VakioNaaman lopettaminen

Olen miettinyt jo kauan että juominen pitäisi lopettaa.

Alkoholi oli osa sosiaalisia piirejä, kunnes sitä aloin nauttimaan myös itsekseni. Sain iloa ja koin paljon kaikkea hauskaa alkoholin ansiosta. Alkoholi oli kuitenkin pian ihan täysi isäntä ja minä siinä sivussa aloin jäädä aina vähemmälle. Suoranaista rappioalkoholistinkin elämää vietin, mutta rimpuilin itseni siitä suorittamaan jopa sen verran mukavaa elämää, että olen viimeiset vuodet ollut jopa ihan vain kohtuukäyttäjä.

Kaikista suurin ongelma alkoholi on ollut ihmissuhteissani. Paljastuuhan se lopulta kun yhdessä asuu, etten kykene olemaan ilman kun tarpeeksi kauan on jatkunut sellainen seesteinen tavallinen arki. Voin luvata puolisolleni kirkkain silmin ja aidosti siihen uskoen, että haluan lopettaa ja pystyn siihen, koska haluan sitä itseni kannalta ja myös suhteemme vuoksi.

Olen kuitenkin jäänyt ennen kaikkea itselleni kiinni siitä, etten pysty olemaan juomatta vaikka olen niin itselleni kuin myös puolisolleni vannonut. Perustelen sen itselleni ties millä verukkeella: “suhteessa on nyt epäreilu asetelma”, “eihän tämä haittaa ketään”, “juon vähemmän kuin keskimääräisesti juodaan”, “hoidan kaiken kotona”, “en jätä mitään tekemättä tai kokematta juomisen takia”, “olen ansainnut tämän”, “miksi tämän juomisen edes tarvitsee olla ongelma”, “tämähän on pientä siihen rappioalkkiksen elämään verrattuna mitä myös harrastin kauan sitten”, “nyt on loma”, milloin mitäkin.

Olen viime vuodet juonut yksin ja puolisoltani “salaa”. Annoksia menee kerralla se 6-9. Keskimäärin juon kerran viikossa. Pisimmät täystauot ovat olleet kuukauden pituisia. Ylpeilen sillä että juomiseni on niinkin hyvin hallinnassa, vaikka ei se sitä oikeasti ole. Kun se tarve ryypätä tulee, se on käytännössä väistämätöntä sitten illan päätteeksi yksin kun puolisoni on jo nukkumassa. Ongelma ei ole olla juomatta silloin kun täytyy, minulle ei tule ravintolassa tai mökillä yksien juomisesta oloa että nyt mennään. Tuntuu että niissäkin tilanteissa vähän esitän itselleni, että ei ole ongelmaa juoda yhtä, tai vaikka jättää juomatta kokonaan. Sitten kun se viikonloppu tulee, jokin käynnistää sen ajatuksen että tänään voisi juoda pitkästä aikaa ja seuraavana päivänä ei ole menoa, se on alkoholin kanssa sitten menoa kun muuten ovat valot jo kotona sammuneet.

Koen iloa elämästä ja minulla on paljon merkityksiä tuomassa siihen sisältöä. Hyväksyn elämän sellaisena kuin se on, sen ei kuulukaan olla täydellistä. Olen elänyt omani näköisen elämän tähän asti, monesta asiasta olen ymmärtänyt jälkeenpäin miksi olen tehnyt niin kuin olen tehnyt. Alkoholiriippuvuuteni olen jo kauan sinänsä ymmärtänyt, senkin hyväksyn itsessäni. Mutta sitä en halua enää hyväksyä, että rikon lupaukset itselleni ja puolisolleni. Haluaisin vain päästä irti siitä pakonomaisen tuntuisesta tarpeesta päästä kokemaan humala. Tiedän että se on minulle pakokeino ja opittu tapa päästä pakoon sietämätöntä lapsena opittua häpeää ja turvattomuuden tunnetta.

