Valoa tunnelin päässä ?

Ihanaa, että löysin tämän keskustelufoorumin, sain valoa arkeen ja ehkäpä voimia suunnitella tulevaisuutta. Olen lukenut kotikanavan keskusteluja jonkin aikaa ja on helpottavaa tietää nyt paikka, jossa saa vertaistukea.

Minä, kuten niin monet muutkin tälle palstalle kirjoittavat, olen alkoholiriippuvaisen vaimo.
Meillä on yhteistä taivalta 20 vuotta takana, kaksi teini-ikäistä tytärtä ja 3 vuotias “iltatähtönen”. Mieheni on “kotitissuttelija” ja on juonut koko suhteemme ajan (ainakin minun mielestäni). Itse olin nuori tyttö, 19 vuotias, kun tapasin mieheni. Juhliminen ja hauskanpito kuului luonnollisesti tuohon aikaan asiaan. Kun lapsia alkoi tulla, miheni juominen alkoi pikkuhiljaa lisääntyä, itse en juurikaan viinaksiin koske, koska on aina tuntunut siltä, että toisella aikuisella pitää olla tässä perheessä pää selvänä. Omien periaatteidensa mukaan “hän on kunnon mies”, “hän ei notku yökaudet kapakoissa, ei tarvi vaimon etsiä ukkoaan kyliltä”, “hän on tunnollinen koti-isä”. Niinpä hän juo kotona, olut maistuu ja hän on “läsnä”, vaikka todellisuudessa hän elää omassa maailmoissaan. Hän on pystynyt käymään töissä juomisesta huolimatta, ei juo työaikana, mutta heti töistä kotiin tullessa käy hakemassa mäyräkoiransa ja juo sitten illan aikana. Itse olen tehnyt nämä perinteiset virheet ja teot: nalkutus, kyttäily, uhkailu, kertonut mitä haittaa juomisesta perhe-elämälle on, passivisuus ym… Vuosia sitten miheni tuntui saavansa tuosta “kaljapöhnästä” jonkinlaista mielihyvää, nykyään tuntuu, että hän tulee vaan huonolle tuulelle.

Suhdettamme hiertää mieheni mustasukkaisuus, aihe piikittelyyni löytyy ihan mistä vaan: “miksi et vastannut puhelimeen, kun soitin?” “Puhuitko jonkun paremman kanssa ?” “Minkä takia olet taas tuollainen, et puhu mulle mitään, eikö seura kelpaa ?” V-ttuilulta eivät jää paitsi myöskään perheemme teini-ikäiset tyttäret, jotka ovat oppineet välttelemään isäänsä sulkeutumalla omiin huoneisiinsa tai kavereiden pariin. Yritän välttää riitelyä lasten vuoksi, mutta ajoittain “mitta täyttyy” ja täytyy antaa takaisin, vaikka tiedän, että se vain lisää vettä myllyyn.

Avioero on ollut mielessäni monta vuotta, en vain ole rohjennut ottaa ensimmäistä askelta. Tiedän, ettei mikään muutu, jos en itse tee muutosta. Nuoremman lapsen huoltajuus vaivaa mieltäni, en kestä ajatusta, että nuorimmainen olisi esim. vuoroviikot isällään, joka saattaa olla umpitunnelissa harvase ilta ja viikoloput. Pattitilanne syö voimavarojani, tuntuu työläältä ryhtyä selvittämään tilannetta (asunto, velat, lasten huoltajuus), en tiedä mistä aloittaisin. Olisko kellään vinkkejä ?

Hei Maija,
Aloita Al-Anonista! Ryhmistä saa tietoa www.al-anon.fi .

Hei Maija! Tervetuloa kirjoittelemaan!

Kirjoitit paljon sellaista, missä hihittelin mukana - just tiedän tuon. Mutta nostin tuon mustasukkaisuuden esille, koska sen kanssa meillä on tehty töitä.

Yhä vieläkin mies jaksaa marista, jos en vastaa hänen puheluihinsa (en kuule puhelinta tai puhun työpuhelua tms.) Yleensä ohitan ne, vaatii muuten itsehillintää olla sortumatta siihen että hyökkäys on paras puolustus… toinen, mitä käytin joku aika sitten aika aktiivisestikin oli se, että kun puhe meni asiattomuuksiin niin rupesin laulaa lallattamaan. On muuten niin ärsyttävä keino mitätöidä toinen, että siinä en yhtään ihmetytä jos tulee nyrkkiä. Ei meillä vaan. Toinen poistui takavasemmalle mutisemaan omaa kurjuuttaan ja “ei ton kanssa voi jutella”. No ei voikaan, jos heittäydytään asiattomiksi.

