Valoa kohti

Me Lopettajat
1

Täällä minä taas seison, kuilun partaalla, ja mietin, kuten niin monet kerrat aiemminkin, että miten taas jouduin tänne? Otanko seuraavan askeleen eteen- vai taaksepäin? Olen ollut tässä paikassa jo niin monta kertaa aiemmin, etten sitä edes välittäisi muistaa, mutta silti aina palaan tänne. Olen niin pettynyt itseeni. Hävettää ja masentaa. Kaikki tuntuu turhalta, sillä enhän kuitenkaan ikinä opi. Tätäkö minun loppuelämäni on, syvenevää riippuvuutta, kunnes jonain päivänä en enää jaksa? Kuinka typeräksi ihminen voikaan tuntea itsensä, kun on vuosikausia painiskellut samojen ongelmien kanssa, luullut jopa jotain niistä oppineensa ja silti huomaa, ettei olekaan oppinut juuri mitään. Kai tämä sitten on se minun ”elämäni taistelu”, yhden pienen ihmisen tarina. Jotkut yltävät elämässään suuriin tekoihin, saavat mainetta ja kunniaa… Mutta en minä. Minä en saa edes omaa elämääni hallintaan, niin että siitä voisi olla jollain tavalla ylpeä muiden ihmisten edessä. Päinvastoin. Aiheutan omalla käytökselläni pahaa mieltä ja turhaa murhetta kaikille läheisilleni. Tuhoan, en rakenna. En osaa olla hyvä puoliso, äiti, tytär, sukulainen, ystävä, työkaveri, naapuri tai lähimmäinen.

Tiedän kyllä, että tämä päivä on parempi kuin eilinen, sillä tänään en juo. Mitta tuli taas täyteen, eikä tee edes mieli. Ei lopettaminen ole vaikeaa, kun on tarpeeksi pettynyt itseensä. Enemmän pelkään sitä aloittamista. Lipsumista omista päätöksistä, retkahtamista. Kuinka voi olla mahdollista, että hetken sadasosan päätös tuhoaa kaiken sen, mitä on huolella ja vaivalla ehtinyt rakentaa päivien / viikkojen / kuukausien ajan? Jokin pieni impulssi tai mielleyhtymä laukaisee hallitsemattoman tapahtumaketjun, joka voi potentiaalisesti päättyä ihan miten vain? Sillä niinhän se on, että kyky hallita kokonaisuutta on menetetty jo ajat sitten, eikä sitä saa enää takaisin, vaikka kuinka yrittäisi. Alkoholi on voittanut. Se on aina minua vahvempi, vaikka tekisin mitä tahansa ja vaikka olisin juomatta kuinka kauan.

Olenko onnellisempi kun juon? Onko minulla silloin pääsääntöisesti hauskaa? Onko minulla tukuttain hyviä muistoja päivistä joina olen juonut? Ei, ei ja ei. Raittiina jaksoina taas olen tuntenut syvää onnellisuutta ja tasapainoa, nauranut niin että vatsaan sattuu, tuntenut ylipäätäänsä olevani elossa!

Miksi sitten kuitenkin aina tähän mennessä olen lopulta palannut tänne kuilun reunalle? Ja ehkä vielä oleellisempi kysymys: mitä minun pitäisi tehdä, etten enää palaisi tänne? Tästä yritän nyt tosissani ottaa selvää ja siksi aloitin tämän ketjun.

syystuuli

2

Syystuulet puhaltakoon

Kukaan ei voi olla koko aikaa täydellisen hyvä puoliso, äiti, tytär, ystävä, kollega tai muukaan. Kaikki aiheutamme joskus murhetta toisille tai loukkaamme toisia, enemmän tai vähemmän tahattomasti tai tahallisesti. Se ei tarkoita ettemmeko olisi silti tärkeämpiä ja rakkaampia muille kuin aavistammekaan.

