Vahvuuteen sairastunut

Minä reagoin alkoholistiperheessä kasvamiseen olemalla se, joka pitää arjen pystyssä ja hoitaa kaiken mitä muut eivät pysty. Minusta tuli jo ennen kouluikää perheen äiti, joka hoivaa sekä humalaisia vanhempia, että veljeä, joka reagoi eri tavalla, eikä olisi saanut esim. ruokaa kaapista omin avuin. Tästä vahvuudesta ja tarmokkuudesta minua kiiteltiin ja se oli ainoa asia, mista sain positiivista huomiota. Minä olin/olen aina se vahva ja itsenäinen, joka selviää kaikesta (yksin). Opin luottamaan vain itseeni ja pitämään huolta muista, että arki olisi edes vähän kivuttomampaa.

Tämä käytös on periytynyt minuun aikuisella iällä ja kamppailen siitä vieläkin eroon. Olen hyvin vastuuntuntoinen, otan vastuuta itselleni helposti, annan vahvan ja pystyvän kuvan itsestäni, ja pystyn vain painamaan eteenpäin ja toimimaan vaikka minusta tuntuisi miltä. Poltan itseni jatkuvasti loppuun. Otan vastuuta ja stressaan ihan kaikesta. Teen kaikkea täysillä kunnes keho vaan pistää vastaan ja pysäyttää minut ja kaataa sängyn pohjalle lepäämään. Pyrin selviämään kaikesta yksin, enkä osaa pyytää apua. Minun on hankala tunnistaa väsymyksen tai uupumuksen merkkejä, sillä olen tottunut vain tekemään, vaikka olisinkin lopen väsynyt.

Onko muilla samankaltaista ongelmaa? Oletteko selvinneet siitä? Miten olette oppineet pois tästä käytösmallista? Miten olette oppineet ottamaan elämänne rennomin ja huolettomammin ja olemaan heikkokin välillä?

en oo oppinut oikein vaikka tiedostan tän ongelman. oon tiedostanut jo kymmenisen vuotta. vieläkin heikkouden näyttäminen vaatii 200% luottamuksen ja on vaikea sanoa “ei”. Lääkityksenä ollut respapillerit ja päihteet. Kun ei enää jaksa, niin sit on vetänyt vaan lärvit ja taas jatkanut eteenpäin. Burn outit, masennukset, maniat ja muut on osa mun elämää. Persoonallisuus on tunnepuolella suht solmussa. Tekis mieli jäädä pois työelämästä ja alkaa hoitaa itseään, mutta sisällä oleva ääni sanoo, että ei saa luovuttaa, ei saa olla heikko, ei saa olla sairas. Olen kuitenkin hakeutunut psyk.puolen hoitoon jo 10 v sitten ja nyt vihdoin päihdepuolellekin. Jospa tästä kuitenkin sais jotain tolkkua. Sori tämmöinen masentava vastaus. Jään mielenkiinnolla odottamaan, jos muilta löytyis jotain myönteisempää tarinaa…

Itse pohdiskelin myös tuota työelämästä poisjäämistä kun olin kolme viikkoa sairaslomalla burn outin takia. Minusta se ei kuitenkaan tuntunut oikealta ratkaisulta, sillä se on kuitenkin vain ongelman pakenemista eikä kohtaamista. En minä kuitenkaan halua loppuelämääni sossun tuilla elää, joten töiden kanssa on opittava pärjäämään niin ettei polta itseään loppuun. Lepo ja itsensä hoitaminen on hyvästä, mutta sitä pitäisi onnistua tekemään jatkuvasti, ei niin että joko täysillä töitä tai sitten pelkkää vapaata ja löhöämistä. Minunkin on helppo kulkea äärilaidasta toiseen, mutta sen järkevän keskitien, missä jaksaisi olla ja osaisi pitää itsestään huolta, sen löytäminen onkin vaikeampaa.

