Vaikea tilanne

Päätin kirjoittaa tänne kun tuntuu että omasta päästä en saa enää selkeitä ajatuksia puserrettua. Miesystäväni on entinen narkomaani. Nykyään ongelmana ei ole kuitenkaan huumeet (ainakaan vielä!) vaan lääkkeet ja ajoittain alkoholi. Selvänä ei pysty olemaan, siis ilman päätä sekoittavia päihteitä, yleensä kovin montaa päivää. Välillä on pitempiä “kuivia” kausia mutta silloinkin täytyy nappailla voimakkaita särkylääkkeitä. Lääkkeitä menee laidasta laitaan uskomattomia määriä, jolla joku varmaan saisi itsensä jo hengiltä.

Tätähän ei ole mukavaa seurata vierestä. Katsoa kun toinen on niin tokkurassa ettei saa edes jugurttilusikkaa osumaan suuhunsa mutta ei silti nuku kuin tunnin pätkissä ja touhuaa ja puuhailee ja sotkee ja elää kuin sika yötä päivää. Äijä vannoo lopettavansa välillä, välillä vaihtavansa kohtuukäyttöön eli siihen että syö lääkkeensä ohjeen mukaan. Se ei onnistu. Tai onnistui rauhoittavien ja unilääkkeiden lopettaminen, mutta kahden kuukauden selvänä olon jälkeen, jonka aikana ei mennyt kuin särkylääkkeitä ja kohtuumäärissä alkoholia tilanne lähti käsistä ja tyyppi oli kolmatta viikkoa henkisesti muissa maisemissa. Eli kävi hakemassa lekurilta uudet reseptit kun ahdisti. Ja useasti kävikin hakemassa, en ymmärrä millä helvetin verukkeella sille määrätään mitä vain keksii ikinä pyytää! Onko muka niin taitava manipuloimaan…

Tilanne on nyt kärjistynyt siihen että vajaan vuoden yhdessäolon jälkeen hankin oman asunnon jotta saan hieman rauhaa. Aiemmin en olisi tehnyt näin äärimmäistä ratkaisua, mutta olen raskaana, ja tälläinen elämäntyyli ei tietenkään tule onnistumaan enkä lapselleni halua sekaisin olevaa isää. Mielummin olen sitten yksin. Olen sanonut että kun mies on hoitanut itsensä kuntoon ja on näyttöäkin pidemmältä ajalta selvinpäin niin on tervetullut. Meillä on aikasempi historia useamman vuoden takaa ja silloin jo äijä oli ex narkki, mutta veti lääkkeitä ja lopulta alkoi käyttämään huumeita uudelleen. Silloin lähdin. Törmäsimme uudestaan tänä vuonna ja olen käsittämättömän tyhmä kun luulin että mies on OIKEASTI nyt lopettanut kaiken ja uskoin. Onhan hän huumeista eroon päässyt ja niistä kuivilla ollut jo puolitoista vuotta. Mikä on tietenkin hyvä asia, mutta ei tässä tilanteessa oikein mieltä lämmitä. Mies on taitava puhumaan minut pyörryksiin ja itse olen kovin herkkäuskoista sorttia. Kyllä minä tahdon että mies olisi meidän elämässä ja selvinpäin mutta toisaalta mä en jaksaisi enää yhtään tätä paskaa. Ainaista pettymistä ja tyhjiä lupauksia…

