Väliäkö hällä?

Olen pannut merkille, että aika monen kohdalla retkahtamista näyttäisi edeltävän tilanne ja tunne, jossa KAIKKI tuntuu menettävän merkityksensä, tavalla taikka toisella. Tapahtuu jotain, joka osoittaa, ettei edes raittiudella ole lopulta mitään merkitystä, kun elämä jatkuu tuskaisena ja ristiriitojen repimänä.

Itselleni tämä on kovin totta, vaikka retkahtelujani ovat edeltäneet monet muutkin tuntemukset, kuten paljon puhuttu vaarallinen euforia tai hallinnan tunne / illuusio. Joka tapauksessa, noihinkin tilanteisiin on osaltaan kuulunut vahva tunne siitä, ettei sillä nyt niin väliä ole, juonko vai en. Jostain se juotatus on kuitenkin aina noussut ja siihen on oleellisesti liittynyt sitten jonkinlainen itselleni selittely, jota alan sillä impulsiivisellä hetkellä uskoa: voin juoda tai ei ole niin väliä, vaikka joisinkin.

Olen itse jossain yhteydessä esittänyt ajatuksen, että kun hällällä ei tunnu olevan väliä, pitäisi voida toimia ja ajatella jäät hatussa sen mukaan KUIN hällällä olisi väliä - siitä huolimatta, vaikkei juuri sillä kyseisellä hetkellä siltä tuntuisi. Hällävälin tunnekin on kuitenkin VAIN tunne, senkin olen saanut usein todeta joko niin, että tunne on mennyt ohi tai vastaavasti niin, että olen ryypännyt hällälle vähän lisäväliä. Me kai yleisesti ottaen tiedämme aika hyvin, että kun herää juomaputken jälkeen kaikissa säryissään ja hävityksensä keskeltä, alkaa ajatus toisenlaisesta elämästä kiinnostaa kummasti. Silloin tullaan esim. Plinkkiin ja sanotaan, että nyt mitä tahansa muuta, kunhan ei enää tätä.

Siitä huolimatta hällän välin problematiikka säilyy ja tulee ehkä joissain tilanteissa vastaan.

Mitä teette, kun tulee se paikka, ettei millään ole mitään väliä? Mistä löydätte tarkoituksen, mielen ja keinot elää hetkessä, jossa millään ei tunnu olevan mitään väliä?

Tämä on teema, jota tietysti käsitellään jo monessakin ketjussa, mutta voi kai sitä käsitellä tässäkin.

Hienoa, että otit asian puheeksi, olin nimittäin aikeissa tehdä saman! Oliko se Fee, joka pelkäsi just sitä “millään ei ole mitään väliä”-fiilistä. Siitä löysin itseni välittömästi. Sitä minäkin pelkään. Kohtuukäytöstä en ole koskaan haaveillut, se ei kiinnosta lainkaan. Sitä hälläväliä minäkin pelkään. Viimeksi kun se tuli (syyskuussa), minä join. Sen jälkeen en muista sen iskeneen. Siksi se pelottaa, kun oikeasti en tiedä, miten seuraavan kerran tulen selviämään!

Minä olen opetellut (oppinutkin jo hiukan) ajattelemaan silloin Hälläväli-fiiliksissä, että tämä menee ohi.
Jossakin vaiheessa tajuan taas, että sillä todellakin on väliä juonko vai en.
Ajattelen, että tämä on väliaikainen olo, huomenna voi tuntua aivan erilaiselta.
Huom. Yritän.
Yritän keksiä jotain puuhaa, saunominen on todellakin aika hyvä. Vaikka heti aamusta.

…hetkinen.
Miksi “millään ei ole mitään väliä” -ajatus johtaisi juomaan? Sehän paljastaa, että yritän elää jotenkin niin, että poissulkemalla elämästäni jotakin ihanaa kuten juomisen, olisi väliä… siis, eikun…että minä en vain yksinkertaisesti saa olla juomatta, koska en halua juoda.
Miksi pelkäisin juomista, saanhan valita sen etten juo. Sekosin aatteisiini.
Ei tämä kyllä helppo asia muuten ole, sellaiselle kuten minä, joka on joutunut juuri tuon teeman valtaamana sortumaan juomaan.
Mutta kyllä tosiasia on se, että juomisen aikana ja jälkeen elämä on yleensä vieläkin repivämpää ja ristiriitaisempaa kuin raittiina. Se on kohdallani ainakin totta. Jos muuta väitän itselleni, valehtelen.