Onpa kiva lukea, etten ole yksin tämän ongelman kanssa. Mulla on myös masennuslääkitys ja käyn säännöllisesti juttelemassa. Tätä asiaa en ole ottanut esiin, koska olen ajatellut sen olevan osa minua. Unohdan itseni ja pyrin tekemään muiden elämän helpommaksi. Kun olin reilun kuukauden saikulla, ajattelin muuttaa itseäni. Ja muutinkin, pyrin tekemään vielä enemmän muiden hyväksi. Mä en voi pysähtyä. Mun pitää leipoa töiden jälkeen ja tehdä joka päivä ruokaa, etten vaan jää paikoilleni. Nyt olen hieman opetellut lepäämistä, koska selkäni on niin kipeä. Pahimpina päivinä, kun en meinaa pystyä kävelemään silti teen vaikka kyyneleiden kanssa. Tiedän, että olen jatkuvasti jaksamisen äärirajoilla. Jonain päivänä vaan romahdan, taas. Toisaalta yritän jaksaa, etten romahtaisi. Pelkään, että jos lepään hetken, en jaksakkaan enää nousta. Jos esim lauantaina lepäilen ja katson telkkaria on todella vaikea nousta laittamaan ruokaa. Ilman lapsia en varmaan edes nousisi sängystä enkä kävisi töissä. MTT:ssä ehdotettiin sairaslomaa, mutta en halua sitä, ainakaan vielä. Ehkä sitten kun eroni on selvä ja mies muuttanut pois. Ehkä sitten annan itselleni luvan levätä ja alan rakentaa uutta elämää lasten kanssa.

On todella vaikea myöntää heikkoutensa. vaikka kuinka olisi lopussa, silti se hymy vaan jostain tulee. Vaikka tekisi mieli huutaa ettei jaksa ja voimat on lopussa, silti kerää viimeiset jaksamisen rippeet ja tekee ja hymyilee. Enhän minä voi antaa periksi ja levätä. Mutta onko se periksi antamista? Eikö jokaisella ole lupa levätä joskus? Kuinka kauan ihmisen pitää jaksaa tätä oravanpyörää? Pelkkää suorittamista, koko elämä.

Nyt olen opetellut nauttimaan lasten kanssa olosta. Voimme löhöillä ja katsoa leffoja. Tekemättömiä hommia on, mutta nuo hetket ovat tärkeitä. Ehkä pikkuhiljaa opin ottamaan elämän rennommin, lasten kanssa ei tarvitse suorittaa. Ehkä sen ymmärtäminen, että meistä jää jäljelle vain muistot, auttaa onnistumaan.

Olen käynyt läpi useamman masennusvaiheen, kunnes eroni myötä ahdistus puski pintaan ja aloin hahmottaa masennuksen ja ahdistuksen mekanismeja itsessäni. Eroni, masennus ja ahdistus liittyvät kuvaan sillä tavalla, että päädyin parisuhteeseen pitkälti lapsuuden “koulutukseni” myötä. Kumppanini on yksi toisenlaisten vertaistukipalstojen kävijöistä, johon ilmeisesti itse iskin silmäni juuri siitä syystä, että minulle on luontevaa ottaa joku “siipieni suojaan”. Kumppanini oli masentunut ja äärimmäisen ahdistunut, kun aloitimme seurustelun, ja hänen hiljalleen toipuessa, itse vajosin melko pahaan liemeen. Eron myötä oivalsin mekanismin, joka oli johtanut siihen, että lopulta minä olin meistä se äärimmäisen ahdistunut ja toimintakyvytön.

Eron jälkeen aloin myös miettiä ihmissuhteitani, miten yhdestä ihmisestä on tullut läheinen ja toisesta ei. Ennen kuin tiedostin ahdistukseni, kaikkia toimivia suhteitani ja kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen leimasi se, että kaikki olivat jollakin tavalla kroonisesti tai akuutisti “rikki”. Olin tukena, olin hauskuuttamassa, peilasin kenties itseäni, halusin ymmärtää ja lääkitä. Mikään minussa ei viitannut ulkopuolisen näkökulmasta siihen, että minä olisin mitenkään rikki, mutta olin toki taustastani erittäin avoin. Ennen isäni kuolemaa toki uskoisin, että rikkinäisyyteni oli selvää niille, jotka olivat tasapainossa, joilla ei ollut lasista lapsuutta tai muutakaan vastaavaa ongelmaa. Isäni kuoleman jälkeen saatoin sitten pettää vielä helpommin itseäni ja jo niitäkin, joita en olisi aiemmin kyennyt pettämään.