Elämässä tai menneisyydessä voi tosiaan joskus olla asioita jotka kaipaavat käsittelyä. Joskus painolastista pääsee eroon kun asiat pystyy kohtaamaan ja käsittelemään.
Olisiko jotain paikkaa tai keinoa jossa käsitellä tunteita ja purkaa sydäntä? Vertaistuki, tai jokin ammattiapu?

No, tämä foorumi ja kirjoittaminen on varmasti yksi hyvä keino. Kirjoita siis jatkossakin, ja valoa loppuvuoteen.

Tässä pimeydessäkin on jotain tunnelmallista, valoisan ajan jälkeen, eikö vaan? :slight_smile:

3

tsemppiä syystuuli!
Samoissa fiiliksissä, täälä taas - tällä hetkellä vasta sitä ensimmäistä selvää päivää tavoittelemassa. Niiiin väsynyt tähän häpeään, väsyneeseen oloon, masennukseen ja ahdistukseen, kaikkeen p**kaan mitä mitä tämä juominen aiheuttaa. Valoa kohti, se tavoite myös minulla.

4

Samassa tilanteessa täälläkin. Valoon päin varjoista.

5

Hei syystuuli!

Kiitos kirjoituksestasi. Kirjoitan itse ensimmäistä kertaa tänne, mutta olen lukenut kyllä keskusteluja paljon vuosien saatossa.

Puit sanoiksi tunteet ja ajatukset, jotka vastaavat täysin omiani. Olen myös häpeissäni, ja itseinhon tunne on taas kerran suuri. Valtava.

Pari viikkoa sitten fiilikset olivat hyvät, tuntui, että jotakin on tapahtumassa ja saan motivaatiota lopettaa se älytön viinin lotraaminen. Hankin jopa kirjan, jota täällä suositeltiin, Vapaa viinistä. Tuolla se on, yöpöydän laatikossa. En muuten kehdannut hankkia sitä suoraan kirjakaupasta, josta olisin saanut sen vaikka samana päivänä, vaan tilasin netin kautta ja kotiin kuljetettuna.

Morkkis muutaman päivän tissuttelun jäljiltä on taas kamala, olo on huono, naama on kamalan näköinen. Että ihmisen pitää vielä maksaa paljon rahaa ja ajautua tähän tilaan! Ei mitään järkeä!

Tänään on kuitenkin parempi päivä, sillä tänään ei tee mieli juoda, ei tarvitse juoda. Pelkään sitä tunnetta, jolloin saan taas sen vimman, että korkki on avattava. En halua sitä tunnetta kohdata, silti se ottaa minusta otteen.

Tuetaan toisiamme ja tavoitellaan valoa!

6

Kiitos kommenteistanne vadelmamunkki, Kerttuli, sumutorvi ja Uuden alkua. Aamuyön huonoista fiiliksistä huolimatta on hienoa jälleen huomata, että vertaistuki toimii.

Vadelmamunkki heitti ilmoille ajatuksen omien painolastien purkamisesta:

Tähän asti olen vakaasti (ja hiukan jääräpäisestikin) uskonut, että pystyn kohtaamaan ja työstämään omia kipukohtiani läheisteni ja ystävieni tuella. Että se riittää. Mutta nyt kun otit asian esille, niin se jäi jotenkin pyörimään mieleeni ja tuntuu, että tähän asiaan pitää vielä palata. Juuri nyt voimani eivät kuitenkaan vielä riitä siihen. Sen verran liukkailla jäillä tässä ollaan.

Ihana kommentti! Talven pimeys ei minua juurikaan ahdista ja, niin kuin kirjoitit, siitä voi jopa yrittää löytää omanlaisensa kauneuden. Kyllä se pimeys on tällä hetkellä enemmän jossain sisälläni puristavana mustana möykkynä. Tavoitteena silti edetä hitaasti kohti valoa. Periksi ei anneta.

