sellaisten ihmisten kanssa keskustelu, jotka todella tuntevat tilanteen, auttaa jaksamaan. Ja tietysti, pura mieltäsi, kysele neuvoja täällä.

Terveisin
Ohjaaja Jekaterina

En tiedä onko tämä oikea kohta avautua elämästäni minun veljeni kanssa. Hänen “uransa” huumeiden käyttäjänä on useita vuosia pitkä. Olen onnistunut luomaan ihan sairaan riippuvuussuhteen veljeeni. Tässä taustalla on lapsuus, jossa jouduimme näkemään ja kokemaan asioita, joita edes pahimmat kauhuelokuvat eivät ole koskaan onnistunut tallentamaan. Minä olin jo lapsena se, joka suojeli veljeäni. Minä olin se, joka oli valmis astumaan ensin kohti silloistakin kohtausta, jotta veljeni säilyisi pienemmällä tuskalla. Minä olin se, joka selvisi vain, jotta voisi suojella toista. Jo teini iässä veljeni alkoi paeta todellisuutta alkoholin, lääkkeiden ja mietojen huumeiden avulla. Minä niin toivoin ja rukoilin jo silloin muutosta asiaan. Kuitenkin ymmärsin, sillä elämä sellaisenaan oli oikeasti sietämätöntä. Myöhemmin alkoi tulla muutkin huumeet. Huumeiden myötä tuli tarinoita lisää. Ups, auto putosi rotkoon, en minä tiedä kuinka? Montako kertaa hänet onkaan hakattu sairaalaan, milloin on jalka poikki, milloin hampaat. On tullut puheluita sairaaloista, kuinka hänet on löydetty jostain lähes hengettömänä. On käyty teholla, suljetulla ja milloin missäkin. Ajokorttikin on hänellä kai ollut, mutta autoahan ei tieten kortilla ajeta, joten ei sitä niin tarvitakkaan. Jokaikinen sairaala reissu on minulle toiveiden täyttymys, jossa alan haaveilla veljeni uudesta alusta. Olemme muutaman muun kanssa yrittäneet järjestää hänelle hoitojaksoja, asuntoja uudelta paikkakunnalta, sekä paljon muuta. Veljeni on päättänyt kuitenkin elämän suunnan. Vain yhden kerran hänen joutuessa pakkohoitoon me puhuimme tulevaisuudesta niin, että hänkin pohti tekevänsä parannuksen. Hän toivoi silloin itsekkin parempaa. En tiedä, mikä muuttui, sillä pakkohoidon purkamisen jälkeen hän taas palasi entiseen.

Elämä välillä tuntuu niin raskaalta. Toivot parempaa ja huomaat, että toive on minun. Yksin en pysty veljelleni tulevaisuutta rakentamaan. Tarvitsisin hänen apuaan siihen. Jokaikinen päivä pelkään, mitä elämä tuo tullessaan. Onko tänään se päivä, jolloin hän viimein kuolee? Toisaalta taas olen nähnyt hänen elämänsä ja olen joskus miettinyt, että voisiko kuolema vapauttaa? Sitähän hän itsekkin taitaa viestittää lukemattomilla itsemurha yrityksillä. Tämä ajatus voi tuntua monesta kylmältä ajatukselta. Kuitenkin elämä huumeiden ehdoilla ei tunnu elämältä. Jokainen päivä vie ihmistä yhä syvemmälle rämeikköön. Minä niin rakastan veljeäni, mutta huoli hänestä on ajoittain ihan kamalan tukahduttavaa. En minä hänestä oikeasti haluaisi luopua, mutta välillä omat voimavarat on niin vähissä ja välillä hänen elämänsä on niin toivotonta. Kuolema korjaa niin paljon väkeä veljeni ympäriltä, että kuolema on jokatapauksessa läsnä.

Itse vaihdoin jo vuosia sitten paikkakuntaa, sillä en halunnut lasteni näkevän sitä elämää, joka ei ollut minun, mutta silti otti valtaansa minut kokonaan. Se on tosi hyväksi havaittu ratkaisu, sillä ollessaan viimeksi pakkohoidossa veljeni näki minut kaikkea muuta kuin siskonaan. Olisinko samalla paikkakunnalla edes turvassa? Alkuun myös tuo rahan kiristäminen vei taloudenkin tiukille, mutta huomasin, että velkaa sai loputtomiin etenkin, jos minä maksoin ne. Edelleen lähetän veljelleni esim. hänen tarvitsemia tavaroita, vaatteita tms. mutta rahaa en suostu lähettämään.