Eroa ja tunteitani selvitellessäni käytin ensimmäisen ja ainoan kerran mielialalääkitystä. Totesin jo parin pillerin jälkeen, etteivät ne ole minun juttuni. Vajosin maan alle ja menin sykkyrälle itseeni reiluksi puoleksi vuodeksi - helppoa kun oli työtön. Ehdin aivan tuota ennen ja välittömästi eron jälkeen ihastua kahdesti ja minua alkoi pelottaa. Tiedostin hyvin nopeasti oman teoriani paikkansapitävyyden siitä, millaiset ihmiset minua kiinnostavat ja millaiset kiinnostuvat minusta. Molemmilla ihastuksistani oli alkoholisteja perheessä tai entisinä kumppaneina, molemmat olivat olleet kohdanneet väkivaltaa ja toinen heistä oli käyttänyt itse sekä alkoholia että huumeita. Jokin alkoi taistella vastaan ja unohdin naiset tuosta hetkestä eteenpäin. Olen nyt ollut jo kohta viisi vuotta ilman ihastuksen tai minkään muunkaan naisiin suuntautuneen mielenkiinnon tunnetta. Niin kauan kuin en voi olla varma siitä, etten ihastuisi tai alkaisi kiinnostaa juuri “rikkinäisiä”, olen mieluummin yksin. Läheisriippuvuudesta kärsivälle tai kärsineelle se on melkoisen kova juttu.

Tiedostin jo paljon nuorempana avuntarpeeni ja muutettuani asumaan itsekseni, aloin myös hakea apua. Kävin kaupungin mielenterveystoimistossa, sairaanhoitajilla, soitin auttaviin puhelimiin jne. Siihen aikaan internetissä ei vielä ollut keskustelupalstoja, ei tainnut olla internetiäkään aivan siinä mittakaavassa kuin nyt. Äitini ei koskaan ymmärtänyt, miksi hain apua. Luultavasti se kävi liian kipeäksi äidilleni ymmärtää, niin kipeäksi, etten usko hänen täysin ymmärtävän tänäkään päivänä. Hän eli alkoholistimiehen vaikutuksen alla, yritti saada uskollaan miehen paranemaan ja jättämään viinan, muttei onnistunut. Hän teki lähtöpäätöksensä vasta kun oivalsi, että jonkun henki suhteessa olisi lähtenyt, jos hän olisi jäänyt yhtään pidemmäksi aikaa. Tänä päivänä (erosta on reilu 25 vuotta) äitini roikkuu minussa kuin viimeisessä oljenkorjessa, jonka varassa hänen oma elämänsä (mielekkyys) on. Hän pitää itseään tasapainoisena aikuisena ja itsenäisenä naisena, eikä voisi kuvitellakaan käyvänsä ammattiauttajilla käsittelemässä mitään. Vanhat muistot, oma lapsuuteni heijastuu hänen aikuisuudessaan, epäonnistuneessa avioliitossaan. Hän rukoilee edelleen, että kaikki voisivat hyvin ja hän on ensimmäisenä auttamassa, jos jollakin on edes mielikuvituksessa jokin pielessä. Eron jälkeen lopetin vastaamisen hänen soittoihinsa (joita tuli pahimmillaan kymmenen päivässä) ja vastaan noin kerran viikossa. Tuona aikana hän ehtii kehitellä monenlaisia teorioita siitä, miten voin, koska en vastaa. Milloin olen jäänyt rekan alle, milloin joku kiusaa minua, milloin olen vain masentunut ja pahoinvoiva… Selitykset ovat mielikuvituksellisia. Näyttääkin siltä, että äitini käytöksessä kohtaan sen, minkä olen itse pystynyt käsittelemään ja ymmärtämään. Lähimmäisen hyvinvointi ei pidemmän päälle juurikaan parane minun pahoinvoinnistani.