Uuden alkua, kiva että kirjauduit mukaan palstalle. Tuetaan ja kannustetaan toisiamme. Ja tutulta kuulostaa tuo halu muutokseen sekä kirjallisuuden ja tiedon etsiminen. Pyrkimys ymmärtää itseään ja sairauttaan. Monet kirjat olen minäkin tilannut netin kautta, kun en ole kehdannut mennä lähikirjastoon niitä lainaamaan… Häpeä istuu tiukassa.

Olen tällä palstalla useampaankin otteeseen kehunut Loiri-Sepän ”Selviämistarinoita” itselleni tärkeänä kirjana. Siksi olikin virkistävää huomata Antiloopin hiljattain kommentoineen samaista kirjaa. Hän kun ei kokenut saavansa siitä irti juuri mitään uutta. Minulle sen kirjan pointti oli kuitenkin se, että alkoholisteja löytyy joka lähtöön. Eri ikäisiä miehiä ja naisia eri ammateissa ja kovin erilaisin taustoin. Tauti on silti kaikilla sama ja pitkälle edetessään se johtaa aina kuolemaan. Jotkut onnistuvat raitistumaan sitä ennen, mutta monen kohtalo on paljon karumpi. Niin kuin sen perheen, jonka isä lopulta monien vaiheiden jälkeen raitistui. Äitikin toivoi itselleen samaa, mutta ei ehtinyt saada apua ajoissa. Lapset saivat siis isänsä “takaisin”, mutta jäivät ilman äitiä. Ja kaikki vain alkoholin vuoksi. Niin turhaa…

Kerttulille ja sumutorvelle kiitokset tsempeistä. Pysytään kuulolla. Jospa tästä tosiaankin tulisi parempi päivä ja kenties myös parempi viikko, vaikka nyt näin aluksi.

7

Helou!

Tuli jotenkin mieleen tuosta, mitä sanoit muiden tekemistä suurista asioista ja saavutuksista ja siitä, kun sinä et niihin pysty, että teettääköhän juuri se kantamamme häpeä ja itseinho sitä, että ylipäätään näemme tämän asian helposti näin? En tiedä, mutta kokonaisvaltaisen altavastaajan olotila taitaa olla monille tuttu, minuakin se jossain määrin riivaa ja kun mietin omaa kireyttäni ja kaikenlaisia ärsytyksiä, niin huomaan monen minua kiukuttavan asian liittyvän joidenkin tyyppien tapaan keskittyä suuriin tai “suuriin” asioihin ja saavutuksiin tai “saavutuksiin” tavalla, josta en pidä mutta johon kuitenkin nauliinnun niin voimakkaasti, että saatan joutua todella rankan kiukun valtaan heitä ajatellessanikin. Juuri tänään mietin, miksi olen niin kiinni tyypeissä, joiden arvostuksia en itse edes arvosta kovinkaan paljoa ja mietin, onko se minussa olevaa kateutta vai mitä ihmettä. Sain tähän jonkin vastaukselta tuntuvan oivalluksen puolikkaan oikeastaan vasta lukiessani tunnoistasi, syystuulet: tunsinpa sitten kateutta tai mitä tahansa tiettyjä (lähelläni olevia) menestyjätyyppejä kohtaan, minä joka tapauksessa vertaan itseäni heihin! Ja arvelen, että itseni heihin vertailemisessa voisi olla pointtina se, että heidän kauttaan minä saan inhota jotain aivan muuta kuin itseäni tai ehkä jopa jotain sellaista, jota he minussa peilaavat. Mikään muu ei oikein selitä minulle nyt sitä, miksi olen niin kovin kiinnittynyt näihin muutamiin tietyllä tavalla käyttäytyviin tyyppeihin, kun ärsyttäviä ihmisiä olisi lähelläni aivan muitakin mutta he taas eivät hetkauta minua oikein mihinkään suuntaan. Voi myös olla, että nämä vituttamani tyypit heijastelevat minulle omia ihanteitani tai vaatimuksia, joita olen itse itselleni asettanut mutta joita en itse koe voivani saavuttaa - ja häpeän itseltänikin salaa sitten sitä.

