Mistä johtuu, että tämä ero on kaikista vaikein? Mistä johtuu, että koen hirveää tuskaa nähdessäni Hänen itkevän? Mistä johtuu, että en pysty luopumaan kokonaan? Niin, mistä.
Suhteemme kesti lähes kolme vuotta. Tapasimme kesän lopulla, ihastuimme nopeasti ja suhde syveni rakkaudeksi siinä syksyn mittaan. Oltiin tosi paljon yhdessä ja jaettiin elämänkokemuksiamme toisillemme avoimesti heti alusta asti. Tiesin, että Hänellä on huumeidenkäyttötausta. Hän oli heti avoin asiasta ja päätin antaa mahdollisuuden. Mietin kyllä että kannattaako. Olen aina ollut erittäin päihdevastainen ihminen, minulla oli käsitykset ja määritykset mikä on normaalia alkoholinkäyttöä, huumeita en hyväksynyt ollenkaan. Silloin Hän oli kuivilla, ainakin kovista huumeista. Alkoholia kyllä meni reilusti. Syksyn mittaan sain Hänet kiinni pienistä valheista. Milloin oli pillereitä, milloin piriä, subua, pilveä… Asioista puhuttiin kovasti ja Hän itkien vannotteli ettei valehtele enää ikinä. Annoin anteeksi. Aina kuitenkin tuli uusia valheita ja retkahduksia, riippuvuuden kohde vain muuttui. Riippuvuudet kulki kausittain ja kausien välissä oli vieroitusoireiden jälkeen ihana, seesteinen aika. Sitten taas lähti käsistä. Mielenterveysongelmat kulki mukana koko ajan. Kerran veti vieressäni purkillisen bentsoja ja muita lääkkeitä, silloin oli kaikki suht hyvin ja en tiedä miksi niin tapahtui. Liekkö ollut joku riita, joka ajoi Hänet tuohon tapahtumaan. Huomionhakuisuutta sanoi sen olevan kun sairaalassa jatkohoitoasioita mietittiin. Siitä tapahtumasta pikkuhiljaa toivuttiin ja seuraava kesä oli ihan varmaan paras aika koko meidän suhteessa. Eihän sitä kauan kestänyt. Siitä alkoi lähes puolitoista vuotta kestävä putki. Hän oli oikeastaan koko ajan päissään. Milloin mistäkin, pääasiassa lääkkeistä. Ja niitä meni ihan järkyttävä määrä. Elämäni hirveintä aikaa. En pystynyt keskittymään kunnolla opiskeluun tai töihin, en voinut suunnitella elämää tuntia pidemmälle ja jos suunnittelin, niin ne kyllä romuttuivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin mieleen. Elämä oli vaan päivästä toiseen sinnittelyä ja nauttimista niistä hyvistä ja ihanista päivistä joita oli ihan helvetin vähän.
Viime syksynä mun mitta täyttyi lopullisesti. Silloin Hänellä avautui silmät hetkellisesti ja myönsi ensimmäistä kertaa aidosti, että on päihderiippuvainen ja hänellä on pahemmanlaatuinen ongelma. Hän hakeutui vieroitukseen. Vihdoin musta tuntui että valoa oli näkyvissä. Vierotuksen aikana Hän oppi paljon riippuvuudesta, menetelmistä ja tavoista helpottaa omaa oloa sekä itsestään. Kun Hän tuli takaisin kotiin, minusta tuntui kuin suhde olisi alkanut alusta. Hän oli muuttunut. Hyvällä tavalla ja kaikki meni hyvin. Hetken.
Sitten se alkoi taas. Ensin harvemmin satunnaiskäyttöä, tyyliin yhden kerran jotakin ja sitten pitempi tauko. Nämä kerrat toistuivat joitakin kertoja ja sitten taas lähti pahemmin lapasesta. Silloin mulla leikkasi kiinni lopullisesti. Annoin Hänelle kaksi päivää aikaa joko myydä ostamansa huumeet/pillerit tai vetää ne mahdollisimman nopeasti. Ei tapahtunut, asenne minua kohtaan oli hirveä. Pakkasin tavaroitani ja lähdin kotoa pois. Muutaman päivän päästä olin hommannut itselleni uuden asunnon. Mulla oli ihan kauhea tuska koko ajan päällä. Hän vain oli päissään 24/7 eikä tajunnut koko tilannetta.