Kaiken tämän alku ja juuri minun kohdallani on isäni. Hän oli yksi niistä monista ensimmäistä humalaansa pitkään säästelleistä suomalaismiehistä, joka löysi alkoholista kenties ensimmäisen ja ainoan ystävänsä. Olen tutustunut useisiin isäni tuttuihin hänen nuoruudestaan, muistan erään hänen tuttunsa kertoneen minulle joskus, että isäni oli alkuun hauska tyyppi. Hän oli se mies baarissa, joka sai ihmiset nauramaan. Ajan kanssa, vuosien kuluessa, hänestä tuli vanhan tuttavansa mukaan kusipää. Avioliitossaan isäni turhautuneisuus, tyytymättömyys elämäänsä alkoi puskea pintaan humalassa. Hänen käytöksensä saattoi muuttua aggressiiviseksi, väkivaltaiseksi. Kaiken sen vihan kohteena oli kenties joku muu, mutta lähimpänä ollut ihminen - äitini - sai tuta sen kaiken vihan.

Suhteeni isääni oli lähinnä skitsofreeninen juuri hänen humalakäyttäytymisensä vuoksi. Taisin olla lopulta pullon lisäksi hänen ainoa todellinen ystävänsä, jolle hän kykeni paljastamaan edes jotakin itsestään, peloistaan. Hän ei koskaan kajonnut väkivaltaisesti minuun, vaan kohteli minua kuin miehen tulisi kohdella naistaan ja kaikkia läheisiään. Satuin vain kenties olemaan ainoa, jota hän pystyi sillä tavalla arvostamaan. Muistin kuitenkin mitä hän teki äidilleni ja mitä hän teki kaikille läheisilleen. Humalassa hän oli lempeä ja hyvä ihminen, mutta humalassa hän huuhtoi kurkustaan alas kaikki miellyttävän ihmisen piirteet ja muuttui, kuten tuttunsa määritteli, kusipääksi.

Hän toivoi minusta itselleen yhtiökumppania, ihmistä, joka olisi joka tilanteessa lähellä. Minä en kuitenkaan ole eläessäni kajonnut alkoholiin, enkä sietänyt isääni humalassa. Kieltäydyin systemaattisesti kaikista hänen ehdotuksistaan ja se repi välillemme kuilun, jota isäni oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Hän kuitenkin lopetti aikanaan painostamisen. Vuodet kuluivat. Hän halusi selvästi ihmisiä ympärilleen, toivoi saavansa osakseen arvostusta, jota hän pyrki saamaan sitten ainoalla tietämällään tavalla: rahalla. Hän muutti yhteen venäläistaustaisen prostituoidun kanssa ja tyrkytti rahojaan milloin kenellekin lähimmäiselleen, myös minulle. Hän kuuli naisilta, joita “rakasti” yli kaiken, että hän olisi muuten ihan mukava - rahoistaan huolimatta - ihminen, mutta hänen kuorsauksensa (alkoholi + rasvainen ruoka +/= ylipaino = uniapnea) on sitä luokkaa, ettei kukaan pysty nukkumaan hänen seurassaan. Hän teki naisten (tai sitten naisen) vuoksi päätöksen mennä leikkaukseen, jossa kitapurjeita olisi käsitelty niin, että kuorsaaminen olisi vaimentunut. Lääkärit olivat kuitenkin neuvoneet, että hänen olisi laihdutettava 20 kiloa, jotta leikkaus olisi edes hieman turvallisempi. Hän oli juonut itsensä useamman kerran teho-osastolle. Kerran tyylipuhdas alkoholimyrkytys, toisella kertaa pirtu oli polttanut kaiken kalsiumin (tai kalkin) hänen elimistöstään. Sairaalareissut olivat johtaneet epätoivoisiin raitistumisyrityksiin, mutta muutaman hengenvaarallisen alkoholimyrkytyksen jälkeen (kaksi kertaa teho-osastolla) ja muutaman epätoivoisen raitistumisyrityksen jälkeen, hän oli aina palannut vanhaan elämäntapaansa. Hän ei kyennyt laihduttamaan 20 kiloa, tuskin kiloakaan. Kun minulta kysytään, mihin hän kuoli, minulla on kaksi vastausvaihtoehtoa: 1) hän kuoli leikkauksen jälkeisiin komplikaatiohin (tukehtui) tai 2) viinaan.