Ajattelin kirjoitella tänne ajatuksiani vähän kuin päiväkirjana tai muistelmakirjoituksena. Yritän sitoutua siihen, että työstän tätä asiaa nyt jotenkin enemmän “oikeasti” kuin aiemmin. Rehellisesti sanottuna en ole varma onnistunko. Pelkään että tiedän ja tunnen jo kaikki ongelmani, ymmärrän miksi juon mutta silti teen niin, vaikka tiedän että myöhemmin se kaduttaa. Haluaisin päättää kirjoitukseni jonkinlaiseen positiiviseen loppuun, mutta huomaan että asia mietityttää minua. Harmittaa jos taas kerran päädyn juomaan, kuten eilen. Yritän nyt kuitenkin tehdä edes jotain eri tavalla, etten toistaisi vain täysin samaa kaavaa ja päätyisi täysin samaan lopputulokseen, kuten viimekin iltana taas.

Seuraavaksi menen järjestelemään harrastusasioita. Pitää myös käydä katsomassa osaanko tehdä jotakin naapurin ruohonleikkurille. Se rätisee ja käy epätasaisesti. Asutaan ensimmäistä kertaa omakotitaloalueella näin aikuisiällä, paljon on tälläisiä “perusasioita” uutena ja opeteltavana. Mukavaa kun täällä autellaan toisiamme tai ainakin yhdessä opetellaan, kaikki ovat mukavia ihmisiä. Yhdessä asiassa toinen naapurini on kyllä hieman ärsyttävä. He ovat nimittäin tehneet omalle takapihalleen niin hienot istutukset ja rakentaneet sinne muun muassa polkuja, että oma takapiha näyttää heidän pihaan verrattuna vaatimattomalta. Ja täytyypä alkaa itsekin suunnittelemaan pihan ehostamista :slight_smile:

Kaikkea hyvää jokaisen päivään.
-Vakkari.

Kun juomisen on lopettanut tarpeeksi monta kertaa, alkaa kai suhtautumaan pessimistisesti niihin ratkaisuihin tai tuntemuksiin joita aiemmin kokenut tarpeellisiksi lopullisen lopettamispäätöksen suhteen. Aiemmin olen halunnut kokea suurta merkitystä lopettamispäätökseen liittyen, sellaista ravistelevaa kokemusta uuden elämän alkamisesta, tuntea miten elämässä kääntyy uusi sivu ja tiedostaa edessä oleva rankka mutta kulkemisen arvoinen polku, omaan itseen tutustumisen aloittaminen uudestaan, ja niin edelleen.

En tarkoita väheksyä näitä kokemuksia, nehän ovat todella merkittäviä. Omien arvojen ja asenteiden ymmärtäminen on kenelle vain hyvä asia, koska ne rehellisesti ymmärtämällä on aidosti paljon helpompaa kokea iloa ja merkitystä elämässä, kun ohjaa omia ajatuksia ja tekemistä näitä asioita kohti. Siinä ei myöskään ole tietenkään mitään pahaa, että kokee iloa omasta selvinpäin olosta ja raittiudesta. Tämä ilohan kantaa parhaimmillaan yli pahimpien aineellisten riippuvuustekijöiden yli, ja auttaa pääsemään vaikka nyt aivokemioissa sellaiseen paremman toimintakyvyn tilanteeseen jossa voi kokea aitoa iloa ihan arkisista asioista.

Tuntuu turhauttavalta että kaiken sen jälkeen mitä olen jo itseni kanssa työstänyt, kaiken sen jälkeen mitä olen nähnyt alkoholin itselleni aiheuttavan, miten huonoksi valinnaksi sen tiedän, silti olen joko suuren taistelun tai ihan muuten vaan päätynyt juomaan itseni humalaan. Syy on ollut ihan mikä tahansa joko omissa tunteissa tai tunteettomuudessa, jokin elämään liittyvä suuri tai pieni asia, tai sitten täysin omaan elämään kuulumaton tapahtuma. Joko elämä on ollut täynnä jotakin, täysin tyhjä tai ihan mitä tahansa niiden väliltä.