Minulla on myös huono omatunto kun en nyt jaksa tukea ja tsempata ja ottaa häntä viereeni yöksi, kun hänellä nyt masis kausi ja täysin rikki ja katuvana ja huonolla tuulella kun lääkehanat kiinni ilmeisesti. Mutta silti olen järjettömän vihainen hänelle sillä eikö minun pitäisi nyt olla itsekäs ja ajatell omaa hyvinvointia ja jaksamista sekä lapsen tulevaisuutta. Vai pitäisikö? Mä en enää tiedä. Hän on tämän muuttuneen käytökseni tiedostanut ja on todella mustasukkainen ja luulee että minulla on joku toinen mies kun en häntä yöksi ole päästänyt. Ja hokee että haluan vain erota hänestä ja siksi käyttäydyn näin. Kyllä minä häntä rakastan, ehkä liikaakin. Mutta eikö minun ole rakastettava itseäni ja eritoten lastani enemmän? Onko minun velvollisuuteni huolehtia ja tukea miestä, uskoa häneen ja ehkä taas pettyä? Hän minua syyttääkin pessimistisestä asenteesta, kun olen suoraan puhunut tulevaisuudesta jos hän ei pysty lopettamaan. Kovin vaikea se on uskoa kun on niin monesti pettynyt. Hän on nyt muös syyttänyt sitä että olen omassa asunnossani omasta juomisestaan, että ajan hänet siihen ja sellaiseen kun en ota häntä viereeni. Onko näin? En enää tiedä… Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia tästä tilanteesta, toiminko mielestänne oikein vain kohtelenko väärin miestä? Voisinko itse tehdä jotain eritavalla tai vaikuttaa asioihin?

Voithan sä sanoa että uskot hänen pystyvän lopettamaan jos hankkii apua ja haluaa sitä.
Mut ei sen tarvi vaikuttaa sun suunnitelmiin, etkä kohtele väärin.
Varmaan sulla on terve asenne mutta jokin vertaistuki voisi auttaa,sa antaa kärsivällisyyttä kommunikoida sillä tavoin, että toinen ei a) pääse syyttämään mistään asenteesta ja b) vaikka syyttäisikin se ei vaikuta, koska ne omat ajatukset on jo hyväksytty niiden toimesta jotka tietävät mitä käyt läpi,t ai ainakin suunnilleen oman elämänsä kautta.
Joo, ja alkkiksetkin vetoaa siihen että “aiheutan” hänen ryyppäämisen jos en ota viereen…
Tottakai… :unamused: jos mulla olisi niin suuri vaikutus hänen asiaan, niin enkö olisi samalla vaivalla onnistunut jo lopettamaan hänen juomistaankin? Ihan itse. :slight_smile: Hänen juomista, ja hänen tekemisiä. Minä.

Hyvä Eerika!
Kuulostaa siltä että miesystävälläsi on jo pitkään ollut riippuvuus päihteisiin.Hän tuskin pääsee siitä irti yksin,vaan hän tarvii ulkopuolista apua,jos HÄN haluaa.Sinä et siihen pysty vaikuttamaan millään lailla valitettavasti.Olet tehnyt ihan oikein kun olet ottanut oman asunnon.Kukaan ei tarvitse elää siinä ahdistuksessa mitä päihtynyt ihminen läheisilleen tuottaa.Pidä huolta itsestäsi ja tulevasta lapsesta,tee sellaisia asioita joista nautit, sulla on siihen oikeus.Hyvää syksyn jatkoa sinulle.T:Jellonatar.

Ensiksi kiitos sanoistanne, annoitte paljon ajattelemisen aihetta ja osittain vahvistitte sitä minkä jo tiesin vaan en uskaltanut uskoa. En aio enää kokea syyllisyyttä tästä tilanteesta tai miehestä. Itse hän kyllä tietää minun sääntöni ja ehtoni ja jos elämäämme haluaa niin niiden mukaan myös elää. Vaikka itsensä takiahan hänen tulee lopettaa, ei kenenkään muun.

Pitkän sepustuksen jo tänne kirjoitin vaan hävisi kuin tuhka tuuleen. lähtöpisteessä siis ollaan. Tyyppi aloittanut lääkkeet taas. Ja pariin päivään kovasti menossa ja kiireinen ja valvonut öitä. Puhe sammaltaa kun puhelimitse lähinnä yhteyttä nyt pidetty, lääkkeet tai alko aiheuttaa. Kun mainitsen asiasta valehtelee päin naamaa,sammallus siksi kun on väsynyt tai siksi kun suuta kuivaa eikä ole juonut vielä vettä :unamused:

Ärsyttää ihan suunnattomasti kun hänen mielesään kaikki on hyvin kun hän syö lääkkeensä ohjeen mukaan eikä purkkikaupalla, sekä on aloittanut antabuksen. Mitä tuskin ottaa. En usko puoliakaan mitä se sanoo. Mutta mä olen se hullu ämmä joka " taas luulee että hän on sekaisin ". Hulluksi kai tässä tuleekin… Tuo valehtelu tympii eniten. Ei ole ennen valehdellut näin paljon, yleensä aina myöntää jos jotain ottanut.