Voin suositella (täydestä sydämestä) anonissa käymistä ja tytöt ala-teen -ryhmään. Tai vinkkaa niille, että netissä on keskusteluryhmiä…

Mutta tuosta mustasukkaisuudesta. Huonommuudestahan se kumpuaa. Tietää äijä itsekin, että jos vertailuun joutuu niin ei aina ykköspaikkaa saavuta… Mulle niin vaikea aihe, puhuminen, auttoi jonkin verran. Että mä hoidan itseäni, koska olen sitä mieltä että meillä on jotain mikä kannattaa säilyttää. Tietty me (perhe) ansaittaisiin raittiutta, mutta koska hän ei sitä pysty tarjoamaan, hän juo sitten itsekseen.

Jokainen päivä tulee uudenlaisena. Mieli saattaa muuttua. Mutta tänään näillä eväillä. Ja se valo mikä näkyy siellä tunnelin päässä, on ihan todellinen, mutta sen luo on käveltävä ihan itse.

Kyllä se valo näyttäytyy tunnelin päästä jos jaksaa kulkea mukana…Minä olen yks harvoista selviytyjistä…? :slight_smile: Kaikki ei jaksa ja se on ihan ymmärrettävää.Jotain tuttua oli sinunkin tarinassa,joten vertaistuki on kyllä paikallaan,meille jokaiselle…Joillekin se pullo menee rakkauden edelle ja silloin voi jokainen tehdä omat valintansa…

Heippa taas. Kiitos “Kultis” vinkeistä. Tuo laulaminen vaikuttaa niin hauskalta jutulta, että päätän kokeilla sitä heti, kun meillä taas mennään asiattomuuksiin. Yritän myös saada aikaiseksi lähteä paikkakuntani Al-anon ryhmään, sain jopa aikataulun selville. Tsemppiä teille kaikille “kohtalotovereille”, yritetään jaksaa ja kestää ! Lähdetään vaikka nauttimaan helteestä rannalle !

Minä luin tämän ketjun myös ja melkeinpä innostuin itsekin tuosta laulamisesta :mrgreen: Hyvä että löysit tiesi tänne ja toivottavasti myös Al-Anoniin, siitä se oma toipuminen lähtee. Täällä palstallakin on paljon viisaita ihmisiä jotka osaavat tarjota vertaistukea, ja näin suht’ tuoreenakin jäsenenä voin vain todeta että on todella helpottavaa kun on joku paikka missä näitä ajatuksia voi purkaa. Itse en ole vielä Al-Anoniin uskaltautunut, mutta olen onnellinen siitä että olen ottanut sen askeleen eteenpäin että olen päätynyt tänne, Kotikanavalle.

Mä en olekaan lauleskellut aikoihin. Tänään piti ruveta jälleen.

Kesälomakausi alkaa olla lopuillaan ja mä olen todella positiivisella mielellä sen takia, että pahasti ei olla yhteen otettu. Tai ei lainkaan. Mitä se sitten tarkoittaa, olenko oppinut väistelemään vai kenties jotain kehitystä on tapahtunut…

Olen aika paljon lykännyt asioita kuivahumalan piikkiin. Mutta ehkä on muutakin. Miehellä taitaa olla hyvin kapea mukavuusalue, ja jos sen yli mennään (esim tulee nälkä) niin jo alkaa kamala marina. Kun ruoka on navan takana… Niin, hyvä ruoka, parempi mieli. Ja mä yritän lauleskella ruokaa tehdessä :mrgreen:

Ei se päivittäistä ole, mutta onpahan muuten paljon asioita, jotka osaan tehdä väärin ja jotka ovat syytäni! Ihmettelen, missä on itsesuojeluvaisto, kun kuitenkin mä olen keittiössä se, jolla on essu ja terävä puukko… Terävä puukko on muuten yksi asia, jolla saa tuntuman että vaikuttaa ympäristöönsä, pystyy hallitsemaan. Muuttaa rapisevan sipulin sieviksi kuutioiksi ja pyyhkäisee ne mauksi pekonin sekaan (vähän vuohenjuustoa ja tämä tahna herkkusienen sisään, sieni folioon ja grilliin).

Tämä epäolennaisen ignooraaminen (lue: epämukavuustilassa pyörivän alkoholin suurkuluttajan) näyttää kyllä teettävän sen verran, että mies tajuaa vetäytyä taustalle säälimään itseään ja näkymättömyyttään ilman rautalangasta vääntämistä. Sen verran kuitenkin tuo itsetunto on kunnossa, että sieltä säälistä aina noustaan. Vaikka mä en edes lähde niihin säälisessioihin mukaan.