Isäni suvussa on paljon alkoholiongelmaisia. Myös isäni isällä oli viinan kanssa ongelmia. Hänen sukuaan viina kuitenkin harvensi harvakseltaan. Hieman nopeammassa tahdissa sen sijaan kaatuivat erilaiset hyvän päivän tutut ja entiset työntekijät. Toki kummisetäni meni jo kolmekymppisenä. Äitini suvussa on myös lukuisia alkoholiongelmaisia. Hänen isällään oli myös ja hänkin kuoli varsin varhaisella iällä, kun äitini oli 9-vuotias. Äitini isä horjui humalassa alas laivalta jäihin ja menehtyi. Alkoholilla on ollut siis tekemistä minun elämäni kanssa jo kauan ennen kuin synnyin. Olen ainoa miespuolinen tuntemassani lähisuvussa isäni tai äitini puolelta, joka ei käytä alkoholia. Sain nuorempana leiman. “Mikä mies sinä olet, kun et viinaa juo?” ja vastaavasti naisten puolelta “Mitä sä iso mies itket?” Meidän suvussamme miehet eivät ole esittäneet tunteita eivätkä varsinkaan sylkeneet lasiin, tuoppiin tai pulloon.

Minä olin outo nuori, olin outo ikäistenikin silmissä, mutta siitä huolimatta alkoholi ja sen käyttö ei ole voinut olla koskettamatta elämääni. Menetin sille lapsuuteni, kummisetäni, isäni, monia muita rakkaita ja lopulta vielä kaikki parisuhteeni - joissa kumpikaan meistä ei juonut.

Mitä on vahvuus? Kuka meistä on vahva? Onko lopulta niin, että vahvuuteen sairastunut vain on täysin tietämätön siitä, miten heikko hän on? Onko se ihminen sellainen, joka ei itseasiassa edes mieti omaa vointiaan tai kykyjään? Ihminen, jolle epävarmuus ja luovuttaminen ovat painajaisista pahimmat? Vahvuuteen sairastuneelle on pahinta sen faktan kohtaaminen, etten ole robotti ja olen ajoittain, joskus useinkin, aivan lopussa. Sen sijaan, että minä aina autan minua, kenties joku muu voisi edes kerran katsoa ja nähdä, kuka minä olen ja mihin olen vajonnut? Itselleni vaikeinta on ollut nähdä, että jokainen on vastuussa itse itsestään ja omasta paranemisestaan. Olen vain tuijottanut liian kauan muualle ja sulkenut itseltäni, että on ollut helppoa nähdä muiden avuntarpeen, mutta oma on jäänyt jollakin tavalla paitsioon. Mikseivät alkoholistit mieti läheistensä vointia, miksi läheisten pitää miettiä alkoholistien vointia. Hoitaisivat itsensä kuntoon, kumpikin.

Paranemisen kannalta haasteellista on, että kuten alkoholistille on turha sanoa, että hänellä on alkoholiongelma; anorektikolle, että hänellä on ruoan kanssa ongelma; työnarkomaanille, että hänellä on ongelma työn kanssa; ja jotakin olisi tehtävä… on ongelmaisen itsensä tiedostettava ongelmansa ja alettava tehdä asialle jotakin. Alkoholiongelma, anoreksia ja työnarkomania kehittyvät vasta verrattain myöhäisessä vaiheessa, ja silti niistä on vaikea päästä eroon. Niistä luopuminen heilauttaisi koko maailmankuvaamme ja asennettamme elämään, itseemme ja muihin. Vahvuuteen voi sairastua verrattain varhain. Aivan liian varhain. Ajatellaan ja puhutaan, että alkoholismista tai muista riippuvuuksista on vaikea parantua, lisäksi sanotaan, ettei niistä voi täydellisesti parantua - “kerran alkoholisti, aina alkoholisti” - niin miten parantua elämänasenteesta, jota on pullon tai jonkin muun elämää hallitsevan asian avulla koodattu ihmiseen lähes syntymästä lähtien? En tiedä. Ehkä tärkeintä on se, että olen ja me muut olemme valmiita oppimaan.