Läheisriippuvuuden ainakin jonkinasteisen tunnistan myös itsessäni. Oli tarkoitus etten tänään miehelle soita. Kun tiesin että puuhailut menossa ja lääkkeitä nappaillut eikä jouda siksi puhumaan. No mitään ei kuulunut niin minähän sitten soitin… Mies oli kuulemma todella väsynyt, menossa tupakkakauppaan ja sitten nukkumaan ja aikoi soittaa kotimatkalla. No arvaatte varmaan soittiko. Eipä tietenkään eikä vastaa puhelimeen. Jotenkin tragikoominen tilanne että mies katoaa röökinhakureissulla :laughing: mutta tiedän että ei katoa. Jotain meneillään kuitenkin. Olisiko mennyt kapakkaan. Pistää rinnasta silti vaikka kuinka koittaa olla välittämättä. Satuttaa eniten tuo kirkkain silmin vannominen ja lupailu että kaikki kääntyy hyväksi, vaikka niillä ei paljon painoarvoa ole. Ja tuo kuvitelma että voi elää tuollaista “kaksoiselämää” että muut eivät muka huomaa mitä on tekeillään. Luulee olevansa niin hyvä valehtelemaan ja manipuloimaan että uskon kaiken… Vaan kun aikansa uskoo valheet niin käy niin ettei enää usko mitään.

Huomaan itsessäni myös negatiivisuuden, häntä ja tätä tilannetta kohtaan. Ehkä pitäisi koittaa ajatella positiivisemmin että asiat todellakin järjestyy, jos ne sitten järjestyisi? En vaan jaksa enkä uskalla luottaa siihen että hän tulee olemaan läsnä arjessamme. Aika näyttää tietenkin miten hänen käy, mutta olen jo alkanut totuttautua ajatukseen että minusta tulee yksinhuoltaja.

Moi! Miten sulla menee? Tuli mieleen tuosta kun syyllistyt eri asioist mieheesi liittyen, että et auta masentunutta jne. Niin itse pääsin vähän tästä syyllisyydestä eroon kun ajattelin että PÄÄLLIMMÄINEN ongelma miehellä on päihteet, ei masennus, ikävä pomo, huono lapsuus, vittumainen exä tai mikään muukaan. Tai ainakaan nämä muut asiat eivät voi ratketa ennen päihdeongelman loppumista. Niinollen on ajan tuhlausta yrittää tukea masennuksessa tms kun varsinsinen pulma on päihderiippuvuus. Mutta kun sen taudin kuvaan taas kuuluu ongelman kieltäminen ja syyn näkeminen jossain muussa asiassa…

Mutta minusta teet ihan oikein ihan varmasti kun et auta miestä niin kauan kun hän käyttää päihteitä.

No tilanne kärjistyi ja mies alkoi käyttämään aineita uudelleen ja oltiin pitkän aikaa näkemättä enkä perään viihtinyt soitella. Sain kuulla vaan sitä raivoamista ja syyttelyä. Kun oon hänen lääkkeiden käyttöä rajoittanut ja ystäviäkään ei saa olla(narkkari-ystäviä)… No miespä nyt otti itse yhteyttä et hän lopettaa kaiken. Myös lääkkeet ja katkaisee välit narkkeihin… Oma toimisesti?? No annoin vähän löysää, mut nyt taas tilanne että aika tokkurassa lääkkeistä, mua vituttaa ja ei ihan varmasti ole vaan yhden päivän lääkkeitä ottanut… Ja minä olen vainoharhainen tietenkin. Kun hän osaa syödä lääkkeensä annostuksen mukaan nyt… Hohhoijjaa. Sieluni silmin nään kuin tää tilanne taas kärjistyy kun en vaan jaksa tuota kahtoo kun ei oo yhtään oma ihtesä. Tietenkin olen syypää sit kun hän retkahtaa. Muutama viikko et pitäs olla kuivilla suunnitelman mukaan, niin mulla ei ole nyt oikeutta ärsyyntyä kun hän vielä on sekaisin… Mut miten mä jaksan ärsyyntymättä kahtoo tuota toikkarointia vielä 4vkoa?