Tulipa elävästi mieleen se yksi ilta, kun olin ehkä kaksi viikkoa kärsinyt retkuttomuudesta, sen erätauon aikana. Ja en tietenkään ollut kyennyt tiskaamaan. Sitten tämä tulee hakemaan tavaroitaan piripäissään, ja syytää mulle aivan hirveää sontaa koko ajan, haukkuu, räyhää. Mä alan tiskata. Ja siinä tiskatessani mietin, että sanakin vielä. Valitsenko tiskirätin, veitsen vai paistinpannun. Millä ensimmäiseksi. Sanoja tuli, mä sain tiskattua. Retku otti tavaroitaan ja poistui ovesta niin, että tikut sinkoili karmeista.

Jälkikäteen nauratti. Mutta silloin ei. Itkin ja tiskasin, ja puntaroin työkaluja. Aggression voi purkaa hyödyllisesti. Veitsi kädessä tuli rauhallisempi olo. Huh.

Vihan voi käyttää rakentavasti. Tai sitten hyödyttömästi. Puhtaimmat matot on tullut tampattua suurimmassa v*dytyksessä.

Päätimpä jatkaa omaa vanhaa viestiketjua pitkästä, pitkästä aikaa… Joku jossakin toisessa viestiketjussa sanoi, että omaa ketjua voi myös kätevästi käyttää eräänlaisena päiväkirjana. En ole koskaan ollut mikään päiväkirjan kirjoittaja, mutta nyt tuli sellainen tunne, että voisi näitä tuntoja “paperillekin” purkaa, ettei ne kokoajan pääkopassa vello.

Omassa elämässäni on sitten viime syksyn ollut paljon paineita, ei pelkästään juopottelevan retkuni takia. Töissä ollut paineita, 81 -vuotias isäni sai viime syksynä aivoverenvuodon, josta jo hyvin toipunut, mutta iän ja dementian vuoksi huoli hänestäkin kokoajan kasvaa. Keskimmäinen tytär on osoittautunut hormoonipitoisemmaksi, kuin isosiskonsa, joten vahtimista siinäkin. Viime helmikuussa sain jonkinlaisen romahduskohtauksen ukkelin juopottelusta ja tästä johtuvasta jatkuvasta henkisestä väkivallasta. Sanoin, että nyt se on sitten loppu, tehdään jako kahteen. Olin niin henkisesti, kuin fyysisestikin väsynyt. No ukko pelästyi kunnolla ja halusi raitistua. Lupasin yrittää vielä viimeisen kerran. Tähän asti on tultu kohtalaisen hyvin, muutama lyhyt repsahdus on ollut, jolloin olen miettinyt, että olisiko pitänyt nyt viheltää peli poikki (?) En sitä kuitenkaan ole tehnyt. Suurimmaksi osaksi tämä on mennyt hyvin, (läheisriippuvuutta??), että sitä jälleen jaksaa toivoa ja uskoa… repsahdukset katsottu läpi sormien… Olen varmaankin toiminut typerästi, mutta nyt en ole jaksanut lähteä veistä haavassa kiertämään.

Äitini kuoli yllättäen viikko juhannuksen jälkeen, joten nyt on ollut taas tunteet pinnassa ja herkässä, joten mitään ylimääräisiä paineita en kestä. Toivottavasti ukon raittius kestää.

Lämpimiä ajatuksia ja lämmintä kesää kaikille kotikanavalaisille ! :confused:

Olen lueskellut Tigeran tilitystä jo useampanan päivänä, tänään pääsin viestiketjun loppuun. Huh huh, täytyy sanoa, että lujille ottaa nähtävästi muillakin. Minäkin olen viimeaikoina kovasti katsellut peiliin ja kurkistellut läheisriippuvaista itseäni, sillä se minä olen. Al-anon… miksi minun on niin vaikea tehdä se ensimmäinen käynti ryhmään ??? Ottaa päähän tämä saamattomuus. Ajatukset pyörii kehää päässäni. Tiedän, että muutos lähtee minusta itsestäni, silti ensimmäinen askel on niin vaikea ottaa. Yritän nyt tsempata itseeni lisää puhtia. Huomaan, miten helposti sitä vaan jättäytyy virran vietäväksi…

Voi vitsi,vuosia vanha ketju ja tuo mustasukkaisuus ja piikittely vastaamattomista puheluista niin tuttua,huoh huh huh. kyllä viina tekee kaikkien aivoille samat asiat.