6-vuotta lähes päivittäistä alkoholinkäyttöä takana ja nyt a-klinikan kautta yritys raitistua. Neljä päivää nyt menty ilman pisaraakaan. Omin avuin ei tuntunut onnistuvan edes päivä.
Monia asioita saanut sotkettua huolella tällä päihteilyllä ja viimeisin ylilyönti antoi sellaisen potkun perseelle, että nyt oli toimittava.
En tiedä miksi tänne kirjoitan, ehkä juuri siksi, että näyttää palsta olevan pullollaan vastaavanlaisia tapauksia ja epäilemättä tulen tulevina vaikeina hetkinä tarvitsemaan kanavan jonne avautua.
Tähän hätään en ehdi jatkaa enempää omaa tarinaani.
Tämä on se käännekohta, jonka jälkeen ei ole paluuta entiseen viattomaan dokailuun. Tämän jälkeen sinulla on aina takaraivossa jyskyttämässä se tunne, että olet joskus hakenut apua alkoholismiisi.
Jotkut onnistuvat kerralla, toisilla menee kauemmin. Lahja, jonka annat itsellesi, kestää läpi elämän ja antaa sinulle niin paljon enemmän kuin ne lukuisat, itseään toistavat känni-illat. Alat seurata tätä maailman menoa raittiina. Ongelmia kyllä on jatkossakin, sen voin taata. Raittius ei vie pois ongelmiasi. Ongelmien luonne on vain erilainen. Enää ei tarvitse kantaa huolta esimerkiksi siitä, että oletko työ- tai ajokunnossa.
Itse raitistuin A-klinikan kautta. Kannattaa vain sitkeästi olla ilman alkoholia alussa päivä kerrallaan. Kyllä se siitä sitten helpottaa, kun tarpeeksi on päiviä takana. Äläkä vain elä siinä illuusiossa, että joskus vielä voit juoda. Sinulla on yhtä monta hyvää syytä lopettaa, kuin olla aloittamatta uudelleen.
Tsemppiä raittiuden ylläpitämiseen. Ensin pitää selättää fyysinen riippuvuus, jonka jälkeen siirrytää riippuvuuden henkiseen ja sosiaaliseen puoleen.
Muista, että alkoholi on ovela vastapeluri. Jossain vaiheessa alat saamaan päähäsi ajatuksia: “no ei mulla nyt mitään ongelmaa ollut” tai “Kyllä mä nyt jo voin aikuisena miehenä pari saunakaljaa ottaa”. Todennäköisesti olet kuten minä: 1 on liikaa ja 100 liian vähän.
Alkoholistina voin kertoa, että elämä on paljon parempaa selvin päin.
Tänx vastauksista. Vielä ei nyt ihan siinä pisteessä olla, että voisi pelkästään henkisen puolen kanssa aloittaa taistelun, mutta lähellä epäilemättä sitäkin suunnattoman riemukasta ja antoisaa hetkeä varmaankin ollaan.
Onhan tämä tähän mennessä nyt jo ollut melko erikoinen ja vaiherikas viikonloppu, koska ei ihan heti tule mieleen, että milloin viimeksi oleskellut perjantain ja lauantain ilman pisaraakaan. Ilmassa lievästi sanottuna pientä yliaktiivisuutta, ei niinkään juhlan tuntua. Ei haluaisi kone pysähtyä millään ja helpotus löytyisi iisisti korttia vingauttamalla lähikioskilta. Toistaiseksi sinne ei helpotuksen hakureissuun kuitenkaan ole vielä tullut pakottavaa tarvetta.
40-vuotta siis eloa takana ja ei se juominen pelkästään noihin kuuteen vuoteen rajoittunut. Hienosti on maistunut aina, mutta viimevuodet alkoi olemaan jo melko itsetuhoisen oloista. Oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita enemmän, kuin keskiverto dekkarissa. Muutakin on tullut toki maisteltua, kuin pelkkää alkoa. Niistä kokeiluista kuitenkin päässyt eroon jo aiemmin ja määriin nähden jopa yllättävän helposti. Nyt enää jäljellä tämä kaikkien riemastuttavin tajunnanlaajentaja, jota saa ihan lähikaupasta ostettua myyjän iloisen tervehdyksen kera ja perään vielä kysellään, että tuleeko vielä jotain muuta vai oliko tässä kaikki. Vastaushan voisi tietysti olla, että haenpa sitten vähän ajan päästä lisää, jos loppuukin kesken.
