Uusi vuosi, parempi vanhemmuus?

Tein tästä uuden aloituksen. Kirjoitin uuden vuoden kuulumisen ihan ensin omaan ketjuun, mutta siirrän sen nyt tähän, koska omassa ketjussani olen ehkä keskittynyt enemmän mt-ongelmiini eikä niihin ehkä kaikki osaa niin samastua. Mutta vanhemmuus taitaa olla meillä aika monella? Toivoisin keskustelua miten selviätte alkoholiongelmanne kanssa vanhemmuudesta? Millaisia ajatuksia ja tunteita se teissä herättää? Miten selviätte syyllisyyden tunteista? Pystyttekö antamaan itsellenne anteeksi laiminlyöntejä vanhempana?
Keskustelun avaukseksi siis liitän tähän viime yön viestini jonka kirjoitin ensin omaan ketjuuni.
“Hyvää uutta vuotta.
Täällä ei vältytty ambulanssilta.
Mun päivänpaiste, mun rakas teini-tytär veti tänään rynnäkkökännit kossulla.
Onneksi olin valppaana ja sattumalta heti paikalla. Kaveri kertoi että oli vain muutamaa minuuttia aikaisemmin vetässyt kossua reilusti suoraan pullosta. Alkometri näytti 4.0. (Sellainen onneksi löytyi käden ulottuvilta.) Olin jo lähdössä viemään autolla tyttöä päivystykseen, mutta sitten alkoi voimakas oksentelu ja tyttö valahti ihan veteläksi. Soitin ambulanssin paikalle joka tarkasti tytön elintoiminnot ja puhallutti 1.3.
Jäi siis kotiin tarkkailuun.
Monen tunnin hysteerisen itkun ja oksentelun jälkeen nukahti.
Olen vieläkin shokissa.
En oikein edes tiedä vielä mitä pitäisi ajatella.
Luojan kiitos olin paikalla ja ennen kaikkea skarppina.
Entinen juopotteleva minä olisi varmaan istunut vaan olohuoneessa tyytyväisenä tissutellen, huolehtimatta teinin tekosista. Varmaan olisin saanut vain puhelun sairaalasta. Ties mitä olisi tapahtunut.
Itsekin itkin lopulta hysteerisesti kun tilanne lopulta rauhoittui ja sain tytön turvallisesti peiteltyä yöunille.
Itkin sitä kaikkea syyllisyyttä siitä miten huono esimerkki olen ollut. Sitä miten en ole ollut läsnä. En ole keskittynyt kaikkein rakkaimpiini. Olen ollut itsekäs ja huono äiti. Enkä enään ikinä saa takaisin aikaa jonka käytin juopotteluun, sen sijaan että olisin ollut parempi äiti lapsilleni.
Voin lohduttautua vain sillä että pystyn kuitenkin vielä vaikuttamaan tähän hetkeen ja tulevaan. Kaikki ei ole vielä menetetty.
Mun tissuttelut taitaa olla tissuteltu. En näe mitään, en siis kertakaikkiaan yhtään mitäön hyvää syytä tai edes tekosyytä palata vanhaan.
Toivottavasti teidän vuoden vaihde sujui rauhallisemmin.
Kohti uutta vuotta. Kohti parempaa vanhemmuutta. Kohti parempaa minää.”