Pahoittelen epäkronologisuutta ja sitä kautta epäloogista käsittelyä. Nämä jututhan tulevat usein tulvahduksina, pikemmin kuin tarkasti ja hienosti jäsenneltyinä kokonaisuuksina. Ehkä toisaalta kuvastaa sitä, miten suuresta ja monimutkaisesta asiasta on kysymys, jossa ei ole kyse vain yhdestä ihmisestä, vaan ihmisjoukosta. Kun sanotaan, että alkoholinkäyttö, työntekotapani, syömättömyyteeni tms. on VAIN minun asiani, minun tekee aina mieli sanoa: “…ja paskat on.” No, näin tällä kertaa.

Täällä myös yksi sairas.

Kaiken pitää olla mun kontrollin alla koska mielestäni teen kaiken niin kuin on parasta.

Ainoa keino miten voin irtautua kaikesta vastuusta ja rentoutua on vetää pää täyteen. Silloin pääsen “vapaalle”.

Pidin huolta isästäni kun porukat erosi ja isän alkoholinkäyttö räjähti käsiin. Olin 12-v. ja hoidin isääni päivittäin. Lapsuus loppui siihen päivään jos se oli koskaan alkanutkaan…

Jos en olisi näin herkkä ihminen niin varmaan puskisin eteenpäin miettimättä asioita. Mutta kun olen tällainen, hauras kuin lumihiutale…

Tommister,

Kirjoituksesi oli kiinnostava. pohdit monia samoja asioita, joita minä olen läpikäynyt. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että kaikki lopulta ovat omillaan ja paraneminen lähtee aina itsestä, on todella ollut vaikeaa.

Minun vanhempani ja veljeni ovat ajoittain heittäytyneet täysin avuttomiksi tukeni ja apuni varaan. Se onneksi lopulta sai teini-iässäni niin absurdit mittasuhteet, että se sai minut lähtemään pois ja jättämään heidät oman onnensa nojaan. Uskomatonta kyllä, he yhäedelleen ovat aivan uskomattoman huonoja ottamaan vastuuta mistään tai hoitamaan asioitaan ja pyrkivät yhä hyväksikäyttämään minua. Mutta nykyään ymmärrän, että he ovat pohjaton kaivo avun suhteen. Sitä uppoaa heihin loputtomasti ilman, että sillä on mitään todellista vaikutusta. Koitan tällä hetkellä pitää heihin mahdollisimman vähän yhteyttä, sillä minun todellakin täytyy huolehtia itsestäni ja omasta perheestäni, eikä heistä. Lisäksi jos autan, niin autan vain sellaisessa, mistä aidosti on jotain hyötyä. Rahan antaminen tai muunlainen alkoholismin tai mielisairauden oireiden helpottaminen ei auta, kun ihmisen pitäisi itse kantaa itsestään vastuu ja alkaa kamppailla terveytensä puolesta.

Vaikka tiedän kaiken tämän, poden silti välillä syyllisyyttä siitä, että ajattelen ensin itseäni enkä muita.

Itse uskon, että kaikesta tästä kieroonkasvaneisuudesta voi oppia pois. Itse olen viimeisen vuoden aikana edistynyt paljon. Olen oppinut tunnistamaan olotilojani ja levon tarvettani ja sanomaan ei töille ja läheisille. Olen hidastanut rytmiäni paljon ja opetellut pysähtymään. En vielä ole terve ja kamppailen yhä jatkuvaa ylisuorittamista ja stressaamista vastaan, mutta selkeää edistystä kuitenkin on tapahtunut.

Minua on auttanut aika paljon se, että olen ymmärtänyt lapsuudestani ja nuoruudestani ne mekanismit, joilla tämä tila on ainakin suureksi osaksi syntynyt. Se jollain tapaa auttaa muuttamaan itseään. Lisäksi on hyvä tiedostaa, että työtä ja työssä ja työn eteen kärsimistä ihannoiva yhteiskuntamme ja kulttuurimme ei juurikaan auta tässä asiassa.

Sama vika. Jos ei tajua olevansa loppuunpalanut, vaan painaa aina vaan hymy naamalla, niin kyllä mulla ainakin keho sitten viestii. Vatsa oireilee niin, että olen joutunut kerran jo sairaalaan. Lisäksi selkävaivaa ja päänsärkyä.