Mulla on sellainen olo, että ainakin alussa - esim. ensimmäisen vuoden aikana - hälläväleihin on vain suostuttava. Kyse lienee myös psyykkisestä “eheytymisestä”, elämän mielen uudelleen löytymisestä ja rakentumisesta: elämää, jolla on merkitys ja jossa riittää iloa, jonkinlaista syvyyttä ja yleensä tarkoitusta, ei hetkittäinen oikku kaada. Ajattelen niin, että väliä alkaa olla, kun väliä alkaa olla: kun hetki hetkeltä saa vahvistusta ja kokemusta siitä, että raittius todella johtaa aivan konkreettisiin muutoksiin ja elämänlaadun paranemiseen, se alkaa kantaa vähän kuin omalla painollaan. Silti, alkuvaiheessa varsinkin, noihin hällävälin hetkiin on jotenkin voitava varautua.

Kun ajattelen omaa elämääni, näyttöä todella piisaa siitä, miten sotkuiseksi ja laadullisesti olemattomaksi elämä voi juodessa mennä. Edes positiiviset asiat eivät oikein anna mitään, kun harteilla pitää raahata mokoman ongelman taakkaa, häpeää, huolta ja jatkuvaa pelkoa. Pelko syntyy siitäkin, kun ei voi luottaa edes itseensä: kun ei voi luottaa siihen, että kestää omat oikkunsa. Siksi vain aika ja ehdoton rehellisyys taitavat olla tepsiviä lääkkeitä itse asiaan.

Minä ajattelen niin, että aivan oleellisesti on väliä sillä, että löydän oman elämäni mielen ja sen ilon, riittävänlaisen tasapainon ja jonkinlaisen sovinnon niin tosiasioiden, itseni kuin suhteideni kanssa. Siitä kaikki lähtee: sen jälkeen minusta on hyväksi isäksi, työstään iloitsevaksi työntekijäksi ja muillekin hyväksi työtoveriksi, ehkä joskus jollekin hyväksi kumppaniksi jne. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että isyyspuoli on ihan hyvin hanskassa ja jotenkin pakottomastikin, vanhemmuus on mulle pikemmin aika rentoa kuin hillitöntä painetta tuottavaa. Osaan ja uskallan olla isä enkä mikään aikuisviihdyttäjä :smiley: Työstäni en ole erityisemmin jaksanut intoilla vuosiin. Uskon, että alkoholiongelman kanssa kamppaileminen on vain vaatinut omat energiansa ja olen ollut kääntyneenä vähän niin kuin sisäänpäin. Sen sijaan nuo taiteelliset sivuhommani ovat jaksaneet innostaa jopa aiempaa enemmän. Voi olla niinkin, että olen yksinkertaisesti suuntautumassa uusille urille ja totutusta poikkeaminen vain ahdistaa. Voi olla, että olen kyllästynyt leipätyön alaani :confused:

No, mikä tahansa parisuhde menee pilalle, jos se on myrkytetty riippuvuuksilla. Tällä hetkellä tuntuu kuin kaikkein vähiten kaipaisin minkäänlaisen naiselävän liian läheistä tykö tulemista :laughing: Silti tiedän haluavani suhteen, jossa voisi olla oma itsensä, tulisi jotenkin hyväksytyksi ja jossa olisi luottamusta ja turvallista olla. Ei voi jumalauta olla kohtuuton vaatimus! :mrgreen: Mutta ei sekään itsestään selvää ole ja uskon, että ylipäätään hyvään suhteeseen täytyy olla itse valmis ja lähtökohtana on aivan taatusti se tärkein ihmissuhde, eli suhde itseen. Niin paljon kuin “pelkäänkin” (lainareissa siksi, etten ole aivan varma siitä, miten tosissani oikeasti sitä pelkään) yksin jäämistä, on olo, että siihenkin pitää varautua, että niin voi käydä - ja kuitenkaan elämän ei tarvitse olla HUONOA, jos elää yksin. Eihän?