Työtkin toki ollut hieman katkolla. kiitos pikkunousuissa tapahtuneiden huikeiden visioiden, jotka eivät välttämättä kollegojen mielestä ole olleet aivan suuressa määrin “tie onneen ja vaurastumiseen”.
Tuntuu tämä päivä kerrallaan meneminen kuitenkin olevan se minun tie. Verrattuna siihen ajatusmaailmaan, että ei koskaan enää (vaikka se tässä todella salaisena ideana onkin).
Eka viikonloppukin takana kohta selvinpäin ja olo aavistuksen apea vaikka riemustahan tässä pitäis hyppiä
Fyysisten oireiden vieroituskin päätty tänään. Motivaatio lopetukselle pysynyt ennallaan, mutta jostain syystä ensi viikko hieman jännittää. Nyt ei ole kukaan puhalluttamassa ja ahdistusta lieventävät tropitkin pudoteltu kurkusta alas (lääkärin määräämät siis).
Olisi äärimmäisen mukava kuulla jonkun kokemuksia tästä “mitäs seuraavaksi” fiiliksestä. Huomenna normisti duuniin ja sitten taas klinikalle tovin päästä jutteleen jatkosta ja kaikkiko rullaa noin vain. En usko ja siksi kaipaan kokemuksia. Miten ihmeessä täytän (moraalisella ) tavalla tämän tyhjän hetken.
Nyt tais kyllä lipsahtaa melko sekavaa tekstiä, mutta nuita nyt just mietin.
Mukavia sunnuntain jatkoja, niille jotka jaksoi ton vuodatuksen silmäillä.
Hyvinhän näyttää raittius käynnistyvän. Kaikki on helpompaa eteen päin.
Millä tavalla täytän tämän tyhjän hetken?" -Olet täsmälleen saman kysymyksen edessä kuin kaikki muutkin kun alkoholi jää pois. Se kun on pitänyt seuraa 24/7… Ei tullut aika pitkäksi, ei.
Kärsivällisyyttä nyt. Mikään muu ei auta. Aika täyttyy sitten ajastaan. Fyysisesti parempi olo alkaa alkuun lohduttaa, mutta psyykkisesti parempia oloja saa tavallisesti odotella. Voihan olla, että niitä nopestikin tulee. Mielekästä tekemistä selvin päin. Niinpä…
Älä vielä rupee pomppimaan. Mulla meni pari viikkoa kohtuu helposti ja sitten iski semmoset kolme päivää, et sai oikeesti tehdä duunia päätöksessä pysymisestä. Keksi nyt jotain kehittävää tekemistä. Mä jatkoin joitain keskenjääneitä projekteja, niin sain ajatukset kanavoitua niihin.
Silleenhän siinä kävi, että hyvin onnistuneen työsuorituksen jälkeen olisi ollut mahtava vanhasta tottumuksesta korkata 2-4 pinttia Karhua ja paperityötkin ois taas hetken olleet yhtä *itun juhlaa pikku nousuissa. Kävin melkoisen taistelun tutun kaupan ovella aiheesta, mutta tällä kertaa ko. taistelusta voittajana selvisin.
Pinna tuntuu kuitenkin olevan hetkittäin todella kireällä (mikä ei liene kovin suuri yllätys) ja saa aikaan melkoisia konflikteja etenkin kotona, jossa niitä itseaiheutettuja paineita on “ilo” purkaa. Töissä tuntuu edes se puoli pysyvän paremmin rukkasessa. Mikään muu ei siellä sitten niissä rukkasissa pysykään ja siihen ei ole syynä alkoholi
Unensaanti tuntuu kyllä olevan suuren kiven takana ja nyt ei sen kiven yli juuri millään pysty boulderoimaan. Vaikuttaa siis siltä, että niistä kotikatkolta kaksi kertaa päivässä saamistani lääkkeistä tosiaan jotain hyötyä oli, koska olo oli aavistuksen tasaisempi ja helpommin hallittavissa plus, että nukkumatin kanssa oli helpompi asioida samaisen rauhallisemman fiilistelyn johdosta. Liekkö noita ahdistusta lieventäviä sieltä enää mulle tarjoillaan, vaikka pyytäisin, mutta saattaisivat tosiaan helpottaa oloja, jos äityy välillä pahaksi.
Kyllä tässä vielä loputon matka on edessä, mutta jostain syystä ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu siltä, että katselen ja kärvistelen tän polun loppuun, vaikka siellä lopussa ei mitään olisikaan.
Mukavia yön jatkoja ja kivaa, jos joku jaksoi lueskella.
Huomenta, Kristo. Hyvä, että pidät linjasi. Uskallan vakuuttaa ettei edessäsi mitään loputonta matkaa ole, vaan raittiuden edetessä alat nähdä asioita selvemmin (!) ja huomaat myös reitin varrella uusia polkuja jotka taas avaavat uusia mahdollisuuksia. Ainakin itselleni kävi näin.
Pysy linjoilla, kyllä juttujasi luetaan vaikkei vastauksia ehkä aina tulekaan. Sitäpaitsi Plinkkiin kirjoittelu on hyvä menetelmä jäsennellä ajatuksiaan.
en mä niitä vastauksia niinkään kaipaile, vaikka hauska sellaisiakin joskus on saada. Tiedän toki, että näitä täällä olevia tarinoita lueskellaan. Olenhan itsekin kurkistellut muiden tarinoita jo pidemmän tovin salaa ilman omaa nimimerkkiä, mutta vasta nyt rohkenin avata omankin sanaisen arkkuni ja jostain kumman syystä se tosiaan tuntuu auttavan kun kirjoittelee ajatuksiaan ja olojaan tänne muiden pällisteltäväksi eikä pidä niitä vain omana kivana juttuna
Se tässä nyt vielä täytyy todeta, että vanha kunnon klisee “liikunta auttaa…” pitää kyllä ainakin minun kohdalla äärimmäisen hyvin kutinsa.
Voimia!
Mulla kuutisen viikkoa raittiina… Monenlaistahan sitä tulee eteen… Tunteet seilaa, univaikeuksia, tyhjyyttä kun tutti ja läheisin lähimmäinen, luottoystävä on poissa. :mrgreen: Tosin omalla kohdalla tämä “ystävä” alkoi tuntua lähinnä selkäänpuukottavalle pirulle…
Mulla unet on vähän parantuneet… On tullut myös kiitollisuuden tunteita, että olen elossa ja suurinpiirtein ehjä kaikista kiemuroista huolimatta. Jopa kauhu, miten hölmösti olen touhunnut ja oikeasti olisin voinut kuolla vähintäänkin kaatumalla pahemmin pää edellä… Aikaa on “enemmän” kun ei ola kännissä tai makaa kankkusessa. Pikkuhiljaa löytyy kaikkea mieluista puuhaa, mutta ottaa aikansa ennenkuin niihin saa tartuttua ja tulee jonkinlaiset rutiinit…
Mielenkiintoista on omaa ja toisten matkaa täällä seurata.
Aika pitkälti samoja kokemuksia kuin andantella. Minulle tärkeimmät asiat ovat olleet parempi elämänlaatu ja elämän vakiintuminen tietyllä tavalla uomaansa. Enkä se ole mitenkään tylsää, vaan ennemminkin sitä, että asiat tapahtuvat oman valinnan kautta, sen sijaan että ajautuu tilanteesta toiseen vailla mahdollisuutta vaikuttaa juuri mihinkään. Siinä olet oikeassa, että raitistuminen on matka ja sinä päätät, millainen siitä tulee. Mies metsänreunasta on mielestäni kiteyttänyt asian oivallisesti. Jos uskot, että onnistut tai uskot että epäonnistut, olet luultavasti oikeassa!.