Häpeä ja itseinho kuuluvat joka tapauksessa ja jollain tavalla aina näihin ongelmiin. Niistä tulee niin vaikeita ja voimakkaita vaikuttajia, että juomme jo ne tunteet rauhoittaaksemmekin. Näin ongelma vain syvenee ja omanarvontunto hiipuu, joskus murenee ihan kokonaan. Sitä voi yrittää kompensoida ylpeästi ja uhmakkaassa voimiensa tunnossa tuoppiinkin tarttumalla, juominenhan on juopolle usein myös pakonomaista hallinnan yrittämistä - ja morkkis häpeää, joka syntyy siitä, kun ei voikaan hallita. Tervehtymisen alkuun päästäkseen on häpeäkin kohdattava ja jos nyt ajattelee tässä ketjussa useammankin tilannetta, niin tehtävänsä tuntuu häpeä tekevän: se panee liikkeelle, tullaan Plinkkiin, tartutaan edes johonkin oljenkorteen. Se on jo jotain, usein paljon!

Häpeä ei pidä raittiina niin kuin ei pelkokaan. Sen tiedän, vaikken voi kohdallani brassailla järin pysyvillä tuloksilla. Mutta eipä niitä brassailun takia kannata tavoitellakaan.

Pysytään asiassa!

8

Hei ja terve vaan taas!
Minäkin muistan sinut vuosien takaa…täällä vaan hengaillaan edelleen.Välillä on hyvää aikaa kuukausia, sitten satunnainen kompurointi, taas tasaista ja vähän pidempi kompurointi.
Mulla tämä kerta pyrkimyksessä täysraittiuuteen eroaa muista kahdella tavalla: käyn yksityisellä terapeutilla ja aloin todella pohtimaan loppuelämääni. Mietin, itsekkäästi, miten minun käy jos vakavasti sairas mieheni kuolee ja jään yksin. Tai jos elämme yhdessä ja jään eläkkeelle (n
8-9 vuoden kuluttia) niin mitä sitten?
Juonko itseni kuoliaaksi? Millainen taakka olenkaan lapsilleni ja lapsenlapsille!
Olen pohtinut syitä juomiseen monelta eri kantilta, samoin koko elämääni. Ehkä elän vielä 20-30 vuotta, jos en juo.
Tavoite on edetä päivä kerrallaan, ajatuksena metsänreunan miehen manra; en tarvitse viinaa mihinkään.
Samassa veneessä, syystuulien vietävänä tässä ollaan, ajatuksesi ovat hyvin tuttuja mullekin.
Toivon kovasti meille hyviä tuulia ja vakaata matkaa.

9

Just tänään mietin, että kun katson elämääni taakse päin vaikka näiden parin vuoden ajalta, johon retkahtelukin on säännöllisen epäsäännöllisesti kuulunut, niin en minä voi sitä kokonaan paskaksi ajaksi haukkua edes henkisen kasvuni osalta. Ei kyse ole kaikesta tai ei mistään: on vain kyse siitä juomisesta ja siitä, mitä se vie minulta liikaa. No ainakin kykyäni nauttia paljosta hyvästä, mitä elämässä on. Se sitoo energiaani paljon enemmän kuin yhden illan dokaamisen ja krapulan lusimisen verran. Se käärii mut kuoreen, josta en NÄE. Ja kuitenkin ongelma on vain se juominen, vain se mun pitää ratkaista. Kun edessä on vielä melkoinen siivu elämää elettäväksi ja parhaassa tapauksessa siitä nautittavaksikin, niin ei sitä oikein henno paasata mihin sattuu kärvistelyyn. Se on jokaisella vastassa se takaraja, ihan väistämättä. No sekin vain korostaa valinnan merkitystä, että kun ei tätä nykytiedon valossa pääse uusintalähetyksenäkään näkemään, elämää, niin katsotaan se mieluummin suorana ja kokonaan.