Sama touhu jatkuu, lääkkeitä ei ole vähentänyt, päinvastoin. Alkoholiakin käyttänyt. Ei varmaan muuta enää, ei ole ainakaan kiinni jäänyt minulle. Ja minä hölmö olen päästänyt vielä kotiini yöpymään, olisi pitänyt pitää se raja siinä. Omat yöni silloin ovat katkonaisia jos mies on ottanut lääkkeitä ja sekava ja levoton. Olen nyt todella väsynyt ja stressaantunut. Ja jos en päästä häntä yöksi, suuttuu. En enää tiedä ollenkaan mitä tehdä. Lapsikin syntyy kohta eikä tämä peli voi jatkua sitten, lapsi ansaitsee turvallisen kodin. Tuntuu että teen nyt jo niin väärin lastani kohtaan ja olen ihan surkea äiti jo valmiiksi kun olen päästänyt miehen lähelleni. Vaikka on niitä selviäkin päiviä nyt ollut, mutta vain pari viikossa, kun lääkkeet on loppu. Lapsi kyllä vaistoaa sitten ettei kaikki ole kohdallaan ja olen hermostunut ja stressaantunut ja lisäksi pelkään että vievät pian lapsen minulta pois jos mies esiintyy sekavana jossain. Mies ei ymmärrä eikä näe ongelmaa. Minulle pitäisi riittää se kun hän sanoo että lopettaa lääkkeet, ja antaa anteeksi aina kun hän retkahtaa. Hän vain haluaisi tulla tänne asumaan niin kaikki olisi sitten kuulemma hyvin. Miksi minusta se ei ole ihan noin yksinkertaista?

Hei Eerika!

Onko sinulla ystäviä tai sukulaisia jotka voisivat tukea sinua haastavassa tilanteessa?

Päihderiippuvaisesta eroamisesta harva selviää yksin, ei tarvitse selvitä yksin ja sinulla on vielä tuleva lapsikin huolehdittavana. Lapsi on kuitenkin varmasti tässä vaikeassa tilanteessa vahvuus: saat voimia omaan tekemiseesi kun ajattelet koko ajan lapsen parasta, eikös?

Oletko kertonut tilanteesta neuvolassa? Saisiko sieltä tukea?
Tukea löytyy myös monesta vapaaehtoistyötä tekevästä järjestöstä: kiirikeskuksista, Setlementti-järjestöstä, seurakunnasta… Kun yksin ajattelee kaikkea, nin pää menee ihan solmuun, mutta kun niitä käy läpi jonkun ulkopuolisen, “puolueettoman” kanssa, niin se helpottaa.

Minulla ei ole lapsia, mutta minulle palasi viikonloppuna pitkästä aikaa mieleen kolmen-neljän vuoden takainen taisteluni päihdeongelmaisen kanssa. Rakastin niin kovasti… etsin hoitopaikkoja kuin hullu, kärräsin miestä niihin, odotin parantumisen ihmettä ja tipuin aina syvään kaivoon kun muutosta ei tapahtunut… syytin huonoa hoitoa enkä epämotivoitunutta miestä.

Irrottaminen oli vaikeaa, mutta palkitsevaa!