Täytynee nyt hieman päivitellä tilannetta kun kerran taannoin täällä sanaisen arkkuni raitistumisprojektista jo ehdin availla.
Tipattomuus on yllättävää kyllä edennyt täysin suunnitelmien mukaisesti. Takana nyt 41 raitista päivää ja pikaisella laskutoimituksella näin pitkää putkea ilman alkoholia ei olekaan ollut yli 20-vuoteen. Yllätyksenä on myös tullut se miten helposti homma on tähän asti edennyt. Suurempia juomishimoja ei ole ollut ja ne pari hassua kertaa jolloin on aidosti tehnyt mieli kiskoa nuppi turvoksiin ovat menneet ohi parilla alkoholittomalla oluella.
Jokin kytkin tuolla pään sisällä viimeisen rajuhkon rallin myötä selvästi kääntyi eri asentoon, kuin missä se on aiemmin ollut ja sen seurauksena tämä lopetuskerta verrattuna lukuisiin aiempiin herättää jo itsessäkin luottamusta. Kroppakin on kiitellyt tästä myrkyttömästä kaudesta todella nopeasti ja ei missään tapauksessa huonolla tavalla
Oikeastaan eniten tällä hetkellä askarruttaa se, että miksi tämä nyt tällä kertaa on näin helppoa ja milloin nuo addiktin aivot taas keksivät, että jospa nämä terveet elämäntavat olis tällä kertaa taas tässä ja aloittavat positiivisessa sävyssä esitelmän nousuhumalan, humalan ja muiden kehoon työnnettyjen kemikaalien yhdistelmästä. Unohtaen samalla tietysti muistutella niistä vähemmän mukavista oloista ja seuraamuksista.
Noh, tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin ja mitä enemmän raittiita päiviä tulee sitä vaikeampi mun on tota luurissa olevaa laskuria nollata juomisella. Omatuntokin on siis jostain löytynyt ja se tuntuu kolkuttelevan välittömästi todella kovaa, jos juominen käy mielessä. Jonkin sortin kolkutus kuului jo noista alkoholittomistakin olusista
Olehan Kristo74 huoleti, kyllä viinapiru alkaa kuiskuttelun viimeistään kolmen kuukauden kohdalla. “Kyllähän sä nyt muutaman voit ottaa jne.” Lempeään sävyyn viehko supertelee korvaan, olethan sä nyt jo selvillä vesillä, opiskellut/tehnyt töitä/kuntoillut/elänyt kunnolla, kunnon kansalaisena, lähimmäisenä, veronmaksajana jne. Nyt voisi kunnialla ottaa sillen kevyesti muutaman. Tai sitten hermo menee syystä tai toisesta niin huonoon kuntoon, että siinä ei sitten asiaa pohdita sen kummemmin vaan syöksytään kauppaan ja äyskäröidään hyllyiltä puteleita ja juodaan nautinnollisesti oikein persiit olalle alta aikayksikön. - Tähän pirun kuiskutteluun on syytä varautua!
Näin olen jo kuullutkin, että suunnilleen kolmen kuukauden kohdalla saattaapi “vieno” kuiskuttelu alkaa. Varautua siihen kuiskutteluun tuskin edes osaan tai pystyn kun ei moisesta supinasta kokemusta toistaiseksi ole. Oletuksena minulla kuitenkin on, että siitäkin kuiskuttelusta tavalla tai toisella selvitään ja sen seurauksena olen taas yhden rajan yli kipitellyt.
Juominen riistäytyi vuosien saatossa äärimmäisyyksiin ja toivottavasti ajan (päivä kerrallaan) kuluessa saan vietyä myös juomattomuuden samoihin äärimmäisyyksiin kaikesta kuiskuttelusta huolimatta.
) tavalla tämän tyhjän hetken.