Jos lopettamisprosessia arvioi, on siinä tavallisesti tärkeitä seuraavat tekijät: lopettamispäätöksen teko, suunnitelma elämän muuttamisesta ja sen toteuttaminen, ammattilaisten apu ja läheisten tuki. Vähän eri painotuksilla olen jo aivan rehellisesti sanottuna yrittänyt kaikkeni.

Olen suorittanut raittiutta, ollut suorittamatta raittiutta. Olen kieltänyt itseäni, hyväksynyt itsessäni kaiken. Olen ollut raivoraitis ja kokenut myös valaistumisen hetkiä kun olen kokenut löytäneeni elämän merkityksen, olen tuntenut aitoa kiitollisuutta ja rakkautta sydämessäni, nähnyt miten harmaa ja pysähtynyt näyttääkin taas värikkäältä ja eloisalta, kokenut miten elämä on aidosti ihmeellinen seikkailu.

Olen myös tuntenut miten värit elämässä ovat pikku hiljaa alkaneet hävitä. Käsitellyt kaikenlaiset tunteeni tai tunteettomuudet ammattilaisten ja läheisten auttamana. Terapian eri muotoja, lääkeapua, vertaisryhmiä, kaikki mahdolliset. Mikään ei ole tähän mennessä auttanut pysyvästi.

Uskon että lapsena koin niin isot traumat muutamasta asiasta, etten yksinkertaisesti kaikesta itsehyväksynnän kokemisesta huolimatta usko olevani aidon onnellisuuden arvoinen. Hetkellisesti se aito itseni arvostaminen onnistuu, kykenen noin muutaman kuukauden ajanjakson tuntemaan elämässä aitoa iloa jota haluan tuntea. Onnistun turruttamaan häpeän läsnäolon kaikissa alitajuisissa ajatuksissani monilla keinoilla joihin ei päihteitä kuulu. Jos en ole todella varovainen, lipsun, ja tästä seuraa aikalailla automaattisesti humala.

Mitäpä tässä nyt sitten ajattelen ja tunnen taas kerran lopettaneena. Rehellisesti sanottuna en tunne oikeastaan yhtään mitään, ja tämä johtuu todennäköisesti siitä etten halua kokea taas kerran pettymystä kun “myyn omat periaatteeni” ja saan hävetä itseäni täysin. Pelkään siis taas kerran sitä hetkeä kun katson krapulassa itseäni peilistä ja olen menettänyt kasvoni.

Toisaalta sitten taas mietin, jos tai kun tuo hetki tulee, niin voihan sitä ennen kokea iloa ja merkitystä elämässä. Aika moni asia näyttääkin hyvät puolensa, kun sille vain itse pystyy antamaan mahdollisuuden.

Mukavin, vaikkakin ristiriitaisin fiiliksin kohti tätäkin aurinkoista päivää. Sitä ihmettelemään, miten elämä voisikin iloisesti yllättää :slight_smile:

Reilu vuosi on kulunut siitä kun edellisen kerran olen tänne kirjoitellut. Voisinpa todeta, että ollut alkoholista vapaata elämää. Ei ole ollut. Se palaa aina uudestaan kiusaamaan oloani. Kuin vanha ystävä joka tuo ensin helpotuksen ja sitten painajaismaisen tuskan ja ahdistuksen.

Kirjoittelen tätä tekstiä taas kerran toivoen, että voisin oppia rakastamaan itseäni kaikkine hyvine ja huonoine puolineni. Tuntuisi niin hyvältä aidosti kokea itsestään että on tarvittaessa luotettava, turvallinen, hyväksyvä ja rakastava ihminen. Antaa itselleni iloa, rauhaa ja myötätuntoa. Tämän sijaan minulla on pakonomainen tarve paeta. En kestä hallitsemattoman tunne-elämäni myrskyjä ja epätoivoisesti turrutan mieltäni joko keskittymällä täysin töihin, suorittamalla terveyttä tai sitten alkoholiin.

