vain elämää

poistettu viesti

Tuo kuulostaa ainakin minusta tutulta, että kyllästyy elämään väärässä todellisuudessa. Se ei ikäänkuin palvele enää. Minuakin entisenä viinin tissuttelijana etoo ajatus siiitä, että ottaisin päihteitä. Tämän takia minäkin hieman “vierastan” tätä palstaa, mutta tunnen sen omakseni, vaikka en halua alkoholistiksi itseäni määritelläkkään.
Samanlailla myös tunnen, että viinin litkiminen oli sellainen välivaihe, jonka tiesin jossakin vaiheessa loppuvan. Haluan ottaa todellisuuden sellaisena, kuin se on ja tunnen, että olen “jostakin” saanut siihen nyt enempi voimavaroja. Ehkä tarvitsin sen viini välivaiheen, jotta olisin kestänyt paremmin omia tunteitani erään elämääni liittyvän tragedian suhteen, mutta jonka nyt voin paremmin “ottaa vastaan” ilman turrutusta. Olen siis lopettanut 3 kuukautta sitten.
Olen sitä mieltä, että jos tunnet tämän palstasi omaksi, ei sua kukaan täällä olija voi “potkia” pois.
Olet siis lämpimästi tervetullut joukkoon!

Minä arvelen, että se alkoholi voi kuulua osaksi isompia ongelmia aika monellakin tavalla ja varmaan on niin, että siitä irrottautuminenkin on erilaisille ihmisille erilaista. Ongelmajuominenkin voi olla erilaisissa vaiheissa tavallaan eri tyyppistä: itse raitistuin ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten, jota edelsi noin kahden vuoden mittainen viikon tai kahden välein toistuva useamman päivän putki. Käytännössä olin aina kännissä tai krapulassa, tai korkeintaankin toipumassa. Sen jälkeen saavutin kolmen vuoden raittiuden, jonka jälkeen hairahduin taas läträämään: juomiseni ei tässä vaiheessa mennyt enää missään vaiheessa samoihin mittoihin, mutta elämänlaadun ja itsetunnon yms. seikkojen osalta se johti kyllä aika rankkoihin tilanteisiin. Putkia oli enemmän ja vähemmän, mutta vuodessa korkeintaankin muutama, viimeisen vuoden aikana “vain” kaksi. Pitkät raittiit pätkätkään eivät ole automaattisesti muuttaneet elämääni yhdeksi auvoksi. Joudun tekemään aika paljon töitä muidenkin asioiden kanssa kuin pelkän juomisen. Tai oikeammin: saan tehdä. Tuntuu siltä, että aina sitä juomisesta jotenkin pääsee, mutta elämässä on noin muuten joitain karikoita, joihin aina töksähdän. Se tuntuu tyhjältä, jotenkin kuin eläisin sitä vain osittain, kuin se ei olisi vielä aivan sitä omintani. Mutta eiköhän se aika yleistä ole, että kun se juominen jää pois, joutuu kohtaamaan sitten ne varsinaiset hankaluudet ja ratkomaan ikään kuin ne todelliset ongelmansa.

Niin, kait se jollain tapaa liittyy siihenkin, että haluaa ottaa vastuun omasta elämästään ja se ei välttämättä tarkoita sitä, että elämä olisi “auvoista” koko ajan. “Mikään asia ei ole niin huonosti, ettei sitä juomalla saa huonommaksi” :smiley:

poistettu viesti

Hei Daikaduu, löysin pohdinnoistasi paljon tuttua. Meillä on myös saman verran raittiutta takana, vuoden päivät, ja kuten sinä en minäkään osaa itseäni alkoholistiksi määritellä. Alkoholi oli minulle ongelma, vaikka käytin sitä vain vähän ja kohtuullisesti. Mutta ongelma kuitenkin, ja olen tyytyväinen kun siitä eroon olen päässyt. Sen sijaan olen toisenlainen addikti, läheisriippuvainen. Asuin yli kymmenen vuotta alkoholistin kanssa, ja se pahensi tautiani, ja sitten monien vaiheiden ja yli 6 vuoden paranemisprosessin kautta olen päässyt jaloilleni, vaikka edelleenkin välillä huonompia päiviä on. Enimmäkseen kaikki on kuitenkin hyvin, pelot ovat hellittäneet ja eläminen on mielekästä! Myös kaikki ulkoinen on korjaantunut samalla, nyt elän onnellisessa parisuhteessa, ja taloudellisesti turvallisessa tilanteessa myös. Kirjoittelen täällä aika harvakseen, enimmäkseen tuolla Kotikanavan puolella, mutta luen kirjoituksia ja keskusteluja aika usein. Tarvitsen sen tuen raittiudelleni, ja ehkä läheisriippuvaisuus-sairauden hallinnassa pitämiselle myös. Käyn säännöllisesti al-anonissa, joogaan, meditoin, olen käynyt pitkään terapiassa, harrastan monia liikuntalajeja jne, eli selviämiskeinoja on paljon. Eniten minua on auttanut al-anon, ja koska sinullakin on juova puoliso, niin olisit sinne tervetullut. Kannattaa harkita, se on yksi selviytymiskeino joka todella toimii, jos alkoholismi on satuttanut ja sairastuttanut mieltä.

Tämän ajattelutavan jaan kanssasi. Kriisit ja ongelmat tulevat syystä. Myös se kipu. Pelko on tosiaa kamala tila, jos se jää päälle. Monesti kyse on jostakin toisesta tunteesta, esim. vihasta, häpeästä jne… Mutta kun näitä olotiloja ei itsessään tunne tai tunnista, niin tunne voi tulla vain pelkona vastaan,jos se on ennestään tuttu ja monesti koettu tila. Itseensä tutustuminen, ja tunnelukkojen avaaminen poistaa vähitellen pelon ja ahdistuksen. Alkaa tulla ulos niitä muitakin tunteita, joita voivat olla vaikka häpeä, syyllisyys, katkeruus, viha, kauna,suru, kateellisuus jne. Aika usein esim. pelko on oikeasti surua, mutta jos on vaikka lapsena saanut selkäänsä herkkyydestä ja surun ilmaisemista, niin silloin ei salli itsensä surua kokea. Silloin voi auttaa vaikka se, että herättelee surua tahallisesti, katselee toisten surua (elokuvat, kirjat) palaa mielikuvissaan lapsuuteen ja kokee uudestaan sellaisia hetkiä, kun haudannut surunsa jne… Tämä on pitkä prosessi, ja esim. al-anonin 4. askel, itsetutkiskelu auttaa tässä. Samoin hyvä terapeutti, jos sellaisen löytää. Minua on auttanut myös todella paljon meditoinnin opetteleminen, se auttaa opettamaan tunteiden erottamisen ajatuksista, ja muutenkin mielenhallintaa.

Läheisriippuvainen ajattelee näin, haluaa miellyttää muita, elää toisten normeilla. Itsensä hukaten. Kokien itsensä niin arvottomaksi ja heikoksi, että ei “ansaitse” oikein edes omaa vahvaa identieettiään, tai sitten häpeää itseänsä syvästi. Tai sitten se oma minä ylikorostuu, ja kokee olevansa vahva ja voittamaton, ja järjestelee perheen ja puolen pitäjän asiat, mutta on sisältä tyhjä ja jatkuvasti onneton. Molemmissa tapauksissa se oma itse on hukassa, ja sen löytäminen on kova ja pitkä prosessi.

Tämäkin on mahdollista, tai sitten kun alkaa nähdä sen taakkansa tarpeeksi tarkasti ja selvästi, niin se alkaa kadota ihan itsekseen. Al-anonissa on se kuuluisa 12-askeleen ohjelma, jota työstämällä saa sen taakan näkyville, ja vähitellen se alkaa vaan sulaa pois. Itselläni on edelleen pelkoja ja huonoja päiviä, mutta vain hetken hengittely ja läsnäoloon “tipahtaminen” auttaa suhteuttamaan sitä olotilaa niin, että pelot työntyvät kauemmaksi eivätkä ota liikaa tilaa.