Huomenta ja Uutta Vuotta tähän ketjuun.
Kiitos tästä aloituksesta. uskoisin että meillä usealla on tarvetta jakaa näitä tuntemuksia.
Syyllisyys. Häpeä. Itseinho, jne… tuttuja tunteita. olen AA:n kautta raitistunut ja siitä olen kiitollinen että ryhmä oli toimiva ja pysyi rehellisenä ja AA:n periaatteisiin nojautuvana. Siellä oli muutama jämäkkä ihminen joka pudotti aina alas jos liian yltiöpäisiin ajatuksiin tai tekoihin meinasin ryhtyä. Aluksi piti vain pitää oma raittius ensimmäisenä asiana, ei liikaa miettiä menneitä virheitä, ei olisi kestänyt minunkaan pää sitä häpeän ja tuskan määrää, jos heti olisin alkanut penkomaan kaikkea. Niin meni eka vuosi. Mutta sitten itsetutkiskelun myötä jäinkin koukkuun syyllisyyteen ja kun yksi lapsista alkoi alkoholisoitumaan ja meni väärälle polulla niin siitähän sain aiheen syyttää itseäni. Ei auttanut ystävien lohdutus kuinka hän olisi mennyt kuitenkin vaikka miten hyvä perhe olisi ollut. Tiesinhän, että hyvänkin perheen lapsi voi alkaa juoda, käyttää huumeita yms. Sitä tuskaa olen kantanut kauan. Äitinä siitä irti päästäminen on tuntunut mahdottomalta. Olen iloinnut pienistä asioista jotka on näyttänyt siltä että lapsi tervehtyy ja aloittaa normaalin elämän, kunnes taas kaikki romahtaa ja muuttuu jopa pahemmaksi. Katoaa kuukausiksi enkä tiedä missä on, jostain kautta saan tiedon että ainakin elää. Asuu kaukana kotoa joten en enää tiedä miten menee. Ei ainakaan hyvin koska ei pidä yhteyttä enää. Ei halua olla tekemisissä lapsuusperheen kanssa. Ymmärrän, häpeä saattaa hänelläkin olla suurin este. En tiedä.
Itse olen pysynyt järjissäni kun olen rukoillut lapseni puolesta. uskonut aina hyvään ja en ole tuominnut häntä. Muutahan ei oikeastaan enää voi, hän on aikuinen ja hänen pitää itse hakeutua hoitoon jos tuntee sitä tarvitsevansa. Ei kuulemma tarvi, me, perhe olimme syyllisiä.
Muistan kuinka lapsen vielä ollessa alaikäinen vein psykiatrille, lastensuojelusta kävivät kotona, hänelle tarjottiin vaikka mitä apua, mutta mikään ei kelvannut (ei tietenkään kun hänhän piti vain kait hauskaa). Hän osasi puhua ja selittää ja oli oikein yhteistöhaluinen, mutta nauroi takanapäin meidän yrityksille auttaa. lopetti kaikki koulut kesken, oli menevinään kouluun mutta kuljeksi vain kaupungilla kunnes jäi kiinni valehtelusta kun kouluista otettiin yhteyttä. Olisin laittanut koulukotiin, mutten uskaltanut kun ajattelin että siellä vain oppii vielä huonommille tavoille, no, oppi ilman sitäkin. Olen kuunnellut tuntitolkulla kaikkea sitä mitä hän aikoi ja mitä on oivaltanut missä on vika kun asiat menee huonosti. On suunnitelmia ja aikomuksia kovasti.
Naurattaa, jos ei olisi niin vakava asia, että kun hän oli juopotellut koko viikonlopun ja sulkeutui huoneeseensa,( sinne ei uskaltanut mennä kun hän heitteli tavaroita niin että ovi meni rikki) ja kun loppuviikko lähestyi niin hän hurmasi minut puheillaan ja oli kovin ystävällinen, sitten pyysi rahaa kun tarvitsi muka johonkin asiaan, ja annoin. Hän häipyi ja tuli sunnuntaina hirveässä krapulassa ja vihaisena, painui huoneeseensa ja karjui ettei sinne ole asiaa tulla. Alkoi tuoda myös kotiin kaljaa ja kavereita juomaan omaan huoneeseensa, sitä en hyväksynyt enää ja kun hän tuli täysi-ikäiseksi hän lähti kotoa.
Nyt kun tätä kirjoitan, oikeasti eka kertaa, tajuan kuinka tiukoilla olen ollut. Vain muutaman vuoden raittiina olleena jouduin tuohon myllytykseen, mutta ilman AA:n ja Al-anonin tukea olisinko itsekään jaksanut, joten heidän tukensa ja myös Korkeimman Voiman apu on ollut suuri. lasta en voinut muuttaa, en parantaa, ei vaikka kuinka rukoilin ja toivoin ja rakastin. Tulevaisuus näyttää raitistuuko hän koskaan. Siihen asti voin itse olla raittiina tänään ja elää raitista tervettä elämää niin ehkä hänkin sieltä nousee kun huomaa että raittius ehkä on parempi vaihtotehto. En enää halua elää allapäin ja masentuneena vaan terveenä ja onnellisena, kaikesta huolimatta.
En tiedä oliko tämä oikein kun kirjoitin näin, mutta jokin muutos minussa on tapahtunut. Ja liian kauan olin liian huolestunut ja surullinen, siihenkin näköjään jää koukkuun. mutta kait jokaisen on oma polku tallattava sellaisena kuin se eteen tulee, elämä ei ole aina niin suloista ja ihanaa, väliin mahtuu mustia raitoja.
Hyvää alkuvuotta!

Huomenta. Eilen oli kriittisempi aamu kuin tänään. Edelleen käy niin että kun nukun huonosti, kaikki näyttää synkemmältä ja toivottomalta.
niinkauan kuin olen kaupungissa asunut on tämä ilotulitus yö ollut hankala ja uneton. Suoraan sanottuna ärsyynnyn ja tulen vihaiseksi tästä kovasta paukuttelusta jota kestää ainakin meidän perällä ilta kuudesta aamuyön tunteihin saakka. Ääni on kuin aseen ääni, haulikko tai kivääri ja se kaikuu saaden sen tuntumaan kovemmalta kuin onkaan. Ja aseitahan olen pelännyt koko aikuisikäni, inhonnut. Ja syynkin tiedän miksi.

Silti kaiken jälkeen yritän kaivaa menneestä myös ne hyvät puolet, iloiset hetket, onnen päivät. Niitäkin on. Paljon. Kukaan ei jaksaisi ellei niitä olisi.
Anteeksipyyntö läheisiltä voi olla se mikä auttaa. Ajan kanssa he antavat anteeksi jos kykenevät. Sekin on hyväksyttävä jos eivät kykene. Mutta se ei ole syy jatkaa huonoa elämää. kaikesta huolimatta on uskottava hyvään ja elettävä tämä elämä raittiina ja tuottamatta enää huolta ja surua läheisille. Siihen luotan.

Eilinen päivä oli kamala. Olo oli itselläkin kuin pahimmassa krapulassa. En ollut nukkunut juurikaan ja kaikki se ahdistus, huoli ja turhautuminen oli niin raskasta käsiteltäväksi.
Tyttären itsetuhoiset puheet johtivat meidät päivystävälle lääkärille. Onneksi hän pääsee myös jatkohoitoon.
Niin kauan kun olin tytön tukena matkassa mukana sain pidettyä itseni kasassa, mutta illalla kun hän ei ollut näkemässä putosin aivan totaalisesti. Huusin ääneni käheäksi, itkin silmät päästäni, istuin maassa kippurassa ja hakkasin käteni mustelmille. Niin paha olo mulla oli ja mun oli pakko saada se kaikki ulos. Sen jälkeen makasin lamaantuneena sängyssä. Kun tuli aika nukkua, otin unilääkkeeni tuplana ja nukuin aamuun.
Tänään kävin psykalla hoitajalla juttelemassa ja olin puhelimitse yhteydessä myös lastensuojeluun. Nyt onneksi olo on jo hieman parempi. Oli helpottavaa päästä puhumaan asioista.
Olen kuitenkin onnellinen siitä että olen nyt raittiina. Muutoinhan tälläisen vaikean tilanteen olisin selvittänyt vetämällä kunnon perseet. Ottanut reilusti viinaa ahdistukseeni. Niin. Silleen mä olisin toiminut, mutta en nyt. Siihen olen tyytyväinen. Saan nopeammin kasattua oman pääni ja ehkä se ahdistus kokoajan helpottaa ja tulevaisuus on valoisampi.

Huomenta. Onneksi kaikki kääntyi siellä hyvään suuntaan ja apua olette saaneet. Nyt on vain tyttärelle toivottava että ottaa avun vastaan ja avautuu muutenkin ongelmistaan hoitohenkilöille.
Itse olen vuosien saatossa tajunnut että ei elämässä pääse ihan helpolla. Joskus on ihania onnistumisen ja ilon päiviä ja sitten raskaita surun ja huolen päiviä. Kummastakin on vain mentävä eteenpäin. Onneksi kykenet itkemään ja suremaan asioita, eihän ne muutoin ohi mene kuin suremalla.
Kun olin ekan vuoden raittiina ja kuljin ryhmässä, niin enpä kyennyt muuta kuin itkemään. Hirvittävä katumus ja häpeä juopotteluista oli päällä, mutta ryhmän tuella selvisin. Oli ihania AA-ystäviä jotka auttoivat. Ja aloin myös ryhmässä toimimaan muiden hyväksi, tein vapaaehtoistyötä toisten avuksi, en olisi sitä tehnyt tai ymmärtänyt alkaa tekemään elleivät jo kauemmin raittiina olleet kertoneet että paras lääke on työ toisten hyväksi. Kun auttaa muita on omakin murhe pienempi. Samoin Al-anonissa aloin toimia tehtävissäkin joita siellä oli tarjolla. En kehuakseni tätä kerro vaan tulipahan mieleen miten selvisin vaikeista vuosista ja mitä muut neuvoivat.
Tuo aika mitä elät on raskasta ja samaistun kyllä tuskaasi. Mutta uskon että päivä kerrallaan eteenpäin tuli mitä tuli, juomalla mikään ei muutu vain pahenee, nyt voit olla tukena ja näyttää että selvitään vaikeistakin ajoista ilman viinaa.
Siis se on mahtavaa kun tajuaa että voi muuttua,entiseen ei enää ole paluuta on vain mentävä eteenpäin.
Minulla on tällähetkellä (niin päivä kerrallaan edelleen) asiat hyvin. Mutta tulevaa en onneksi tiedä, enkä nyt enää ala pelätä sitä. Sillä pelko on ollut minun pahin vihollinen. Näköjään sen nyt tajuan että olen pelännyt lapseni puolesta ja ollut huolissani mikä on varmaan näkynyt minusta ja ärsyttänyt häntä yhä enemmän. Nyt opettelen olemaan pelkäämättä. hetki kerrallaan, päivä kerrallaan pelkäämättä, jännittämättä ja huolestumatta.
Niin se vain tulee uusi asia opeteltavaksi. Mikä on kyllä ihana asia. Että saan oppia uutta vieläkin.
voimia!