Huonoin vaihtoehto on juominen, ylivoimaisesti. Meni vuosia ymmärtää, ettei juomattomuus ratkaise ongelmiani. Eikä varsinkaan juominen. Silti nyt tänä kesänä olen juonut useina iltoina ihan vain koska en selvinpäin kestä olla. Vaihtoehtona on ottaa lääkelaatikon pohjalta mirtazapiinia, sekin on parempi vaihtoehto ja saa sentään unet, ja on edes mahdollisuus voida paremmin. Poistin kaikki nopean dopamiinikoukun välineet, hetkeksi nyt kaikki sometkin tauolle. Meni ihan sekoiluksi se kirjoittelu. Hävettää.

Toivottavasti puolisoni antaa minulle anteeksi. Minulla ja meillä olisi niin hyvä olla, jos vain osaisimme olla. Kamalan myrskyistä ollut eikä sovita ihan parhaiten toisillemme, kun aloitamme kierteen jossa ollaan ilkeitä. Syyttelen häntä omista ongelmistani, hän syyttelee minua. Tavallaan ymmärrämme tämän ja tavallaan emme. Yhdessä on käyty pariterapiassa ja muutenkin luvattu muuttaa asioita. Hyviäkin asioita on ollut, mutta enemmän kaipaamme toisissamme hyväksyntää ja turvan tunnetta.

Minulla on onneksi hoitokontakti, puhuttu psykologin kanssa että kuljetaan kohti lähetettä psykoterapian aloittamisesta. Rehellisesti sanottuna mietityttää miten tässä noin neljän kymmenen vuoden iässä olisi mahdollista enää muuttaa tätä omaa kokemusta elämästä ja maailmasta. Mutta yrittämällä tehdä muutoksia, on edes mahdollisuus siihen. Elämä tuntuu usein ihan aidosti ihanalta seikkailulta ja kokemisen arvoiselta kaikkine pienine ja isoine lahjoineen. Välillä myös painajaiselta, hitaalta kärsimykseltä ja sen päättyminen jonain päivänä helpotukselta.

Ihan saatanan ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Noh, päivä kerrallaan.

Välillä julkkiksen kuolema pysäyttää. Miki Liukkosesta oli jonkun verran uutisia ollut jo vuosien ajan, missä hän kuvasi tunne-elämänsä epävakautta ja häpeän kokemuksien aiheuttamaa ahdistusta todella tutun kuuloisesti. Tämä Mikin elämän päättyminen osuu johonkin tosi pelottavaan kohtaan omassakin elämässä nyt, pelottaa että jos en nyt jotenkin isommin myönnä heikkouksiani ja tee niille nyt viimein aidon oikeasti jotakin, käy minullekin lopulta tosi huonosti.

Avun piirissä olen ollut sinänsä ja hakenutkin apua näihin kärsimyksen tunteisiin ja pohjattomaan turvattomaan olotilaan, johon helposti palaan. Olen onnistunut kyllä sitten suorittamaan itselleni sellaista vakuuttelua että kaikki on hyvin, ja oman lapsen kanssa se on tuntunut ehkä parhaalta, kun itkevän ja tuskaisan olon saa rauhoitettua pois. Se rauhoittaa omaa oloa uskomattoman paljon ja isyys on minun elämäni hienoimpia asioita.