Joo se usko loppuu aina jossain vaiheessa. Mutta sitten se löytyy takaisin :smiley: Yksin ei kuitenkaan kannata ponnistella, vaan hakea ne tukiverkot ja apua itselleen. Sinulla on raha tiukilla, niin että al-anon olisi siinäkin mielessä kätevä juttu, se kun on ilmainen. Sieltä saa tukea, ihmisiä ympärilleen, eikä tarvitse yksin kärvistellä eteenpäin.

Mutta tuo asenne: Anna tulla vaan, prkl, vaikka sattuu - on tosi rohkea asenne. Suurin osa kääntää syyttävän sormen läheisiinsä tai ulkoisiin olosuhteisiin, eikä uskalla kohdata sitä kipua. Onnittelut, sinä uskallat! Ei se voi olla tuomatta hyvää, ihan varmasti jotakin on tulossa. Jaksa vaan edelleen. Kipu lähtee huutamalla… eikös niin ole Apulannan biisissäkin. Kipua ja pelkoa päin pitää vaan mennä, ottaa vastaan, ja antaa sen jyllätä, kunnes tunne menee ohi. Seuraavalla kerralla ei satu enää niin paljoa. Mutta niitä ajatuksia, mitä ne tunteet syöttävät siinä samalla, ei kannata kuunnella, eikä niihin kannata tarrata. Ne kun on usein ihan bullshittiä. Tähän on minulla tosiaan auttanut meditointi ja jooga, kun välillä voi vain olla ilman ajatuksia, alkaa löytää ihmeellistä rauhaa elämänsä jokaiseen hetkeen, ja keinot olla vain “läsnä” ilman hirveitä mielenmyllerryksiä.

Niinkö? Ehkä tänään vain tuntuu siltä. Ehkä tämä tunne on sinussa syystä, pakottaisi sinut vaikka vielä kääntämään yhden kiven, etsimään vielä uudesta paikasta, yrittämään vielä jotakin, mitä et ole aiemmin yrittänyt. Ehkä joskus kun katsot taaksepäin, huomaat, että tämäkin kipu oli tarpeellinen, koska sen avulla löysit tai opit jotakin.

Onnea ja voimia matkallesi! Sinussa on selvästi potentiaalia. Jos minä selvisin, niin selviät sinäkin. Tsemppiä!

Sitr.pipp.: olen jonkin verran lukenut läheisriippuvuudesta, mutten aivan ymmärrä, mitä se on käytännössä, tai millaista? Ja mitä eroa on mielestäsi terveellä ja sairaalloisella tavalla olla läheisestä/läheisyydestä riippuvainen?

Antilooppi; tuolla Kotikanavan puolella on ketju Mitä yhteneväisyyttä on lr ja alkoholismilla, siinä asiaa on pohdittu ja ruodittu monelta kantilta. Nostelin sitä ylöspäin, lue sieltä jos kiinnostaa :slight_smile: Aika usein siellä missä on juova kumppani, löytyy myös lr-kumppani. Vetävät toisiaan puoleensa, nääs.

Kysyit mitä on terve, normaali läheisriippuvuus… Jaa, ei minun minun mielestäni rakkauteen ja kumppanuuteen kuulu riippuvuus mitenkään. Toisesta ihmisestä voi välittää, tukeakin ilman riippuvuutta häneen. Aikuisten kesken tervettä läheisriippuvuutta mielestäni ei ole. Lapsi tietenkin on riippuvainen vanhemmistaan, tahtomattaan, ja esim. omaishoitaja-suhde on taas sitten jotenkin riippuvuussuhde… Mutta muuten aikuisten pitäisi seistä omilla jaloillaan ja omilla tunteillaan, itsenäisinä ja omat tonttinsa ja rajansa hoitaen. Eli kun alkaa nähdä paljon vikaa kumppanissaan, saisi hälytyskellot jo kilistä. …Mutta tuolta Kotikanavan puolelta löytyy paljon ajatuksia tästä sairaudesta, tai mielipiteitähän nekin ovat, eivät mitään totuuksia. Voin olla hakoteillä ja väärässäkin pohdinnoissani, ne kun ovat ihan subjektiivisia.Aiheesta löytyy myös paljon kirjallisuutta. Läheisriippuvainen on muuten huono nimi, parempi olisi vaikka tunne-addikti.

