Vaikuttaako teillä muilla vanhemmilla parisuhteeseen?

Eli olenko ainoa, jolla parisuhde tosi kovilla lapsen huumeidenkäytön takia? Miehelläni on ihan eri linjat= kovat linjat ja tappelemme niistä koko ajan. Kun lapsi on poissa, niin meillä on mukavaa ja parisuhde voi hyvin. Kun lapsi on pelipaikalla, kaikki on päin helvettiä ja olemme kaikki toistemme kurkuissa kiinni, välillä melkein kirjaimellisesti. Tähän kehään ajautunut myös nuorempi lapseni, joka toisinaan puolustaa siskoaan, toisinaan on tätä vastaan.

Mieheni mielestä venäläinen kuntoutusmalli olisi paras eli ketjuilla patteriin kiinni, vettä ja leipää ja ajoittain vaikka turpaan. Hän kutsui tänään tytärtäni “pirihuoraksi” naamakkain ja poikani loukkaantui siskonsa puolesta. Kaaos oli valmis ja kotiinpaluuni töistä taas ihan helvettiä! Toisaalta ymmärrän mieheni turhautumista?

Kyllä se vaikuttaa, varsinkin silloin kun lapsi on paikalla, mutta muulloinkin. Tytön kotona olo tuo kaikille pienen jännityksen, mutta mieheni ei asiasta keskustele ollenkaan. Jos puran tunteitani hänelle, hän kuuntelee mutta ei vastaa eikä kommentoi. Joskus tuntuu siltä, että saan kantaa koko taakan yksin. Mutta eihän mieheni olekaan lapseni isä, en voi häneltä odottaakaan myötätuntoa. Vai voinko?
Tuo haukkuminen pirihuoraksi on varmaan niitä pahimpia loukkauksia myös narkkarille, vaikka olisi tottakin. Oma tyttöni on joskus sanonut, ettei hän sentään vielä mikään pirihuora ole, mutta pahoin pelkään, että sitäkin on tullut oltua. En silti koskaa voisi haukkua häntä siitä. On vaan otettava vastaan kaikki mitä eteen tulee, vaikkei haluaisikaan.

Kyllä! Lapsen ongelmat vaikuttaa aina parisuhteeseen, eivätkä huumelapsen kohdalla ongelmat ole ihan pieniä. Miehen näkökulma asioihin (=empatiakyky) näyttää lisäksi olevan hiukan erilainen kuin naisen, oli mies sitten isä tai isäpuoli. Ei oo meillä helppoa tämänkään asian suhteen… :frowning:

Samoin, samoin. Kyllähän tässä parisuhde on koetuksella. Ollaan jokunen vuosi sitten käyty parisuhdeterapeutilla, oltiin melkeinpä eron partaalla ja epäilemättä yksi syy oli tää, että kaikki energia menee tähän yhteen lapseen. Tuo terapia auttoi sen verran, että opittiin vähän ymmärtämään toistemme ajatusmaailmaa ja ilmaisutapoja. Meillä myös mies saattoi aikaisemmin ilmaista vihansa poikaa kohtaan erittäin jyrkkäsanaisesti, eli pimahtaa ihan täysin ja esim. uhata toimittaa tämä seuraavana päivänä huostaanotettavaksi. Tällä oli sitten se seuraus, että mä jouduin ihan paniikkiin tyyliin apua-apua lapsi pelastettava isältään, minä yksin olen lapsen puolella. Terapian jälkeen mies on pääsääntöisesti ajatellut ensin ennenkuin laukoo ja minä olen toisaalta myös oppinut ymmärtämään, ettei hän ihan kaikkea tarkoita, mitä sanoo.

Tosi hyvä juttu on käsittääkseni ollut tuo isien vertaisryhmä, missä mies käy. Siellä nämä äijät voi vapaasti purkaa ja tuulettaa ilman pelkoa, että vaimo pahottaa mielensä. Jotenkin tuntuu, että hän on myös nyt enemmän sitoutunut tähän, ennen oli enemmän sellaista,“en mä jaksa välittää, en ajatella koko jätkää, ihan sama mitä tekee, ei kiinnosta.” Tuossahan oli mulla sitten taas se paniikin paikka, että apua, mä yksin maailmassa välitän tästä lapsesta.

Kyllähän tässä siitä parisuhteesta jotain jää tavallaan toteutumatta, kun on ehkä alun perin ajatellut, että yhdessä vanhetaan ja tyytyväisenä myhäillen seurataan, kun lapset vartuu ja aikuistuu. Ei ihan ollut suunnitelmissa esim, että yhdessä mennään lasta vankilaan tapaamaan. Olenhan mä tietysti onnellinen siitä, että mennään tosiaan yhdessä. Vois olla niinkin, että joutuisin menemään yksin.