En tuolle maailman suloisimmalle ja rakkaimmalle haluaisi mitään pahaa. Mutta se pohjaton itseinho joka mielessäni alitajunnassa on, soimaa minua niin salakavalilla käänteillä, että käännyn huomaamatta arvostelemaan itseäni. Huomaamatta tämä menee niin, että olen katkera muita ihmisiä kohtaan, arvostelen ja ajattelen muista pahaa, koska suhtaudun itseeni niin vihamielisesti. Tämä tekee minusta huonolla päällä ollessani tosi huonon ihmisen olla kanssa. Puolisoni kanssa pystymme olemaan hyvin yhdessä ja meillä on asiat periaatteessa niin hyvin kuin mahdollista, mutta pystymme olemaan myös ihan kamalia toisillemme. En ole koskaan ollut lapsellemme vihainen, mutta olen purkanut pettymystäni elämään ja itseeni puolisolleni karuilla tavoilla, jotka myös lapsemme on nähnyt. Minusta tuntuu huonoimmilla hetkilläni että olisi parempi jos en olisi mukana lapsemme elämässä, koska pahimmillaan kasvatan lapsestamme yhtä pohjattoman onnettoman ihmisen kuin minä itse. Tätä kohtaloa en toivoisi kenellekään.

Tämä ajatus on vaivannut minua pidempään, enkä oikein kestä sitä että monesta näkökulmasta katsottuna parasta olisi poistua olemasta tämä haitallinen kuvottava ihminen, joksi itseni koen. Nämä ajatukset tuntuvat saavan otteen minusta jos en ole tosi varovainen ja yritä aktiivisesti sivuuttaa niitä keskittymällä johonkin iloiseen asiaan kuten lapseemme. Pahinta on, kun jokin tunneyhteys itseni kanssa tuntuu niin musertavan tuskaisalta, että päädyn täysin kylmäksi ihmiseksi. Silloin pystyn suorittamaan velvollisuuksiani, mutta huonosti. Kylmänä ja julmana ihmisenä käynnistyy ne tavat toimia, jotka johtavat etäisyyteen itsestäni, puolisosta ja lopulta myös lapsesta. Eikä mikään muu auta kuin kaikkein pahin, eli juominen.

Toivoisin sydämeni pohjasta, etten enää ikinä päätyisi tähän tilanteeseen, missä juominen on mennyt ihmissuhteiden ja elämän edelle. En enää halua elää näin. Voi kunpa tämä olisi minulle nyt se pohja, ja nyt minulla on mahdollisuus tuntea niin kamalalta kuin elämä voi tuntua, ja aidosti päättää ettei koskaan enää. Olen niin monesti luullut olleeni tässä pisteessä, täysin polvillani itseinhoni edessä, kuitenkaan sitten onnistumatta löytää toimivia keinoja muuttaa omaa ajattelua ja elämääni. Pelottaa että palaan pian tekemään kaiken kuten ennenkin.

Jokin korkeampi voima olisi nyt se mitä kaipaan. En usko kristinuskon mukaiseen jumalaan, mutta hengellisyys on kiehtonut minua aina. Rakkaus ja kiitollisuus, valon näkökulma pelastaisivat kenen tahansa elämän. Miksi niitä on niin vaikea sisäistää vaikka ne tuntuvat aina niin lohdullisilta ja toivoa tuovilta ajatuksilta? Miksei tämä elämä voisi tuntua helpommalta, miksi se tuntuu niin usein lahjan sijasta painajaiselta?

Puolisoni on antamassa minulle anteeksi tämän kesän juomiseni. En tiedä mitä tekisin ilman häntä. Meillä olisi toisemme tukenamme kunhan vain osaisimme olla. Tai ehkä kyse on siitä, että minä osaisin olla. En enää koskaan halua asettaa mitään muuta lapsemme edelle. Vaatii se sitten aivan mitä tahansa, mistä tahansa luopumista, maksoi mitä maksoi. Kaikki uusiksi tai se mitä tarvitsee. Olen täysin loppu tätä tapaani elää ja olla, jos jatkan, päädyn yksin ja vihaiseksi. Aika rakkaudelle ja turvalle.

Miki Liukkosen läheisille voimia ja jaksamista. Toivottavasti kenellekään muulle ei elämän tarvitse olla liikaa.