Ei se huonoa ole. Se on erilaista. Huono siitä tulee kutsumalla mm. Alkoholia kaveriksi. Huono parisuhde on todellakin huonompaa kuin oma elämä, toki edellyttää vissiinkin aika hyvää suhdetta omaan itseensä. Minulle se onkin nyt tärkein suhde jonka kanssa työskentelen. Elämä ylipäätään mulle on osoittautumassa aika pitkäjänteisen opiskelun ja työstämisen kohteeksi, ei helpon ja hetkellisen nautinnonhakuun keskittyväksi harhaksi. Opettelemaan juuri luottamaan itseeni, ja siihen mikä on oikea tunne, ei vain illuusio ongelman luonteesta… Ja sitäkautta pääseepi ehkä tunteen kanssa sinuiksi. Vaikka se olisi tunne hälläväliä. Onko se muuten tunne!?

Mulla vaan kun ei tullut sellaista ollenkaan sen ensimmäisen vuoden aikana! En kokenut varsinaista raittiuseuforiaakaan kait (en enää nyt niin muista), olin vain iloinen, tasapainoinen, hyvää elämää viettävä ihminen. Raittius tuntui luontevalta. Juominen oli aiheuttanut jo pitkään niin kertakaikkiaan inhottavat oireet, että se “ei enää tarvitse”-oivallus kantoi tosi pitkälle! Jotenkin yhdistän sen alamäen alkamisen tupakoinnin lopettamiseen, mutta nyt just asiaa miettiessäni keksin, että todennäköisempi syy sen luisun alkamiselle oli se syy, miksi tupakoinninkin lopetin… Eli ne lapsettomuustutkimukset ja sitten lopulta niiden lopputulos. Sen käsittely meikäläisen olemattomalla stressinsietokyvyllä ja sen päälle yhtäkkinen yksinäisyys, niin syyskuussa löysin itseni tilanteesta missä millään ei enää ollut mitään väliä. Ei hälläkään, eikä hällälläkään…

Olin löytänyt elämälleni ikäänkuin uuden tarkoituksen ja kun siinä tuli seinä vastaan, niin tuntui kuin koko maailma olisi loppunut siihen. Ja kun en ollut juuri kenellekään kertonut niistä tutkimuksista edes… Tuli sellainen olo, että kenelle minä tässä itseäni terveenä säästelen (itselleni, kenties? Ja onhan mulla mieskin, joka kärsi tuloksesta yhtä lailla kanssani…), hetken ajan halusin tuhota itseni. Rakensin ihan omin kätösin viinaporsaalle reiän.

Kaiken rehellisyyden nimissä pitäs kyllä pistää laskut uusiksi. Reilut puoli vuotta täysraittiutta siis nyt! Ja seuraavasta kriisistä aion selvitä niin, että laskuri ei mene nollille. Siihen haluan ruveta etsimään keinoja nyt. Aikaisemmin jotenkin pelotti se, että joudun laskemaan uudestaan alusta, ikäänkuin koko puolitoista vuotta olisi mennyt kokonaan hukkaan yhdessä yössä. Eihän se mennyt, mutta en todellakaan voi ihan rehellisesti sanoa myöskään olleeni tätä koko aikaa raittiinakaan. Tätä kirjoittaessani vatsaa kouristaa = hyvä merkki, nyt tapahtuu jotain tärkeää. Olen varma, että olo helpottaa heti, kun painan “lähetä”. Kokeillaas! :mrgreen:

(kiitos Basi <3)

Hyvä aihe, Andyloop!

Tuo hällä-väliä fiilis on niin masentava. Nyt tuli mieleen, että se ei ole vähään aikaan vieraillutkaan. Minulla se ei ole aiheuttanut muistaakseni juomafiiliksiä, mutta on se ilman niitäkin ihan tuskaa. Kamalaa kun elämästä katoaa tarkoitus… ja se muuttuu värittömäksi “aivanvitunhaileekaikki” rämpimiseksi. Ei itketä, ei naurata… Voisiko kyse olla tunteiden puuttumisesta? Tai siitä, että tunteet ovat niin sekaisin ja mössössä, että ne toisiinsa kietoutuneita muuttuvat puuroksi, jolla ei ole nimeä eikä tarkoitusta. Nykyään, kun olen antanut tunteille luvan, ja tullut ikäänkuin herkemmäksi emootioilleni, huomaan pienenkin levottomuuden, hermostuneisuuden, pelon, ilon, rauhan tai hämmästyksen sisälläni… ja niitä tunteita on mielenkiintoinen katsella, ikäänkuin toisesta persoonasta käsin. Hengitellä niitä sisään ja ulos, katsoa kasvaako tunne, muuttuuko se, missä se tuntuu, ja miten se ajatuksiini vaikuttaa. Ehkä hälläväliä-fiilikset ovat kadonneet, kun olen lopettanut negatiivisten tunteiden karkuun juoksemisen? Hope so… Nyt kun näin sanoin, niin huomenna varmaan zombeilen täällä katse tyhjänä, ja pitkät päällä.