10

Neljäs aamu juomatta ja pää jo selvästä kirkkaampana, kuin ketjun aloituspäivänä.

Kiitos kommenteistanne Antilooppi ja marina! Samoja latuja ollaan taas kuljeskeltu, samoja asioita pohdittu. Jokainen kuitenkin hieman omasta näkövinkkelistämme ja juuri siksi arvostan suuresti, että jaatte kokemuksenne. Olen jo pelkästään p-linkkiä lukemalla saanut tällä viikolla tukuttain uusia oivalluksia tyyliin “enpä tullut tuotakaan ajatelleeksi, mutta asian voi tosiaan nähdä myös tuolta kantilta” :slight_smile:

Samaa mieltä. Ei häpeä välttämättä ole pahasta. Moni meistä on varmaan saanut alkusysäyksen tavoitella juomattomuutta ja raitista elämää nimenomaan häpeän kautta.

Häpeä ja nöyrtyminen ovat myös lähellä toisiaan. Joskus tuntuu, ettei raitis elämä ole minun kohdallani ylipäätänsä mahdollista, mikäli kadotan terveen nöyryyden näiden asioiden edessä. Tämän yritän nyt pitää tiukemmin mielessä. Jo pelkkä p-linkkiin tulo ja täällä avautuminen on eräänlaista nöyrtymistä. Toivottavasti parantavaa sellaista. Tähän liittyen lisäsin omaan profiiliini päivälaskurin, vaikka joskus aiemmin olin sitä mieltä, ettei sillä päivien laskemisella ole kohdallani merkitystä. Ja kenties ei olekaan, mutta ainakin nyt aluksi se toimikoon hyvänä muistutuksena siitä missä mennään. Ja toivottavasti myös kannustuksena, kun päiviä kertyy.

Kiva kuulla marina, että tunnut löytäneen elämällesi paremman suunnan. Jotain arvokasta ja kestävää, jota kohti pyrkiä. Noita samoja kysymyksiä olen minäkin kysellyt hiljaa itseltäni. Ikääkin alkaa olla jo sen verran (5-kymppiä lähestyy), että nyt jos koskaan on myös aika löytää vastauksia noihin kysymyksiin. Muuten kenties joku päivä huomaan, että on jo liian myöhäistä.

Huomenna otan omasta vinkistäni vaarin (“kannattaa keksiä viikonlopuksi mielekästä ohjelmaa” :laughing: ). Edessä on (mukavien) tapahtumien täyteinen viikonloppu. Ei mitään kallista ja ihmeellistä, vaan painopisteenä yhteinen tekeminen läheisteni kanssa. Jotain sellaista, joka ainakin omalla kohdallani unohtuu lähes kokonaan, kun uppoan tarpeeksi syvälle itseni turruttamisen syövereihin. Niissä on tullut vuosien mittaan lilluttua päivä jos toinenkin, ilman että on varsinaisesti edes tehnyt mitään tai tavannut ketään. Huhhuh. Onneksi voin myös valita toisin ja tässä hetkessä ylipäätänsä jaksan taas valita toisin.

11

Samoilla aamuluvuilla ja kirkkaammalla ajatuksella myös täällä!

Tämä niin kolahti!
Niin monta kertaa täällä(kin) uhonnut ensimmäisinä selvinä päivinä että nyt varmasti lopetan - kokonaan! Ja mene kun pari viikkoo niin hupsista, taas vanha meno jatkunu. Puuttunut se nöyryys. Nyt olen enimmäkseen lueskellut tätä plinkkiä ja koittanut selvittää itselleni miksi juon. En voi syyttää ketään tai mitään. Paitsi geenejä - isä alkoholisti ja lähti lopulta oman käden kautta. Minulla asiat periaatteessa hyvin: työ josta tykkään ja rahatilannekkin ihan kohtalainen, oma talo, harrastuksia, kavereita. Mukavaa tekemistä olis vaikka kuinka. Ulkoisesti kaikki hyvin mutta silti pitäny olla enempivähempi pöhnässä ihan jokapäivä. Miksi?