Mutta kyllä sitä siltikin vaan mennään. Vaikka pää kainalossa.

Moikka!
Minä olen myös alkoholistiperheen vanhempi supertytär joka hoiti pikkusiskon, koiran, okentavan äidin ja hommasi isän putkaan joka viikonloppu. Jo 10-vuotis synttäreitteni jälkeen yritin hankkia äidilleni apua joka “kärsi kovasti isän pahoinpitelystä ja juomisesta”, vaikkei koskaan sitten ottanut apua vastaan eikä tehnyt asialle mitään. Itse tietysti helpotti oloaan juomalla ja kaatamalla kaiken minun niskaani. Syyllisti voimakkaasti minua, eikä mitään arvostelua koskaan sallittu. “Parhaani olen yrittänyt”"älä tule tänne moralisoimaan"´…äiti tukeutui täysin minuun ja olin kuin likasanko jonka niskaan heitettiin kaikki paha olo seksiasioista lähtien…
Murrosiässä kapina iski ja tilanne oli kotona pahimmillaan. Ainoastaan 7 vuotta nuorempi pikkusisko piti minut kotona. Lopulta 18-vuotiaana, lukion kolmannella, isä heitteli minua kännissä pitkin seiniä, pakkasin reppuni ja lähdin.
Koko nuoruuteni hain voimakkaasti hyväksyntää (ja hylkäämistä??) yhden yön jutuista. Niitä oli kauhea määrä. Miehiä tuli ja meni. Mitään kunnollisia parisuhteita en pystynyt muodostamaan enkä edes hakenut moista. Rakkaus kuitenkin tuli ja nyt on 12 vuotta takana vakaata parisuhdetta. Meillä on kaksi lasta ja remontoitava talo. Lapsiperheen perusarkea eletään. Tärkeintä on nyt olla hyvä äiti ja luoda turvallinen koti.
Töissä olen ajatunut kriisiin. Olen superhyvä työssäni, avoin, sosiaalinen ja minua yritetään auttaa uralla eteenpäin. Voimakkaasti painostaa suorastaan. Kaikkiin uramahdollisuuksiin kuitenkin liittyy matkustelua ja koen hyvin ahdistavana kotoa pois olemisen. Kaksi alle kouluikäista lasta kaipaavat äitiä iltaisin enkä halua istua kännykkä kourassa tietokonetta näpytellen kaikkia vapaa-aikojani. Tai reissata viikkoa jossain ihan muualla. Kaikki painostus on sekoittanut pääni ja koen toisaalta syyllisyyttä työni puolesta, mutta samalla syyllisyyttä siitä että olisin poissa kotoa työn takia… huh!
Äiti on hoitanut jonkin verran lapsiani tarvittaessa. Ei juo jos lapset ovat siellä kunhan hoidosta on sovittu riittävän moneen kertaan. Toisaalta kun hoidosta on sovittu aina on mahdollista että mummo onkin humalassa ja hoito jää toteutumatta… näin kävi muutama viikko sitten enkä vieläkään ole puhunut äidin kanssa. Olo on ristiriitainen ja ahdistava. Hän mokasi, oli humalassa vaikka oli sovittu lasten yökylästä. Silti MINULLA on olo että häntä pitäisi lohduttaa ja todistella että kaikki on hyvin. Koen voimakasta tarvetta jatkaa suhdetta kuin koko asiaa ei olisi tapahtunut (taaskaan) mutta ymmärrän että se on juuri se lapsena opittu selviämiskeino. Mitä oli viikonloppuna siitä ei puhuttu viikolla…

Niin surullisen tuttua.

Onko sulla mahdollista järjestää hoito jotenkin muuten?
Mä itse olin tuossa samassa tilanteessa kunnes tajusin et se vaatii irtiottoa kokonaisuutena, en pety koskaan kun en odota äidiltä parempaa eikä tarvitse olla siinä kierrekehässä minkä se tuo mukanaan.