Yleensä nämä negatiiviset tunteet tuntuvat helpottavan, kun niille vaan antaa luvan olla ja tulla, eikä ulkoista niitä heti, kuten ennen minulla oli tapana. Esim. vihastuessa ulkoistin ne toisia syyttämällä ja tuomitsemalla, tai pelon saatoin selättää huolestumalla milloin mistäkin, ja aloittamalla analysoinnit ja pohdinnat ja suunnitelmat, miten välttää ne mielen kehittämät katastrofit… Surun taas ahdistumalla ja masentumalla, tai lamaantumalla maailmanlopun ajatuksiin. Eli tein kaikesta kauhean vaikeaa. Aina kun jotain tunnetta minussa heräsi, vastaiskut niitä vaimentamaan käynnistyivät kuin automaattisesti. …Sama juttu positiivisilla tunteilla, sen sijaan että olisin vaan kellunut ja nauttinut niistä, niin joku minussa pakotti nekin jotenkin alas, tekemään jotain muuta… ikäänkuin en kestäisi mitään omia fiiliksiäni, ikäänkuin en kestäisi itseäni… Enkä tainnut kestääkään! Nykyään kestän, ja jopa pidän itsestäni, ja tunteetkin saavat olla ja tulla ja kertoa mitä niillä on milloinkin asiaa. Alan nähdä itseni kokonaisuutena, joka ei ole niin täydellinen, mutta ihan hauska ja viihdyttävä paketti, ja ennen kaikkea -riittävä, sellaisena kuin tänään olen.

Ihmissuhdeasioista, ei huolta Anttis ja Teikkis! Tuollaisilla aidoilla ihmisillä kuin teillä on vahva vetovoima. Mikään ei ole niin viehättävää, kuin ihminen, joka on aidosti oma itsensä, ja läsnä tässä hetkessä. Voisin lyödä vaikka vetoa, että teillä molemmilla on ihanat, rakastavat kumppanit vuoden sisällä! (Samoin Pumpkinilla.) Minulla mahtuu pimeään menneisyyteen paljon suhteita, muutama pidempikin, ja kaikki huonoja tai erittäin huonoja… :mrgreen: Yhtä kaoottisia kuin oli oma mielenikin silloin. Sekä tämä nykyinen, muutaman vuoden pyörinyt, turvallinen, tasavertainen, rakastava, tasapainoinen, vapaa - näillä sanoilla kai tätä nykyistä suhdettani voisin parhaiten kuvata. Muut asiat tässä tuskin ovat muuttuneet, kuin minä itse. Vedin puoleeni miehiä, jotka ovat sisältä samanlaisia kuin itse olen. Sitä mukaa kun olen parantunut ja eheytynyt, ihmissuhteetkin ovat parantuneet. Ei siinä parinhankinnassa kai niin tärkeää ole etsiminen, vaan itseensä keskittyminen, ja silmien avoinna pitäminen… Se oikea vain kävelee joku päivä vastaan. Ja kiinnostuu sinusta, koska tunnut tutulta.