Työ pitäny edes jotenki ruodussa ja kulissit pystyssä, mutta miten sitten kun jään eläkkeelle? Ikää nyt jo 56v. Jokapäivä juomalla varmaan tapan itseni. Tätä en halua. Pitäisköhän mennä jollekkin ammattiauttajalle joka osais auttaa mua tutkimaan tuota mun pääkoppaa?

12

Hei Kerttuli!

Meitä keski-ikäisä naisia tuntuu olevan täällä useampia ja joskushan meillä oli jopa oma viestiketjukin… Mihin lie hautautunut? :smiley:

Olen usein miettinyt samaa. Työ ja arjen rutiinit pitävät edes jonkinlaisessa ruodussa, vaikka ne välillä tuntuvatkin pelkästään kuormittavalta pakkopullalta (kun kaikkinainen jaksaminen on muutenkin hukassa). Kokeilin kerran vuorotteluvapaata ja se oli todella hienoa aikaa elämässäni, mutta luulenpa että nykytilanteessa se ei enää minulle sopisi. Liiallinen vapaus voisi lopullisesti viedä pohjan pois kaikelta yrittämiseltä ja pahimmillaan johtaa ennenaikaiseen kuolemaan vuodessa tai parissa. Päivittäinen juominen yhdistettynä pitkäaikaiseen juomishistoriaan päättyisi varmasti ennen pitkää elimistön pettämiseen ja kivuliaaseen loppuun. Liian monta tällaista kohtaloa on tullut vuosien varrella nähtyä.

Mutta nyt siis nokka kohti valoa! Samoilla aamulukemilla mennään, Kerttuli. Eilen, tänään ja jatkossakin, vai mitä?

t. syystuuli

13

Juu, näin tehdään :slight_smile:

Neljäs selvä yö takana ja ensimmäinen kunnon levollinen yö ilman heräilyjä ja sängyssä pyörimisiä . Hereillekkin pääsin ilman isompaa ahdistusta. Nyt koitan kelata retkahduksenestoja, että tulis näitä aamulukemia lisää paaaaljon.

Kun käyn läpi tätä vuotta niin selviä jaksoja ollut tammikuussa 27 päivää, huhtikuussa 6 päivää ja kesä-heinäkuun vaihteessa 6 päivää. kaikkina muina päivinä juonut enempi tai vähempi. Eli tuo 6 päivää on yks riskipaikka. Kai silloin ollu sevverran fressi olo, pahin ahdistus ja väsy mennyt, että mieleen tulee taas jotain “voimmää pari” “kuitenkin aina työt hoitanu” “harrastanutkin olen” … kun en voi!

14

Musta tuntuu, että juomiskierre on aina jollain lailla syklinen niin kuin on muukin elämisemme jollakin rytmillä etenevää tapojamme ja riittejämme myöten. Omaan sykliin kannattaa tosiaan jotenkin tutustua ja ottaa se ihan vakavasti! Muistan joskus puhuneeni tästä A-klinikan terapeutinkin kanssa, että elän ikään kuin oman taikauskoisen rytmini sisällä, jossa on vallalla usko siihen, että minun on juotaVA tietyin väliajoin. Silloin se syklini taisi olla 2-3 kk välein. Se taika on siis murrettava. Itse en kuitenkaan halua ajatella asioita nyt noinkaan pitkissä pätkissä vaan korkeintaan viikon mittaisina siivuina, joita yritän “suunnitella” ja plääneissäni sitten pysyä.