Jep. Mun kotona ei juotu eivätkä vanhempani myyneet sieluaan muillekaan päihteille jollei tupakkaa oteta lukuun. Mut mut, meillä oli jotain muuta, uskonto nimittäin. Meillä piti olla siivosti ja nätisti tai Jumala tulee ja heittää helvettiin. Ikävä kyllä me lapset emme olleet sen kummempia kuin lapsia jotka haluavat nähdä ja kokea koko elämän. Tervetuloa syyllisyys, ainakin tämän kiltin pikkulikan mieleen. Tätä syyllisyyttä alettiin sitten hoitaa kunnollisuudella, muuta sanaa en tuohon keksi ja olen niin vihainen etten edes viitti. Jos jotain hyvää nykypäivässä on, niin soon tuo viha kaikesta siitä, mitä multa otettiin pois lapsena. Tekee mieli huutaa vanhemmille, että en pyytänyt syntyä joten miksi minun pitää pyytää sitä anteeksi. Helvetin helvetti.
Takaisin asiaan eli niin kutsuttuun vahvuuteen. Mun äiti on vahva tai ainakin se tekee parhaansa. No niin, tuttu kuvio: antaa itsestään kaiken, tunkee väkisin itsensä asioihin jotka eivät hänelle kuulu ja lopputuloksena maailman suurin marttyyri. No, minä aloin sitten hoitaa äiti-parkaa ja hyvin hoidinkin. Olin lohduttavana olkapäänä kun isillä ja äidillä meni huonosti eikä idiootti isi ymmärtänyt että äiti haluaa vain hyvää. Olin tunnollinen kiltti siivo pikku neiti suurimman osan ajasta. En viitsi kertoa mitä silloin tein kun valvova silmä oli kaukana. Nyt olen vähän kauhuissani, koska jos silloin meno olisi ollut yhtä tiukkaa kuin nykyään, mä olisin lentänyt perheestä sijaiskotiin tai tyttökotiin ku leppäkeihäs. Elämääni en kuitenkaan halua vaihtaa. Vaikeaa on kaikilla enemmän tai vähemmän ja onni on suhteellista.
Sit mua kiusattiin koulussa. Tulin kouluhelvetistä surkeasti epäonnistuneena kotiin, ja vastassa oli äiti joka kehui aina jos esitin ikäistäni vanhempaa. Äidin oli muuten pitänyt toimia lapsuudessaan perheensä kakkosäitinä, koska oma äiti oli töitten ja synnytysten väsyttämä eikä jaksanut kantaa sitä vastuuta maatilasta kuin olisi pitänyt. Joten turha hakea syyllisiä, kaikki tässä uhreja ollaan. Onneks asialle voi tehdä jotain, muuten laittaisin itseni kiikkumaan.
Murrosiässä musta tuli kovis ja sitä olen vieläkin aika ison osan ajasta. Mä en haluis enää olla. Haluisin olla tosi pieni, herkkä, pehmeä ja täysin toisen hellittävänä. Lapsi, toisin sanoen. Mut ei se onnistu. Joudun taistelemaan että osaan sanoa ei. Hoivatyössä olen yhtä varmuutta ja lämpöä säteilevä äitihahmo, oikea maatuska! Haluan poistaa kaiken vääryyden ja pahuuden maailmasta. Että näin. :smiley: Ittestään ei tietenkään tarvitse huolehtia. Itseään saa moittia, halveksia, rääkätä lenkkipolulla ja ajaa ihmissuhteisiin, joissa toinen on joko narsisti tai etäisyyksien päässä. Eka ihastun ja palvon kuin aivonsa menettänyt ja sit kun alkaa pelottaa ja vituttaa, alkaa toisen hyysääminen, ymmärtäminen, kontrollointi ym paskamaisuus. Että näin. Suokaa anteeksi hyvät ihmiset, mutta kyllä vituttaa.
Mut en luovuta! Mä aion ja tulen pääsemään tästä kurimuksesta pois vaikka tekisin ensimmäiset 30 vuotta samat typerät virheet. Elämä on lahja, käsittämättömän upea ja ihmeellinen asia ja mä en aio missata tätä tilaisuutta. Elkää tekään. Voimia, viisautta, valoa ja vähän sitä apinanraivoakin.