Teikäläisen kanssa samoilla linjoilla siinä, että huono parisuhde tosiaan on huonompaa kuin “itsenäinen” elämä. Mun viimeisin ja samalla vakavin suhteeni kesti rapiat kolme vuotta, ja sen päätyttyä varmasti molemmat huokaisivat syvään helpotuksesta - vaikkei ero koskaan mukava asia olekaan. Jälkeenpäin olen huomannut, että menimme alunperin yhteen aivan vääristä syistä: ulospäin näytimme ihanneparilta, ja suhde kyseisen ihmisen kanssa tuntui jollain lailla järkevältä (minulla kun oli siinä vaiheessa takana vähemmän järkevä ja hajottava suhdeyritelmä yhtä tasapainottoman ihmisen kanssa, kuin itse olin/olen). Joka tapauksessa ennen eroa tästä viimeisimmästä miehestäni suhde ajautui tilaan, jossa elimme jatkuvan jännityksen vallassa. Mikään suhteen osa-alue ei toiminut kunnolla: ei rento yhdessäolo, ei toisen tukeminen, ei luottamus, ei kommunikaatio, ei seksi - ei MIKÄÄN! Silti siitä oli yllättävän hankala päästää irti ja ylipäänsä myöntää suhteen olevan peruuttamattomasti pilalla. Nyt ajatellen pitkitimme lopullista eroa aivan turhaan ja vääristä syistä (tavaroiden jakaminen tuntui hankalalta, uudenlaiseen elämään astuminen pelotti, yhteisten unelmien romuttuminen harmitti jne.).

Joka tapauksessa, vaikka erosta on jo kulunut aikaa, minulla on samanlainen olo kuin Antiloopilla - en kaipaa minkäänlaista miehenpuolikasta elämääni sotkemaan :smiley: Eikä se tietysti olisi tällä hetkellä mahdollistakaan, kun tämä alkoholiongelma on ns. akuutisti päällä. Enkä mä kyllä tiedä, missä potentiaalisen kumppanin ylipäänsä tapaisin, kun sosiaalinen elämä rajoittuu lähinnä töihin ja vanhoihin kavereihin. Turhapa noista suhdeasioista on edes stressiä itselleen ottaa, jos joku tulee jossain vaiheessa vastaan, sitten tulee. Ja jos ei, niin sitten eletään loppuelämä vanhanapiikana ja that´s it :mrgreen:

Minä koen oman tilanteeni aivan samoin kuin Millanen tilittää taannoisen suhteensa menneen ja pointti tuntuu olevan siinä, että suhteeseen on ylipäätään ryhdytty vähän niin kuin väärin perustein. Ja kyllähän se tosiaan niin on, että näissä asioissa vakka kantensa valitsee. Meillä on täällä siinä mielessä “hyvä” tilanne, että olemme keskenämme sopineet lopettavamme itsemme ja toistemme syyttelemisen: on tavallaan tehty “diili selityksestä”, jonka mukaan me emme nyt vain pystyneet tähän. Kohdallamme kovaa yrittämistä kyllä riitti ja panokset ovat yhäkin korkeat vain siksi, että meillä on lapsi. Mutta jos jokin meillä toimii, se on vanhemmuus. Ja olen ajatellut niinkin, että se jo itsessään on valtavan hyvä juttu ja sen varaan voi kasvaa ajallaan varmaan ihan hyvä kaveruus noin muutenkin. Tottahan on, että näissäkin asioissa aika auttaa paljon ja saa jättää niitä mielenkaunoja pollastaan. Lopulta vain unohtaa.

Joku siellä kysyi, onko hälläväliä vain tunne ja tuli ensimmäisenä mieleen, että kyllä se olisi, mutta sitten luin Mirtillon kokemuksia jotenkin todella rankasta asiasta. Enkä enää ole varma, onko hällä väliä kaikissa tapauksissa “vain” tunne: kyllä se on ehdottomasti sitä, mutta kriisissä, menetyksissä, vaikka eroissa tai muussa tämmösessä joutuu aina tekemisiin rikkoutuneiden haaveiden ja odotustensa luhistumisen kanssa. Ihmistä ei ole rakennettu kestämään helvetin isoja tällejä varsinkaan yksin. Kriisissä menee sekaisin, maa alta jne. Ilman muuta siinäkin puhutaan tunteista, muttei ehkä “vain tunteista”…?