Töiden jatkuminen elokuussa palautti kaikki asetelmat elämässä siihen mitä ne olivat viime keväänä. Poltin itseäni välittömästi loppuun vimmatulla suorittamisella, vaikka kuinka yritin välttää tämän tekemistä. Tein aivan kaikkeni että olisin läsnä lapselleni ja puolisolleni, ja pitäisin huolta itsestäni kuntoilemalla ja lepäämällä. Kuntoilu onnistui viikon ajan kunnes olin kipeänä, aloin heräämään aamulla muutama tunti ennen heräämisaikaa miettimään työ- ja parisuhdeasioita. Kuntoilu jäänyt nyt taas kolmeksi viikoksi ja suhteessa ilmiriitoja. Elämä on aivan painajaista.

Entä juominen? Inhottaa myöntää että nyt kun avovaimo ja lapsi ovat poissa kotikotonaan, olen juonut sairaslomalaisena. Olin oikeasti jälleen kerran kuumeessa ja kipeä sinänsä, mutta olisin tietty voinut jälleen pitää kuumeen alhaalla panadolilla ja sitkutella töissä selviytyen. Ainoa keino kokea jotain helpotusta on juoda, vaikka ymmärränkin että se juominen on itselleni huonoin mahdollinen asia. Vihaan itseäni niin paljon että rankaisen itseäni juomalla ja pilaamalla edes alkeelliset mahdollisuudet voida jotenkin hyvin.

Eipä tässä taas kerran mitään. Tuntuu että olen nyt seuraavaksi taas kuukauden tai kaksi selvinpäin ihan sinänsä ongelmitta. Tätä elämää joka tuntuu painajaiselta, en kuitenkaan pääse pakoon. Minun pitäisi tehdä ja ajatella asioita tosi eri tavalla, mutta tuntuu etten yksinkertaisesti vain osaa. Suhtautuminen itseeni on kaikista suurin ongelmani, ja minun täytyisi pystyä asettamaan oma hyvinvointini työni edelle. Kaikki olisi sinänsä ihan hyvin jos vain hyväksyisin elämän sellaisena kuin se on, mutta pohjaton turvattomuus ja itseinho saavat kaiken tuntumaan epäluotettavalta ja tunnen suunnatonta pakokauhua.

Lueskelen vanhoja kirjoituksiani ja lupaan itselleni tehdä omaa vointiani auttavia asioita. Menen avovaimoni ja lapsemme luo, yritän keskittyä iloon ja hetkessä olemiseen. Yritän ottaa vastuuta itsestäni koska ei sitä kukaan muukaan tee puolestani.

Moi Vakionaama!
Monilla meistä on alkoholin lisäksi muitakin ongelmia, joten pidän vähän liikaa luvattuna, että raitistuminen automaattisesti muuttaisi kaiken hyväksi. Osalla niin käy, osalla ei.
Olen ollut jo pidempään raittiina, vaikka usko siihen aikanaan meinasi loppua. Elämä ei ole nytkään ongelmatonta, mutta parempaa ja vähemmän ongelmaista. Se riittää minulle. Masennus aika ajoin uusii/syvenee, ihmissuhteet tuntuvat vaikeilta ja fyysisiäkin vaivoja on. Tämä elämä on se mikä minulla on ja koen tämän kuitenkin lahjana ja arvokkaana. Jotenkin ajattelen itseäni terveenä lukuunottamatta vaivojen pahenemiskausia tai jotain ylimääräistä tauteja, kuten fllunssa. Melankolinen pohjavire on luultavasti pysyvä, mutta senkin läpi näen paljon kaunista.

Raittius, tai juomattomuus on ehkä edellytys henkiselle kasvulle. Lulen, että juutuin jonkinlaiseen uhri-ajstteluun ja toivottomuuteen juodessa, raitistuttuani olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin, joskin harmittaa vähän, etten niin paljon kuin olisin toivonut ja ettenpäin meno on ollut hidasta.
Ehkä sinullakin toipumista ja kehittymistä tapahtuisi helpommin, jos saisit pidemmän pätkän raittiutta? Suorittaminen, syyllisyys, häpeä ja vastaavat ovat voineet juurtua niin syvästi osaksi persoonaa, että niistä vapautuminen vie aikaa. Voi löytää armon itseään kohtaan, käsityksen että riittää keskeneräisenäkin ja se helpottaa muidenkin puutteiden hyväksymistä.

Joskushan myös ulkoiset olosuhteet ylläpitävät pahaa oloa. Elääkö elämää jota haluaa vai onko se ulkoapäin annettu ja otettu? Elämähän helposti täyttyy kiireellä kun ihminen ajautuu oravanpyörään sen kummemmin pohtimatta haluaako niitä asioita, joita pitää haluta… asunnot, ura, raha.
Joskus haaveilu voi auttaa löytämään elmäntavan, jossa voi paremmin. Monilta osin koen elämäni hyväksi, mutta meneillään on pohdinta, mihin suuntaan tästä. Lähtökohta on se, että pienet menot ja vaatimaton elämä on vapauden avain.

Riitoja läheisten kanssakin tulee enemmän kun on väsymystä.
Voiko olla, että olet ikävässä kierteessä, elämä on liian täynnä kaikkea, olet väsynyt, joten voimia muutokseen ei oikein ole ja juominen toiimii hetken helpotuksena vaikka tiedät, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä? Ammattiapukaan ei auta, jos elämä kokonaisuutena on liian kuormittavaa.

Voimia sinulle! Elämä voi pienin askelin muuttua parempaan suuntaan.

Moi VakioNaama.

Yritin jo eilen kommentoida ketjuusi mutta viikon painoinen väsymys esti aikeeni.

Kertomuksestasi välittyy raskas ja ahdistava mielenmaisema. Näkee, että yrität ja teet kaikkesi, kuten ilmaisitkin asian, mutta rankka riittämättömyys, syyllisyys ja uupumus painavat. Tilanteesi muistuttaa joiltain osin omaani.

Olen itse päässyt sillä tavoin hieman eteenpäin, että olen tykönäni todennut käyväni tällä hetkellä puolella teholla, yritinpä sitten kaikkeni, vähän vielä enemmän tai en ollenkaan. Päihderiippuvuuteni vakavuus raottui minulle vähin erin, mikä on erityisen turhauttavaa siksi, että olen kärsinyt eriasteisista juomisongelmista nuoresta pitäen. Aivan itsetuhoista juomiseni oli noin 20 vuotta sitten, jolloin join pahimmillaan viikon-puolentoista putkia parikin kertaa kuukaudessa. Kärsin harhoista ja olin tulla hulluksi, vähän tulinkin. Kun olin jo täydellisessä kuolemanpelossa, olin valmis ottamaan apua vastaan ja sitä sainkin hyvin laaja-alaisesti. Niiden aikojen ansiosta juomiseni ei sen jälkeenkään ole äitynyt aivan niin hirveäksi mutta muutaman vuoden välein olen sen kanssa joutunut rankasti tekemisiin. On selvää, että mielenterveyteni ja elämäni on tästä kärsinyt eri tavoin.

Tällä hetkellä olen kaikkein uupunein juomiseen itseensä. En tunne vielä kaikkein voimallisinta motivoitumista raittiuteen, mutta täysin päihteetön elämä on nyt viittäkymppiä lähestyessäni tavoitteena. En tiedä, mitä se on, sillä olen onnistunut aiemmin saavuttamaan vain pari 2-3 vuoden raittiutta ja useampia 4-8 kuukauden kuivia kausia. Silti ne ajat elämässäni ovat kiistatta sellaisia, joina olen voinut todella hyvin ja ollut onnellinen. Oman elämäni ja onnellisuuteni kannalta kysymys juomisesta on kaikkein perustavin. Se on kaiken lähtökohta minulle. Jos näiden vuosien aikainen sohlaaminen on ollut tämän oivalluksen kannalta minulle välttämätöntä, se on ollut sen arvoista. Juomiseni ei ole aiheuttanut kaikkia ongelmiani eivätkä kaikki ongelmani edes ole yksin vastuullani - mutta aivan jokaista ongelmaa se on pahentanut eikä se ole ratkaissut niistä ensimmäistäkään.