On minulla ystäviä ja sukulaisia joille voin puhua ja osalla on hyvin tiukka mielipide asiasta, että minun tulisi katkaista välit eikä lapsi tarvitse tuollaista isää enkä minä tuollaista miestä ja että en saa päästää miestä enää kotiini. Osa taas säälii miestä ja sanoo että minun tulisi pysyä rinnalla eikä hylätä kun hän tarvitsee tukea vieroituksessa… Niin missä vieroituksessa? Puheiden asteelle jäi sekin. Itse olen hukassa mitä tehdä, kun helposti alkaa miehen puolelta syyllistäminen. He (mies ja hänen äitinsä)'eivät ymmärrä kuinka raskas tilanne on minulle myös vaikka olen yrittänyt selittää kuinka huonosti jaksan.

Mies valehtelee aika pajon käytöstään ja muista asioista, miehen äiti valehtelee miehen puolesta. Kai se äidinrakkaus on sellaista, mutta minusta hän toimii väärin kun hyysää poikaansa ja hoitaa tämän puolesta kaikki asiat. Ja hänen mielestään minun tulisi jatkaa aikuisen miehen hyysäystä samalla tavalla kuin hän, ottaa luokseni asumaan ja antaa tehdä mitä vaan ja sietää kaikki, ruokkia ja antaa rahaa ja antaa syödä lääkkeitään miten sattuu, “se kun on pienempi paha kuin huumeet”. Minusta se on vain huumeriippuvuuden vaihtumista lääkeriippuvuuteen ja ihan yhtä paha asia kuin aineiden vetäminen. Ja miehen äiti sanoo jos en ota miestä luokseni, hän joutuu sitten majoittumaan narkki ystävien nurkissa. Eli minun syy siis jos käyttö taas alkaa kun ajan hänet pois asunnostani.

Kaikkien miehen läheisten elämä pyörii miehen ympärillä ja hän passuutta jatkuvasti isäänsä, äitiänsä, kavereitaan ja minua. Hän on kuin maailman napa ja jatkuvasti on jotakin tekeillä mihin hän tarvitsee apua. Ja jos joku kapinoi eikä häntä vaikka majoita tai kuskaa tai anna rahaa, suuttuu. Tällä hetkellä hän on raivonnut n. viikon verran meille kaikille, ei ole normaalia häntä näkynyt. Häntä ei kiinnosta pätkääkään muiden ihmisten asiat. Saattaa olla että aineet on taas kuvioissa, sellainen “kylmyys” kuultaa äänestä. Tai sitten vain tarpeeksi paljon lääkkeitä jotka ajavat saman asian. En ole viitsinyt enää pariin päivään soitella, kun v*ttuilee ja on huonolla tuulella vaan. Mietin olisiko joku mania päällä sitten… Ja todella sekava ja tokkurainen on. Söi heti viikon lääkkeensä ja on taas saanut haettua lisää lääkäristä ja äidiltään.

Olen kertonut neuvolassa tilanteesta, laittoivat jo viime vuoden puolella lähetteen terapiaan. Sieltä piti tulla automaattisesti aikaa, mutta ei ole vielä tullut. Ehkäpä aikoja ei oikein ole. Mies ei ole nyt viikkoon ollut luonani kylässä, vaan majoittunut isällään ja äidillään ja sairaalassakin. Olen nyt ainakin saanut nukkua ja elämän laatu parantunut minulla hurjasti, vaikka harmaita hiuksia mies aiheuttaa silti. Päätin jos mies tästä “sekokaudesta” taas selviää, ja tulee luokseni itkemään huonoa oloaan, niinkuin aina jossain vaiheessa on käynyt tähän asti. Silloin ainoa vaihtoehto on mennä oikeaan hoitoon mieluiten hoitolaitokseen. Ja jos ei hoitoa halua, tuskin hän haluaa irti päihteistä lainkaan, tai ainakaan kunnolla. Hän kai haluaa kaiken, perheen ja päihteet. Minusta nuo asiat eivät kuulu yhteen ja valinta olisi tehtävä. Ja nytkin sanoo valitsevansa perheen, miksi silti toimii aivan päinvastaisesti? Ei ole edes yhteydenpitoa katkaissut narkkikavereihinsa ja ajoi nyt kännissä taas korttinsa hyllylle. Vankilatuomio on enää pienestä kiinni, toisaalta se voisi olla hyväkin asia tässä tilanteessa.