Oi ketju kuin suoraan minulle…
Viime keväänä ja alkukesänä olin kovin reippaana ja raittiina monta viikkoa. Sitten terapiani jäi katkolle ja muutakin tapahtui ja putosin “hällikseen” kuin Liisa kaninkoloon ihmemaassa. Juhannuksena korkkasin ja siitä alkoi sellainen juominen jossa kaikki aikaisemmin juomisessani ehkä olleet raja-aidat ja tabut kaatuivat.
Hällä väliä. Se pelottaa. Mistä keinot selättää hällis?
Sain Teikkiksen pohdinnasta tälläisen ajatuksen sirpaleen. Voisiko ihan ensin yrittää ajatella että ok, nyt on tämä olo. Antaa sen olla. Ja sitten suunnata ajatus siihen että jokatapauksessa päivä selvänä täydellisessä hällä-väliä moodissa on KUITENKIN parempi kuin sama moodi kännissä? Koska milloin viina on auttanut hällä-väliä oloon, ei koskaan. Voiko sen tuloa aina estää? Ei välttämättä. Se pitää vain hyväksyä…
En tiedä pystynkö itse näin ajattelemaan jos sellainen olo tulee, eikä menekkään ohi päivässä, parissa…pelottaa jos se kestää. Mutta siinäkin voi jos pystyy ajatella ehkä niin että tunne menee joka tapauksessa ohi ennemmin tai myöhemmin jos ei pakene sitä ja juo.

Moikkis. Hyppäänpä kylmiltään sekaan. Luen kaikki viestinne vielä rauhassa, mutta heitän tohon “hälläväliä”-fiilikseen spontaanisti sellaisen ajatuksen, että itselleni se tulee silloin esille kun arvomaailmani ei ole kunnossa. Eli se, mitä olen saavuttanut, ei tunnu riittävältä. :confused: Erittelen tarkemmin, pitää vähän kerätä ideoita.

On Antilooppi hyvä, että olette entisen puolisosi kanssa kyenneet sopimaan asiallisesti yhteisen lapsen hoidosta yms. Mekin ollaan eksän kanssa jälkeenpäin keskusteltu asioista ihan hyvässä hengessä, ja molemmat tulivat siihen lopputulokseen, että ero oli ainoa oikea ratkaisu (aiemmin mies kaikista hankaluuksista huolimatta hieman epäili asiaa). Nykyisin entiseni on jo uudessa suhteessa, enkä ole millään lailla mustasukkainen hänen uudesta kumppanistaan. Ei tietysti ole mitään oikeuttakaan olla, mutta jotenkin tuo huomio on silti tuntunut vapauttavalta - mikäli minulla olisi eksää kohtaan vähänkään tunteita jäljellä, myönnän, että uusi nainen hieman kaihertaisi.

Hällis on minullakin pahin kompastuskivi. Ensimmäisellä kerralla kun rupesin lopettajaksi, kompastuin kahden ja puolen kuukauden kohdalla. Täällä joku kysyi sitten, millaiset fiilikset saivat korkin aukeamaan. Muistan vastanneeni juuri, että täysin välinpitämättömät fiilikset. Hällä väliä millään.

Mutta nyt ajattelen ehkä jotenkin niin, että ei minun raittius voi perustua siihen, ettei niitä hälliksiä tulisi ikinä. Varmastihan niitä tulee kaikilla joskus. Vahvaksi minä tulen juuri sillä, että otan ne välinpitämättömyyden fiilikset vastaan ihan niin kuin muutkin tunteet. En minä nytkään ole säästynyt hällä väliä -tunteilta, mutta silloin olen maannut sohvalla ja tuijottanut zombiena telkkaria tai jotain muuta sen suuntaista. Ohihan ne menee. Joskus kestävät päiviä mutta aina ovat ohi kuitenkin menneet.

Sellaisen huomion kuitenkin olen tehnyt, että kun olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin, hälliksetkin ovat vähentyneet.

Hmmm. Mulle tämä on liian abstraktia. Yritän taas esittää itselleni selventäviä kysymyksiä. Yllä olevasta saan ainakin kaksi tasoa erilleen. Tunnetason ja elämän rakennetason. Väitän, että mulla on impulssitaso sen verran hanskassa,että olen saanut spontaanit ryyppyhimot hallintaan. Ihan toinen, ajankohtainenkin kysymys on kiperämpi - ja todella vaarallinen.Mitä olen savuttanut konkreettisesti raittiudellani? Onko se kannattanut- loppujen lopuksi? Tämän provon esitän itselleni silloin tällöin. Järkitasolla mennään. Vastaus on: Vaikka en ole saavuttanut vielä sitä tasoa, johon tähtään, voin olla täysin varma siitä, että juomalla menetän nykyisenkin. Saiko kukaan koppia?