Minä laitan tässä kohtaa elämääni tuon ongelmani hoitamisen kaiken muun edelle ja luotan siihen, että muut ongelmat ehtivät odottaa. Ne voin ratkaistakin aivan eri tavalla, kun pääni toimii kunnolla, tunnistan omat tarpeeni ja elämänhaluni selkeästi, voimistun ja vahvistun. On ongelmia, joita en kuvittele enkä lupaa toiselle ratkaista molempien puolesta yksin. Ei, enää minä en suostu myöskään syyllistymään omasta pahoinvoinnistani ja laittamaan inhimilliset tarpeeni sivuun vain siksi, ettei toinen ihminen ota sen kummemmin vastuuta omasta osuudestaan. En siis yritä kantaa enempää kuin pystyn myöskään raitistumisellani: sillä en palvele enää ketään, joka vaatii minulta enemmän kuin haluaa minulle itse antaa. Kyse on siis koko elämäni eräänlaisesta ”raitistamisesta”. Minä haluan takaisin kykyni elää omaa elämääni sellaisista arvoista ja päämääristä käsin, jotka ovat omiani. Tiedän, etten aktiivisen päihderiippuvuuden vallassa siihen pysty. Haluan sitä enemmän, mitä paremmaksi vointini muuttuu päivä kerrallaan.

Minä sain avun päihdepoliklinikalta. Saan sieltä lääkärin ja psykoterapeutin apua, näihin sitoudun intensiivisesti. Aiemmin jo aloitin psykoterapeuttisen työskentelyn kirkon perheasiainneuvottelukeskuksesta saamani työntekijän kanssa. Molemmat palvelut ovat ilmaisia. Olen myös tutustunut Miessakit ry:n toimintaan ja hakeudun siihen myöhemmin, jos koen sen tarpeelliseksi. Mieli ry:n kriisipuhelin on myös hyvä tuki akuutin kriisin keskellä. Kesällä sain myös tukea työterveyshuollon psykologilta. Kolmisen kuukautta kärsin akuutista parisuhdekriisistä tavalla, jossa tuon tyyppisestä avusta oli ratkaisevasti hyötyä. Enää ei suurta hätää ole ja olen rauhoittunut aivan vaan oman ongelmani hoitamiseen ja voin jo nyt paljon paremmin. Ajankohtaista on opetella uutta suhtautumista omaan tilanteeseen: minä en ole tähän varsinaisesti syyllinen, minä olen riippuvuudeltani sairastunut ja kärsin siitä. Mitä sanon kärsivälle eri tavalla kuin pahalle? Pahaa moitin, kärsivää yritän lohduttaa ja kannustaa; sanoa, että nyt ei ole aika tehdä vielä vähän enemmän ja enemmän vaan sairastaa, levätä ja toipua - odottaa.

Plinkki on ollut minulle myös aivan keskeinen tuki. Nyt täytyy päästä tekemisiin samaa kokevien ja kokeneiden kanssa, ympäröidä itsensä empatialla eikä tuomiolla. Tätä jälkimmäistä on piisannut sisältä ja ulkoa, eikä se ole mitään ratkaissut vaan merkinnyt pikemmin oleellista ongelman osaa.

Rauhoitutaan yhdessä, VakioNaama! Voi hyvin olla niin, ettei mikään hyvä ole lopussa vaan vasta aivan alussa.