Toivon sinulle ketjun aloittajalle heti ensi hetkistä, että asetat oman elämäsi etusijalle. Muista kertoa veljellesi, että rakastat häntä, mutta et hyväksy. Kuten sanoit hän on nyt 18. Lopulta päätökset elämästä on hänen itsensä. Jos hän joskus päättää haluta hoitoa ja konkreettista apua, seiso hänen rinnallaan. Ennen sitä häntä ei kai voi auttaa. Voimia sinulle.

Kiitos viestistäsi. Tilanne on edelleen epävarma… Välillä on hyviä hetkiäja sitten taas tuntuu, ettei mikään koskaan muutukkaan.

Tämän keskustelun otsikko osusi ja upposi meidänkin kohdalla. Pikkuveljen huumehistoria on alkanut vuosia sitten. Ylä-asteella hauskaa pidettiin vielä alkoholin kanssa, mutta ammattikoulu aikoihin siirryttiin astetta kovempaan, kannabikseen. Koulu tuli käytyä ja työpaikkakin on, ihme kyllä edelleen, mutta niinkuin monen muunkin kohdalla kannabis on vaihtunut taas astetta kovempaan, amfetamiiniin. Suonensisäisesti veljeni on vetänyt sitä nyt noin pari vuotta, kuulemma. Totuutta, kun käyttäjältä on niin kovin vaikea saada. Koko huumeongelma selvisi perheellemme kuitenkin vasta muutama kuukausi sitten. Järkytys oli kova, mutta samalla moni hämärä juttu ja outo tarina sai nyt syyn. Veljeni on täysi ikäinen eikä häntä voi saada hoitoon ilman omaa tahtoa. Ja sitä hänellä ei ole. Hän ei kuulemma tarvitse apua. Mutta käyttää ilmeisesti silti. Olemme löytäneet pusseja, joissa on no sitä itseään. Tuntuu inhottavalta elää kaiken valheen keskellä. Tunteita on niin paljon. Pettymystä, vihaa, pelkoa, ahdistusta ja inhoa. Toisaalta huolta ja rakkautta. Mitkä ovat veljeni vaihtoehdot? Mitä voimme tehdä? Perheemme alkaa olla aika väsynyt ja rikki. Niin minäkin. Haluasin päästä puhumaan jonnekin, mutten oikein tiedä minne. Toivo paremmasta alkaa hiipua koko ajan.

Hei Tukenako

Vastailin äsken tänne Vilpolaan. Käyppä lukaisemassa koska kehoittaisin teitä myös nyt ehdottomasti hankkimaan itsellenne apua, tietoa ja vertaistukea.
Näitä kaikkia tarvitaan että jaksaa tällaisessa tilanteessa, myöskin toivon ylläpitäminen on tärkeää.
Teillä on mahdollisuus vaikka koko perheenä varata aika Irti- Huumeista perhetyökeskukseen. Palvelu on maksutonta ja kattaa koko Suomen. IH:n nettisivuilta löytyy yhteystiedot.
Veljenne kulkee tällä hetkellä valitsemaansa tietä. Siihen eivät läheiset oikein muuten voi vaikuttaa kuin tekemällä selvät rajat, mitä hyväksytte ja mitä ette. Varsinkin jos hän asuu vielä kotona, voisitte miettiä onko oikein että hän tuo sinne “kamaa” tai käyttää siellä.
Usein kun läheiset alkavat hakea apua itselleen, herättää se käyttäjässäkin ainakin tunteen, että joku voi voida huonosti hänen valintojensa vuoksi. Tämä kannattaa hänelle kertoa, miksi teette näin ja kuinka tärkeää teidän on pitää huolta itsestänne. Teillä on oikeus tehdä niitä asioita elämässänne jotka tuottavat teille hyvää mieltä.

Terv. Ohjaaja Kerttu