Oisko se hälliskin (kyllä on rakkaalla lapsella sievä lempinimi :laughing: ) vähän sellainen seuraus jostain samaan tapaan kuin varsinainen juotatuskin, eli reaktio? Toimisiko hälliksissä yksinkertaisesti sellainen menetelmä, että istuisi alas, ottaisi kynän ja paperia ja alkaisi eritellä siihen ranskalaisin viivoin, SWOT-analyysein tai arvatenkin Andanten tapaan laatimalla jonkinlaisen kustannusarvion, tuloslakelman tai oman päänsä räjähdekaavion (hyvä ystävä, oli vain pakko! :mrgreen: ), että mitäs tässä nyt oikein on taustalla: vastaisi itselleen kysymykseen, miksi millään ei nyt tunnu olevan mitään väliä? Ja sittenhän voisi jatkaa vielä senkin pohtimisella, millä on väliä, vaikkei niin siltä tuntuisikaan juuri sillä hetkellä - siis jollei jo ehtinyt baariin.

Mä olen aivan varma siitä, ettei hällis ole ylivoimainen asia! Nyt kuulkaa käydään nauramaan hällikset pakoon.

Kognitiivisia dissonansseja??? :slight_smile: Oli pakko! :mrgreen:

Luulen saaneeni ja toi on hyvä jäsentely, että asioita erikseen ovat tunnetason ja elämän rakennetason kysymykset :bulb: Järki on hyvä instrumentti tietysti rakennetason kysymyksissä, mutta eikö nekin oteta aika lailla tunne edellä varsinkin, kun kerralla läikähtää? Minä ainakin oon vähän semmonen, että ensin pitää räknätä tunteet alta ja vasta sitten tulee järjelle joku sija.

Tästä tuleekin mieleeni jotain. Minä en edes pahimmassa depiksessä tunnista ajatusta “en riitä” omakseni. Minulla aivot hyppäävät ajatukseen “minulta on varastettu mahdollisuus saavuttaa se mitä saavutettavissani olisi”.
Ikäänkuin kaikki mitä minulla on suhteissa, ammatillisesti tai millä tahansa elämänalueella, olisi vain kalpea aavistus, varjoelämä, siitä mitä minulla voisi olla jos elämäni olisi ollut joskus toisenlaista. Masentuneena tunnen että sama se vaikka joisin kuin sieni, en kuitenkaan halua tyytyä siihen mitä minulla nyt on.
Katkeruus, se on muuten vihaakin viheliäisempi tunne kantaa. Siinä taitaakin olla minun hällikseni alkuperä.

Luulin tässä jo että olen jättänyt katkeruuden taakseni. Mutta se taitaakin yllättää minut hällä-väliä-tunteen muodossa.

Lisää terapiaa :mrgreen:

Hälläkö väliä?

Ihanan hymyiltyyävä otsikko vaikka asia sisällöltään onkin vakava. :smiley:

Tunnen oikein hyvin tunteen-hällä väliä… Koska se on usein kompastuskiveni raittiiden päivien loputtua. Taistelen itseni kanssa viinin halua vastaan ja häviän taistelun ajatukseen, että mitä sen on väliä juonko vai en. Vaikka koen oloni hyväksi, kun en juo huomaan tuon tunteen saavuttua, että miksi en muka joisi, kun ei elämälläni oli mitään väliä. VÄÄRIN!!! Koen elämäni nykyisin tärkeäksi vaikka jossakin vaiheessa ajattelin ettei minun elämälläni ole mitään tarkoitusta ja aivan sama juonko vai en.

Ikävää tässä prosessissa, jota läpikäyn on se, että tunteet vievät toimintaani enemmän kuin ajatus, jonka takia taistelen aloituskuopassa edelleenkin. Ymmärrän vaikka en kuitenkaan ymmärrä miksi juon. Haluan epätoivoisesti muutosta, mutta petyn, kun en pysty siihen. Kuten eräässä kirjassa kirjoitettiin, ihminen juo siki, kun alkoholi aiheuttaa helposti riippuvuutta ei siksi, että ihminen olisi heikko, kun ei pysty vastustamaan viinan himoa. Sinänsä helpottava lause, antaa ihmiselle ajatuksen siitä ettei voi ongelmalleen mitään. On sen pauloissa. Mutta, surullinen siitä syystä, että ettei voi riippuvuudelleen mitään.

Metsänpeikko