Tunneaddikti avaa mulle tuota paremmin. Itse ajattelen niin, että ihminen on joka tapauksessa riippuvainen perustarpeisiinsa liittyvistä asioista ja läheisyys, rakkaus ja yleensä tällainen veto toista ihmistä kohti kuuluu niin kuin asiaan. Ihminen tarvitsee esim. seksiä ja tarpeena siinä ei ole mitään sairasta, mutta asia erikseen on tietenkin seksiaddiktio: ja se tekee sitten taas kuviosta ihan omanlaisensa. Käväsen tuolla Kotikanavan puolella opiskelemassa asiaa, kiitos vastauksesta :slight_smile:

poistettu viesti

Minä kiitän :slight_smile:

Ongelmien kohtaamisessa tuntuu olevan oleellista myös se, että pystyy päästämään vähä vähältä irti syyllisyydestä, jolla ei ole tavallaan “tehtävää”. Tämän viikon keskeinen oivallukseni on ollut, ettei juomiseni ole ollut vain “paha tapani” tai “pahantekoani”, jota olisin ollut tekemässä heti, kun siihen olisi vähänkin tarjoutunut tilaisuutta: ikään kuin se olisi ollut kaikki, mitä haluan tehdä, mutta jonka vain KONTROLLI estää tai pitää aisoissa. Niin kauan kuin juomattomuus perustuu juomisen itseltään jyrkästi kieltämiselle, se on aika kovaa elämää: ehdoton kieltäminen tarkoittaa aika tiukkaa sitoutumista juomiseen itseensä.

Sen sijaan, kun alkaa haluta elämältä jotain, se tuntuu olevan oleellisempaa. Kun ymmärtää voineensa huonosti - sen, että on itse KÄRSINYT juomisesta - tuntuu jo aukeavan kokonaan toisenlainen näky koko juttuun. Taistelusta tulee vapaaehtoista, suorastaan henkilökohtaisuuksiin menevää kamppailua elämän puolesta :smiley: Nuo vaikeat paikat, jotka on nyt kohdattava, ovat aika monelta osin asioita, joista olen kantanut ensisijaisesti syyllisyyttä ja yrittänyt sitä kautta väkisin muuttaa niitä. Esimerkiksi parisuhteen ongelmat. Mutta kun lähestyykin niitä itselleen siihen luvan antaen, että ne ongelmat aiheuttavat kärsimystä myös itselle, syntyy asioihin toisenlainen kulma. Ehkä tästä saa jonkin otteen, vaikka ilmaisenkin itseäni nyt hieman sekavasti…?

poistettu viesti

poistettu viesti

poistettu viesti

Hyvä pointti! Pakkohan ei ole kuin juoda, kun riippuvuudesta kärsivän ihmisen elämästä puhutaan: kaikki, mikä vie siitä pakosta pois päin, on vapautumista. Mutta se ei varmaankaan tapahdu hetkessä - ja kuitenkin se tapahtuu juuri siinä, nyt. Tähän asti on pitänyt pinnistellä, saavuttaa vaikka vain päivänkin raittius - ja nimenomaan saavuttaa, kärvistellä, pyrkiä ja ylittää rima. Odottaa, että kello tulee yhdeksän, niin ei saa enää ainakaan kaupasta kaljaa. Pieniä voittoja. Aika pitkään se voi olla sellaistakin taistelua, koska pakko ei lakkaa heti, kun päättää pistää sille kampoihin. Mutta sitten taitaa tulla sen antautumisenkin aika ja se on jo isompi asia :slight_smile: