Panacodissa on kodeiinia, joka aiheuttaa riippuvuutta. Vaikuttaa keskushermoston kautta eli sillä saa pään sekaisin varsinkin alkoholiin yhdistettynä. Eli miehesi ei tod ole sitä särkyyn syönyt…
vieras156: Kiitos, lista luettu. Farkku: Mieheni on syönyt lääkkeitä selkäkipuihin. Monenlaisista selkäsairauksista kärsinyt. Mutta silmäni ovat nyt auenneet. Hän on käyttänyt lääkkeitä väärin. Olen epäillyt asiaa jo jonkin aikaa, mutta en ole ottanut “tosissani”. Tuo alkoholilla läträys vienyt kaiken huomioni…
Täytyypä taas kirjoittaa muutama rivi tänne itselle muistutuksena siitä, kuinka mukavaa tämä elämä aika ajoin onkaan. Tuppaa tuo aika nimittäin kultaamaan muistot. Omassa tapauksessani jopa päivässä. Tuntuu nimittäin siltä, että jo seuraavana päivänä miehen toilailuista tuntuu, kuin kaikki olisi aina ollutkin ihan hyvin. Tai ainakin sen verran hyvin, että voi taas yhteiselämää jatkaa. Loppujen lopuksi eihän ne asiat syvällä sisimmässä miksikään muutu. Pelko on koko ajan läsnä. Toissayönä näin painajaista meidän viime kesän lomareissusta. Heräsin siihen, kun itkin hysteerisesti.
Kaksi viikkoa sitten sattui taas sellainen asia, että en tiedä, mitä siitä vielä seuraa. Mies lähti aneluistani huolimatta “ystävälleen”, joka oli omien sanojensa mukaan aikeissa tehdä itselleen jotain. Autolla ei kuulemma voinut lähteä auttamaan, kun hän vain pari olutta siinä ottaisi ja lohduttelisi “ystäväänsä”. Sinne meni ja seuraavana päivänä kertoi, että oli lyönyt tältä “ystävältään” hampaat kurkkuun niin sanotusti. Olin aivan varma, että nyt en enää voi tuota ihmistä päin edes katsoa. Hän näyttää koko ajan enemmän ja enemmän silmissäni vanhalta alkoholistilta. Vaikka hän nykyään juo vähemmän, urheilee, tekee kotitöitä tosi paljon, harrastaa lasten kanssa yms. Nämä hänen tekonsa vain… en kertakaikkiaan voi olla tuollaisen ihmisen kanssa enään. Olemme jossakin täysin eri atmosfääreissä.
Tänään mies kävi ulkona, oli siellä viisi minuuttia, tuli sisälle ja oli sekaisin ku seinäkello. Mölisi ja älisi. Puhui välillä ihan sekavia. Koitin sanoa, että olisi hiljaa, kun lapset yrittävät saada unta. Ei mitään vaikutusta. Sekavat selostukset jatkuivat. Lopulta purskahdin itkuun, on vaan tosi pelottavaa, kun ihminen on yhtäkkiä tuollaisessa tilassa. Tässä tilassa on joskus tehnyt ihan älyttömiä… Lopulta lapsi tuli sanomaan isälleen,että voisitko olla hiljaa, kun ei pysty nukkumaan. Lähdin lapsen viereen. Ukko jatkoi älämölöään. Lapsonen onneksi nukahti, mutta mies jatkoi mölinäänsä vielä varmaan tunnin.
Pelottaa tulevaisuus, toisaalta odotan innolla. Pelkään, että miten lapset selviävät tästä kaikesta, miten minä selviän. Innolla odotan jotain kivaa sopivan kokoista asuntoa sopivalla paikalla… Uskon, että asiat järjestyisivät. Tässä ne eivät tule järjestymään. Aina vain tulee uusia pommeja. Erilaisia, mutta samasta suunnasta.
Hei Toivomustähti. En usko että pelkäät turhaan. Jos ukkosi on lyönyt kännipäissään hampaat kurkkuun ystävältään, voi hän sen tuossa tiedottomassa lääke-viinatokkurassaan tehdä sen myös sinulle tai lapsellesi. Se on vain ajan kysymys, kun tuo agressio kohdistuu teihin. Hän on tolkku pois, kuten itsekin totesit.
Sinuna hakisin apua, vaikka sosiaalitoimistosta tai perheneuvolasta. Lapsesi ei pitäisi elää tuollaisessa vaarassa, eikä sinunkaan. Älä nyt jähmety. Tuo on niin tyypillistä alkoholistin lähellä sairastuneille perheenjäsenille, että aika kultaa muistot, ja kun korkki on kiinni, kaikki paha unohtuu ja katoaa. Läheisriippuvainen, ihan kuten alkoholistikin elää vääristyneessä todellisuudessa.
Hae apua teille, älä enää odottele. Liian usein nämä tällaiset tarinat päättyvät todella ikävästi 
Kannattaa muuttaa erillisiin osoittesiin nyt heti.
Toivomustähti, kirjoituksesi kolahti, ovat osittain myös kuin omaa elämääni…
Olen tänne palstalle itsekkin vasta hiljattain rekistöröitynyt ja toivon myös saavani tätä kautta apua ja tukea.
Tuo tunne, että elää alkoholistin kanssa, yrittää jaksaa käydä töissä ja lapset vielä pelissä mukana, on vaan niin vaikea kuvio. Paljon voimia sinulle jaksamiseen!
Olisi ollut mukava kirjoitella lisää, mutta työmaa kutsuu…
Kuulumisia: Miehen juopottelu on taas viime kuukausina “edistynyt”. Pari viikkoa sitten mies joi koko vapaansa. Häipyi maisemista ensimmäiseksi yöksi. Seuraavan yön vietti tällä “ystävällään”, jolta löi aiemmin hampaan kurkkuun. Seurueessa ollut myös kaksi naista,joista toisen kanssa mies kertoi tanssineensa. Kuulin puhelun,joka ei ollut tarkoitettu minun korville. Nainen oli soittanut miehelleni ja pyytänyt treffeille. Näistä mieheni oli kieltäytynyt. Sain kohtauksen. Ukkoni viettää meidän yhteisen vapaa-aikamme mieluummin pullon,kuin minun seurassa (tuttu juttu), mutta siinä vaiheessa,kun mukaan tulee vielä vieraat naiset, on se vaihe,jota en enää sulata. Kuulemma mitään ei ollut tapahtunut. Kaveriltaan oli kuulemma mieheni numeron tämä nainen saanut. Tuon vapaan viimeisenä päivänä mieheni oli holtiton. Meni lähes sekaisin,kun sanoin lähteväni. Itki ja rukoili,etten lähtisi. En luvannut mitään. Seuraavana päivänä lähdin työmatkalle ja asia jäi “roikkumaan”. Viimeisin vapaansa alkoi hyvin. Oli illan selvin päin. Seuraavana iltana epäilin,kun töistä kotiin tulin, että jotain on taas otettu. Mies häipyikin illan mittaan maisemista. Seuraavana päivänä oli niin huonovointinen,ettei saanut lapsia hoidettua (ei vienyt lasta harrastukseensa,koska lapsi ei kuulemma halunnut, tämän valehteli). Töistä kotiin päästyäni nuorempi oli ulkona vähillä vaatteilla,räkä valui pitkin naamaa, eivät olleet saaneet ruokaa ja olivat nälissään. Mies häipyi juopottelemaan.
Tein ratkaisuni,pakkasin välttämättömät tavarat ja lähdin. Tästä nyt muutama päivä. Mies ei kyennyt töihin,otti sairaslomaa ja jatkoi juomistaan. Tänään aikoi A-klinikalle ja töihin. Saapa nähdä. Äitinsä soitteli eilen miestäni katsomaan,kuulemma kovasti minua sinne odottelee. Ei kuulemma saa mies nukuttua 
Niin,että minun pitäisi nyt pompata häntä lohduttamaan!! Voi hyvänen aika! Kuinkahan paljon minä olen niitä unettomia öitä viettänyt! Kuulin muualta,että pitäisi minun kuulemma (miehen äiti sanonut) antaa miehen välillä rentoutua! Siis mitä helvettiä! Tietää varsin hyvin tämän ongelman,antabus kokeilut,a-klinikan yms. Mies ollut siellä yötä. Kertoi,ettei ottanut mitään eilen,mutta selvisi muuta kautta,että juonut oli eilenkin. Kotonaan oli sitten lohdutukseksi olutta ollut tarjolla. Voi luoja,että mua raivostuttaa!
Kaipaisin nyt vastaavan läpikäyneiltä tukea ja apua. Ensinnäkin päätöksessä pysymisessä. Vaikka tällä hetkellä raivostuttaa, tulee hetkiä,kun säälin miestäni,säälin meitä. Ison työn teimme,kun talon rakensimme. Tiedän,että mies teki sen minun vuokseni. On ollut vilpittömän onnellinen,kun minulla on nyt kodinhoitohuone,jossa laittaa pyykit. Mies pisti kaikki voimavaransa siihen taloon. Ja enemmänkin. Uuvutti itsensä,mutta toisaalta vähemmällä uupumuksella olisi selvinnyt ilman alkoholia.
Miten teille on käynyt,jotka olette takaisin palanneet?Tiedän kyllä,että mies on ikuisesti alkoholisti. En elättele mitään toiveita juuri nyt. Eikä kukaan voi tietää tulevaisuudesta. Mutta jotenkin tämän kaiken menettäminen on välillä niin tuskaisaa . Tämä,miten mieheni suku sabotoi, on luultavasti se mikä tekee miehestäni voimattoman loppujen lopuksi. Hänen ympärillään on nyt liikaa alkoholisteja (esim. isänsä), joita hyysätään ja hyssytellään…
Viisaita sanoja en osaa tähän laittaa, mutta sanon että jatka sillä tiellä mille olet lähtenyt. Se on raskas varmasti, mutta sen päässä todennäköisesti odottaa paljon hyvää. Entiseen palaamalla tuskin muuta on odotettavissa kuin saman jatkuminen. Sinä olet vastuussa omasta ja lasten hyvinvoinnista, et todellakaan miehesi tai hänen vanhempiensa! Voimia pysyä päätöksessäsi!
Halauksin Puccini
Hei,
Olet tehnyt aivan oikean ratkaisun itsesi ja lastesi kannalta. Ja, myös mihesi. Tämä saattaa havahduttaa hänet kohtaamaan pohjansa. Jos ei sitä tee, säästyt osittain ainakin alkohomismin kamalilta loppuoireilta ennen kuolemaa. Ilman hoitoa on jo menossa sinne. Myöhäisvaihe kestää 2-5 vuotta.
Olen samassa tilanteessa, mutta jäin tähän asuntoon talon myynnin ajaksi. Miehellä vastaavasti myös lääkkeiden väärinkäyttö, ja samanlaista käytös. Henkisesti alan olla jo rauhallinen. Tiedän, että en halua sellaista vääristynyttä elämää. Hänellä on sitten mahdollisuus hoitaa elämänsö kuntoon, mutta yhteiselämästä en haaveile, sillä riski repsahtaa on suuri. Kun aivot ovat jo kaikinpuolin muuttuneet päihteiden käytöstä, on miehen tehtävä niin paljon työtä toipumisensa eteen, että huh. Surullista se on, mutta fakta.
Raitistuminen on pitkä tie, ja minulle sanottu, että vuoden raittiuden jälkeen näet sen ihmisen, joka hän on.
Lupauksilla ei ole mitäön merkitystä, ne tulevat miehen suusta, jotta saisivat pitää olemassaolevan kulissin edes jitenkin. Tunne-elämä on aivan erilailla virittynyt kuin meidän, muista se.
Viimeksi eilen mies sanoi, että haluaa raittiuden ja minut. Tuumasin, että kuinkahan mones kerta se on, että kuulin tuon. Hänen juomisensa on sentään vähentynyt, hoidossakin ollut. Vaan repsahdukset ja ilmeisesti pysyvät muutokset aivojen hermojärjestelmässä ovat myös kamalia.
Pärjäät kyllä. Keskity siihen, että teidän elämänne on arjen iloja. Kun lakkaat huolehtimasta miehestä, huomaat kuinka paljon aikaa ja voimavaroja sinulla vapautuu kaikkeen muuhun. Itse ihmettelen, että jo muutamassa viikossa olen alkanut toipua ja aikaa on vain ollakin.
Yhdestä hoidosta minulle sanottiin, että paras lahja, jonka voin hänelle antaa, on jättää hänet. Se voi hänet pelastaa. Rakkaus, perhe ja talo eivät sitä tehneet. Uusi okt täälläkin, mutta ei auta. Tänne jäävät pihat ja ihanat tilat, sairaus vei rakkaan ihmeelliseen mikämikä-maahan, josta hänen löydettävä omin neuvoin pois…
Voimia sinulle.
J.k. unohdin salasanani, joten en saanut kirjauduttua, mutta olen liikkunut täällä nimimerkillä Himmu.
Kiitos vastauksistanne ja rohkaisevista sanoistanne Puccini ja Himmu. Ahdistus valtaa minussa nyt alaa. Itkettää. Epäröin päätöstäni vaikka tiedän sen olevan oikean. Huomaan meneväni miehen mielialojen mukaan. Suren hänen puolestaan. Miksi niin hyvän ihmisen piti saada tämäkin siraus? Ymmärrän nyt paremmin sen,että hän todellakin on sairas. Täytyy varmaan nyt mennä hitaasti askel kerrallaan eteenpäin. Täytyy vain luottaa,että elämä kantaa.
Ei se uusi okt auta ei.Palautui mieleen miten hammasta purren laskin kuukausia että 2v talossa tulisi täyteen että saisi verovapaasti myydä.No,nyt on notkuttu 5v lisää siitä ja mies vaan huonommassa kunnossa.Pirullista,kun se kunto vähitellen huononee.Miehellä selkävaivaa kaiken muun lisäksi,huoh huh.
Voi voi Toivomustähti!
Olet tosi ikävässä tilanteessa ja lähetän ensimmäisenä virtuaalisia halauksia!
Kirjoituksesi herättävät monenlaisiakin ajatuksia ja tunteita. Ensinnäkin toinen nainen, vaikkakin “mitään ei tapahtunut”. Olen usein ajatellut, että jos omiin kuvioihini vielä tulisi pettämistä tälläkin tavalla, naisjutuissa, niin se olisi omalta osaltani ainakin viimeinen niitti. Alkoholistin kanssa joutuu usein miettimään sitä välittääkö toinen enää yhtään minusta ja lapsista ja kodista. Vaikka tietää, että kyseessä on sairaus ei voi käsittää toisen käytöstä ja tekoja. Itselläni raskasta on juuri tuon tunteen kestäminen: jostain muusta (alkoholi, nainen) on tullut puolisolleni minua tärkeämpää.
Itselläni ei enää ole anoppia, mutta pidä vain pintasi tuossa asiassa! Kukaan ulkopuolinen ei voi täysin tietää, mitä kodissa tapahtuu. Omat vanhempani ovat selvästi puolisoni puolella ja välillä saan hienotunteisia vihjauksia, kun puhun omista erosuunnitelmistani. Ja alkoholistit ovat mestareita vääristelemään asioita ja kertomaan kaiken omaksi hyväkseen. Siksi toiseksi: sinun tunteesi riittää! Jos olet kyllästynyt asiaan, thats it!
Tuttua meilläkin. Kovan paikan tullen on juominen vain lisääntynyt. Kertoo mielestäni siitä, että tapa käsitellä asioita ja vaikeuksia on nyt juominen. Jos on ihan realisti (ja yrittää pitää sen säälin tunteen taustalla) niin tästä tavasta kai on aika vaikea päästä eroon. On surullista, kuten totesit, että toisesta on tullut tällainen!
Itsellänikin päällimmäinen tunne tällähetkellä on haikeus ja suru. Ja ehkä sääli! Olen antanut viimepäivien kulua hiljalleen, olen keskittynyt omaan hyvinvointiini ja tilanne kotona on ennalaan: puheyhteys ei ole auennut, alkoa on tavalliseen tapaan. Toivon, että asiat ja päätös kirkastuu vielä mieleeni tässä viikkojen aikana.
Pari läheistä ihmistä on nyt vakuutellut minulle, että minuakin voisi odottaa parempi elämä eron jälkeen. Että voisin löytää vaikkapa uuden rakkauden ja jotenkin nuo sanat ovat olleet lohdullisia. Ei niin, että kaipaisin ja etsisin jotenkin uutta miestä, mutta itsetuntoni on hieman kohentunut: että minäkin olen arvokas ja jossain voisi olla ihminen, joka oikeasti arvostaisi minua eikä vain käyttäisi hyväkseen tarjoamaani avioliiton kulissia. Että elämää voi olla vielä edessäpäinkin vaikka koenkin menettäväni ISON osan elämääni eron myötä!
Olen myös kuullut, että suru on tärkeä ja suuri tunne avioerossa. Että on oikein itkeä ja huutaa. Avioerossa menettää niin paljon - ihmisen, kodin, pihan, muistoistakin tulee ehkä surumielisiä, joita ei voi ilman itkua miettiä. Mutta aikanaan se kuulemma helpottaa! Usko siihen Toivomustähti!! Parempaa on taatusti edessäsi ja olet ansainnut niin monenlaista hyvää.
Itse ajattelisin, että sinuna antaisin nyt hetken rauhassa kulua. Kuulostelisin tilannetta enkä ehkä hetimiten palaisi kotiin - ellei puolisosi puolestaan lähde vuorostaan pois. Voisitko saada keskusteluapua? Itse olen aloittanut terapian ja - mielialalääkityksen. Ehkä siksikin oloni on rauhallisempi. Pystyn jopa hetkittäin tuntemaan pieniä hyvänolon tunteita ja samalla kuitenkin saan työstettyä ja mietittyä asioita.
Kovasti voimia sinulle! Ja toivotaan, että asiat selkiytyvät ajatuksissasi.
Kyllä vaan uskottava jo itseni, että alkoholismi on krooninen, etenevä ja kuolemaan johtava sairaus, eli ilman täydellistä lopettamista vaon etenee, eli pahenee. Näinhän Minnesota-hoidossa asia sanotaan. Eli Vieras156, ei ole siis ihme, että tilanne siellä huonompi.
Paranemista on siis turha jäädä odottamaan. Tuntuu hieman kuin olisi aivosyöpä, mutta potilas haluaa kärsiä ilman hoitoa loppuun asti. Tässä vielä erona se, että tässä sairastuvat myös läheiset.
Emme me puolisot jäämisestä tule kiitosta saamaan. Alkoholisti ei tukeamme ja kärsimystämne edes huomaa, ja lapset joutuvat aikuisinakin palaamaan ikäviin muistoihin. Ja, onhan niitä tutkimuksia alkoholistiperheen lapsista.
Huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä me lähteneet emme siis saa tuntea!!!
Vaikka muuttaa eri huusholliin, niin eivät lapset isäänsä menetä. Näkevät vain silloin, kun isä kunnossa. Minun exän tytär näkee isäänsä muutenkin, mutta hoivailee isän nukkumaan ja katsoo, että pärjää. On edellisen liiton lapsi ja täysi-ikäinen, eikä suostu ns. Jättämään isäänsä juomaan yksin. Asiaan toki yritetty puuttua.
Ihan varmasti Toivomustähti on sinulla nyt huono olo. Pelkkä ero jo tekee sen, tässä saa surra niin montaa asiaa yhtäaikaa. Alkoholistien puolisoilla on mieletön toivon määrä. Yksi päivä huomasin, että nyt oli toivo kadonnut. Se oli hurja tunne, mutta sen myötä katosi myös syyllisyys. Olen antanut kaiken tukeni raitistumiseen, on kaunis koti, muistot hyvästä ja raittiista elämästä. Mikään niustä ei auttanut lopullisesti, hieman vain toki hidastivat loppulaskussa.
Jonain päivänä eteemme voi kävellä valoisa ja raitis kaveri. Se voi olla exämme, tai joku uusi. Jos se on exämme, ei hänkään allekirjoita eikä hyväksy sen edellisen kaverin temppuja. Silloin ollaan voiton puolella.
Tähtityttö, tarinasi koskettaa minua kovasti. Minulla ei aivan pieniä lapsia, eikä meillä miehen kanssa yhteisiä, jiten tiöanne minulle helpompi. Elämä järjestyy kyllä, usko siihen. Tärkeimmät olet jo sisäistänyt.
Himmu (onko minullakin alkohomustin aivot, kun unohdin sen salasanan. :mrgreen:
Kiitos kaikille vastauksistanne. Ovat nyt tosi tärkeitä minulle. Syyslintu: Olen mielessäni paljon pyöritellyt tuota nais asiaa. Jos heidän välillään ei fyysisesti ole mitään ollutkaan, niin iltaa on kuitenkin samassa paikassa vietetty ensin ja sitten yhdessä lähdetty tansseihin. Samaan aikaan oma vaimo oli yksin kotona. Hyvin on yhdessä siis viihdytty. Joten tosiaan petetyksi koen kyllä tulleeni. Itselläni siinä mielessä erilainen tilanne, että olen aina tuntenut olevani rakastettu. Mies on aina sanoillaan ja teoillaan osoittanut rakastavansa. Tämän vuoksi tuntui tämä irtiriuhtaisu todella raskaalta (tai ehkä paremminkin irrallaa pysyminen). Oma rakkauteni miestä kohtaan on kyllä ollut aika ajoin todella lopussa. Toisaalta tiedän, kuinka lämmin, herkkä ja ihana ihminen mieheni oikeasti on. Tämänkin vuoksi suren, koska tiedän senkin, että mies kiltteytensä ja herkän luonteensa vuoksi ollut helppo lapsena nujertaa Isänsä pahoinpidellyt sekä henkisesti, että fyysisesti.
Mies ollut nyt selvinpäin. Aloitti Antabuksen. Mies kävi aiemmin A-klinikalla ja oli puhetta, että sinne hakeutuisi taas. Nyt hänestä tuntuu, että ei saanut aiemmin keskusteluista mitään. Oli pyydetty esim. kirjaamaan seuraavaa kertaa varten kysymyksiä. Ei kuulemma osannut oikein mitään kysyä. On sitä mieltä, että haluaisi itsekseen yrittää nyt. Mitä kokemuksia a-klinikasta muilla? Mitä muuta kannattaisi kokeilla. Avominnen luentoja koitin katsella. Vaikka en palaisikaan, olen luvannut olla miehelleni tukena, jos hän raitistumiseensa sitä tarvii. Ainakin alkuunpääsemisessä. Katsotaan nyt sitten, mies vaikuttaa motivoituneelta, mutta en tiedä, mitä siitä tulee omin päin. Mutta siinäpä yrittää sitten. Kuulemma a-klinikalle lähtee, jos sillä saa perheensä takaisin. Mitä ikinä päättääkin, toivon, että tekisi sen itsensä vuoksi. Ymmärtäisi, mihin tuo ryyppääminen voikaan johtaa.
Vielä tuosta A-klinikasta. Mies on tosiaan sinne soittanut ja kysynyt, pääsisikö juttelemaan jonkun muun henkilön kanssa, kuin aiemmin kävi. Ei varmaan kemiat oikein kohdanneet tms. Ei ollut heillä tarjota muuta. Päivystys aika aamuisin oli ollut kyllä vaihtoehtona hätätilanteessa, mutta mies ei koe, enkä minäkään tällä hetkellä, että olisi hätätilanne. AA-kerho olisi tietysti yksi vaihtoehto, mutta sinne ei suostu lähtemään. Itsestä vain tuntuu palaaminen entistäkin mahdottomammalta, jos mies ei asiaan ulkopuolista apua hae. En jaksa uskoa, että omin avuin selviäisi tästä. Lastenkin vuoksi tietysti toivoisin, että hakisi apua. Tällä hetkellä pelkää niin hirveästi meidän menettämistä, että uskon hänen nyt pysyvän jonkin aikaa selvänä. Mutta alkaako taas kohta jännittäminen siitä, onko mies selvä, kun on lasten kanssa. Tietää kyllä itse, että sen jälkeen ei enää lapsia näe, kuin valvotusti.
En ole oikein saanut asioita eteenpäin. Asuntoa pitäisi hakea, mutta hirvittää kaikki se ruljanssi ja muutos. Laina-asiat talosta, mieheni varmaan pitäisi minut maksaa talosta ulos, kalusteiden hankkimista yms. Siinä vaiheessa, kun nämä asiat on tehty, tuntuu päätös ihan lopulliselta. Nyt tuntuu, että joku päätös tässä pitäisi tehdä. Tämänhetkisessä olinpaikassa ei sinänsä mitään vikaa, mutta välimatkat niin pitkät, että kaikki vapaa-aikani tuntuu menevän matkoihin.
Hei Toivomustähti!
Olen viime päivinä lueskellut ketjuasi. Olet nyt vaikeiden valintojen edessä ja halusin vain kertoa että et ole yksin. Isäni on alkoholisti ja olen juuri eroamassa päihdeongelmaisesta avomiehestäni.
Olen saanut tässä vuosien varrella tajuta, että rakkaus toista kohtaan ei vain yksinkertaisesti riitä. Isäni ja avomieheni ovat molemmat elämänsä aikana kokeneet kovia ja olen hyvin surullinen heidän puolestaan. Tosiasia vain valitettavasti on se, että he ovat valinneet tiekseen tunteiden ja pahan olon turruttamisen. Sille minä en voi mitään, koska jokaisella tässä maailmassa on oma polkunsa kuljettavanaan. Miehesi valitukset epäsopivasta päihdetyöntekijästä kuulostavat valitettavasti myöskin hyvin tutuilta. Kun alkoholisti ei halua parantua sairaudestaan, hän keksii kyllä miljoona syytä sille miksi se ei onnistu. Vika on aina joko lääkkeissä tai törtöissä auttajissa.
Miehesi on aikuinen ihminen joka voi valita millaista elämää hän haluaa elää. Myös sinä olet aikuinen jolla on varaa valita. Valitettavasti lapsillanne ei tätä etuoikeutta ole. Ymmärrän miten hirvittävän vaikeassa tilanteessa olet Toivomustähti, enkä todellakaan halua tuomita tai syyllistää sinua. Yritän vain oman kokemukseni pohjalta kertoa, että lapsuus alkoholimin hallitsemassa perheessä jättää aina jälkensä.
Eroaminen on kamalaa. Tunnekuohun, väsymyksen ja surun keskellä pitäisi tehdä miljoonia käytännön järjestelyitä! Elefanttiakaan ei kuitenkaan syödä yhdellä haukkaisulla. Se riittää kun hoitaa yhden pienen asian kerrallaan ja pyytää läheisiltään apua ja tukea.
Toivon sinulle koko sydämestäni voimia ja jaksamista. Pahinkin kipu hellittää aikanaan.
Kiitos Vyana vastauksestasi. Tätä juuri epäilenkin, että miehelläni ei ole halua raitistua loppuelämäkseen. Se on mielestäni nyt ainut vaihtoehto. Hän ei ole kohtuukäyttöön kyennyt. Hän ei ole kyennyt olemaan selvinpäin silloin, kun lapset ovat kotona. Hän ei ole kyennyt olemaan juomatta edes silloin, kun on ollut lapsista vastuussa. Mies väittää haluavansa raitistua loppuelämäkseen, mutta onko se vain pelkkää sanahelinää, että saisi minut takaisin? Takaisin en aio nyt palata, vaikka se nyt helpoimmalta vaihtoehdolta tuntuisikin.