Kun Hän selvisi päästään edes hetkeksi, ja tajusi mitä oli tapahtunut viimeisen puolentoista kuukauden aikana koko pakka romahti taas. Päivittäin mun mielialat vaihtui ahdistuneesta onnelliseen ja toisin päin. Mietin, että olisiko mahdollista palata yhteen. Koko ajan tunsin kuitenkin sisimmässäni, ettei yhteenpaluu todellakaan onnistuisi. Sain ahdistavia näkyjä päähäni siitä, kuinka muuttaisin takaisin entiseen kotiini Hänen luokseen ja pari kuukautta menisi mahtavasti, sitten tulisi joku kriisi joka saisi taas putken päälle. En kestäisi sitä enää toista kertaa. Tajuan, että en voi luottaa siihen ihmiseen puolen sanan vertaa.
En ole halunnut luopua Hänestä vielä. Eromme ja erilleen muuton jälkeen olemme olleet tekemisissä lähes päivittäin. Hän on toivonut, että kun näen hänessä muutoksen niin kaikki palaa ennalleen. Kuitenkin se muutos Hänelle itselleen on ollut sitä, että juo vähemmän ja käyttää vähän vähemmän kaikkea. Onhan se tietty saavutus sekin. Ei minulla ollut sydäntä sanoa, että suhteestamme ei ikinä enää tule mitään. Tiedän Hänen reagoivan siihen todella radikaalisti. Niin kävikin. Sanoin hänelle yksi päivä, että en minä pysty tähän. Lähdin pois ja muutaman tunnin päästä Hän oli yrittänyt itsemurhaa syömällä lääkkeitä. En tiedä, oliko se tarkoituksellista vai huomionhakua mutta jotain tapahtui sen jälkeen. Hän ymmärsi eromme eri tavalla ja alkoi puhumaan elämästään ilman minua. Jollain tasolla Hän hyväksyi sen, että suhteemme on ohi ja Hänen täytyy pärjätä nyt yksin. Sen jälkeen hän alkoi ottamaan askelia kohti raittiutta. Erilaisia askelia, mitä koko suhteemme aikana. Varmempia. Myös yhteydenotot minuun ovat vähentyneet. Tasan yhden kerran ilmoitti, että rakastaa minua ja toivoo että meillä on vielä mahdollisuus. En vastannut siihen.
Mitä jäi käteen? Istuin uudessa kodissani pari viikkoa muuton jälkeen ja tajusin että mä pystyn hengittämään. Mieli oli kirkastunut ja stressi, josta olin kärsinyt varmaan koko suhteen ajan, oli poissa. Enää ei tarvinnut ylläpitää kulisseja ja keksiä tekosyitä miksi Hän ei päässytkään juhliin tällä kertaa tai miksi ei voida tulla käymään nyt. Kyllähän Hänen päihteidenkäyttönsä oli perheelleni selvinnyt jo aikapäivää sitten. Minähän en sitä vaan halunnut myöntää, vaan petasin koko ajan asioita Hänen puolelleen ja yritin saada Hänet muiden silmissä näyttämään kunnolliselta. Eron jälkeen sain perheeni takaisin. He yhdessä auttoivat minua pääsemään jaloilleni ja aloittamaan uuden elämän yksin. Toisaalta ikävöin sitä ihmistä, mikä siellä päihderiippuvuuden takana oli. Toisaalta mietin, onko se ihana ihminen vain haavekuva. Suhde päihderiippuvaisen ihmisen kanssa romuttaa mielen. Koko elämä pyörii sen toisen ympärillä. Hänen mielialojensa, mielitekojensa, masennuksen, ahdistuksen, mustasukkaisuuden ja vittumaisuuden mukaan eletään joka hetki. Ei sillä ole väliä ahdistaako minua, kun Hän lähtee tuhlaamaan juuri tulleet rahat huumeisiin ja mä jään itkemään kotiin. Seuraavana päivänä voi pyytää sitten anteeksi ja kaikki on taas hetken hyvin.
Edelleen mietin, mikä sai minut lähtemään suhteeseen Hänen kanssaan ja roikkumaan siinä niin pitkään. Lähes oman mielenterveyden menettämiseen asti. Miksi annoin aina vaan anteeksi, vaikka keneltä tahansa muulta mieheltä en tuollaista olisi hyväksynyt… Kirjoitin tätä tekstiä monta päivää ja tuntuu että puolet on jäänyt sanomatta. Nyt vain tuntui siltä, että haluan kirjoittaa…