Tänään on masentanut hirveästi. Helpottavaa kuulla tuo jonkun toisen “suusta”, ettei asioita tarvitse tehdä kerralla. Väsyttää pelkkä ajatuskin. Jotenkin vieläkin epäröin, enkä ehkä sen vuoksi saa tartuttua toimeen.
Toivomustähti!
Kovasti voimia ja tsemppiä sinulle! Olet jo ottanut ison askeleen ja aikalisän ja edessä on tosi isoja asioita, päätöksiä ja muutoksia. Ei mitään helppoja viikkoja tai kuukausia edessäsi.
Itsellänihän on hieman sama tilanne, tosin elelen yhä kodissani mutta ajatuksissa mietin kovasit jo lähtöä. Olen lukenut muutamia hyviä erokirjoja ja on auttanut, kun huomaa, että ajatukseni ja tunteeni ovatkin aivan normaaleita ja yleisiä. Muutos on vain niin järkyttävä asia.
Meillä juominen on nyt ehkä hieman “tasaantunut”, mutta mietiskelen että kun viina on kuitenkin kuulunut elämään parikymmentä vuotta, niin voiko se yhtäkkiä kokonaan kadota?? Myös meillä käyty A-klinikalla ja arvatenkin siellä on erilaisia henkilöitä: jonkun kanssa natsaa, toisen ei. Mieheni kävi siellä melko pitkäänkin ja säännöllisesti ja sai kai hetkellistä apua. Alkoholista totaalinen luopuminen onkin sitten eri juttu. Jotenkin on alkanut tuntua, että sitä korttia pidetään takataskussa viimeiseen asti. Hyvin oli todettu tuo ajatus siitä, että “kun on tottunut hukuttamaan tunteensa viinaan” - näinhän se on. Miksikäs se siitä muuttuisi.
Nostan hattua sinulle Toivomustähti, sillä itse en vielä ole päässyt yhtä pitkälle. Vetkuttelen viimeisen päätöksen kanssa mutta toisaalta samalla ehkä teen jo hiljaista luopumista ja surutyötä kodista ym. asioista, joista on luovuttava.
Jossain erokirjassa sanottiin, että “pidä itsestäsi huolta, sillä olet toipilas”. Se kuvaa varmaankin aika hyvin tilannetta! Anna itsellesi siis Toivomustähti aikaa ja ollaan kärsivällisiä. Pienin askelin kohti parempaa.
Halauksin,
syyslintu
Kiitos syyslintu 
Olen vielä itse melkoisen hämmästynyt tästä riuhtaisustani. En ollut mitään käytännön järjestelyjä tehnyt. Yhtä hämmästynyt on mieskin ollut.
Meillä ei myöskään mies ei ole missään vaiheessa ollut valmis luopumaan alkoholista kokonaan. Olemme kerran käyneet a-klinikalla yhdessä. Sieltä lähdettyämme, mies kysyi, kun autoon pääsimme, että milloinkahan hän voisi sitten taas ottaa? En meinannut uskoa todeksi, että hän sitä tosissaan kyseli. Nyt on sitä mieltä, että voi yrittää jättää alkoholin kokonaan, jos minä menen takaisin. Olen vain sanonut, että nyt ei ole enää sanoilla merkitystä. Vain hänen tekonsa merkkaavat. En ole luvannut mitään. Toivon vain, että pysyn nyt päätöksessäni. Kiitos, kun muistutit kirjoista! Täytyy käydä itsekin jotain lainaamassa
Vielä Toivomustähti
Itselläni on juuri menossa Annamari Marttisen romaani Ero ja sen kansilehdeltä löytyi seuraava ajatus:
Uskaltaminen tarkoittaa
että kadottaa hetkeksi varman pohjan.
Uskaltamatta jättäminen tarkoittaa,
että kadottaa itsensä
Soren Kierkegaard
Pitikin sinulta syyslintu kysyä tuota kirjan nimeä
Niin totta tuo lausahdus…