Vanhempi tyttäreni on jo päässyt yli pahimmasta murrosiästä ja hänen kanssa meillä on onneksi tosi läheiset välit. Puhumme avoimesti ja rehellisesti asioista. Olen hänen kanssa puhunut myös omista mielenterveysongelmistani sekä alkoholin käytöstäni. Kuitenkaan liikaa häntä huolestuttamatta. Ei ole hänen tehtävä kantaa minun murheita ja ongelmia. Mutta sellainen avoin keskustelu toimii hyvin molemmin puolin. Uskon siihen että se kantaa.
Nuorimmaisella on tosiaan vaikeuksia puhua ja kertoa omista asioistaan. Minulle tai kenellekään muillekaan. Toivottavasti pystyy sitten ammatti-ihmisille avautumaan.
Mä yritän tässä nyt myös keskittyä hoitamaan itseäni, jotta mun voimavarat riittää tukemaan äitinä näitä mun tyttäriä kaikissa elämän haasteissa.
Ravinto, liikunta, raittius, lääkitys ja keskusteluapu. Näillä eväillä kohti parempaa minää.

Hei tänne.
Vanhemmuus on kyllä joskus aika rankkaa aikaa ja sen kuvittelisi päättyvän kun lapsi on aikuinen. Joidenkin kohdalla se ei onnistu vaan on autettava vielä aikuisenakin, erillä tavalla vain. Ei rahalla ja tavaralla, eikä liialla neuvomisella nimerkki “kokemusta on”. Menin siihen vanhanaikaiseen eli liikaa aloin huolehtia ja neuvoa jo teini-iässä, kun lapsi alkoi juoda ja rellestää, eikä mennyt kouluun. En tiedä olisko mikään muuttunut jos olisin oikeasti jättänyt hänet selviytymään yksin? Tai laittanut koulukotiin niinkuin neuvottiin? Nykyään kuitenkin jo armahdan itseäni että tein sen minkä kykenin ja ymmärsin olevan oikein, muutahan en voinutkaan.
Ja itsestään on pidettävä huolta, niin jaksaa huolehtia muista.
tsemppiä kaikille vanhemmille. Kirjoitelkaahan tänne kokemuksia miten selvisitte lasten kasvatuksesta ja juomisesta ja sitten raittiina ollessa?

Uusi vuosi on lähtenyt käyntiin uusin askelin. Hieman haparoiden ja epävarmasti. Päivä päivältä kuitenkin varmemmin ja vahvemmin.
Oon panostanut paljon omaan hyvinvointiin. Pakotan itseni liikkeelle vaikka ahdistus ottaa välillä ylivaltaa ja yrittää lamaannuttaa. Olen kehitellyt erilaisia keinoja helpottaa ahdistustani. Ajattelen sen olevan vain tunne minussa ja ajatuksia jotka sitä aiheuttaa. Omia tunteita ja ajatuksia kuitenkin voi hallita, mutta se vaatii paljon työtä. Yhtenä vaikeana päivänä yritin väkisin syödä jugurttia, pääsin puoleen väliin ja oksensin. Itkin ja lähes hyperventiloin tuskassani. Päätin ottaa siitä tunteesta kiinni ja heittää sen pois. Etsin spotifystä soittolistan joka kohottaa mielialaa. Tein aurinkohengityksiä, joilla sain hengityksen tasaantumaan. Tanssin ja ravistelin pahan olon itsestäni pois. Tanssin kuin henkeni edestä. Täysin vain uppoutuen musiikkiin ja antaen sen viedä mukanaan.
Helpotti. Sen jälkeen sain syötyä ja lähdettyä liikkeelle.
Olin tyytyväinen kun löysin uuden keinon helpottaa pahaa oloani. Ennen vanhaanhan tälläistä oloa hoidin viinalla. Kunnon kännit turruttaa tai sitten vain surin pulloon ja kierin itsesäälissä koko illan.
Raittiutta takana seitsemän viikkoa. Alan selvästi parantumaan. En tiedä miten olisin selvinnyt näistä vastoinkäymisistä jos en olisi ollut raittiina.

Huomenta. Hieno juttu että olet raittiina. Se on kuitenkin parempi niin kuin juoda tässä vaiheessa kun lapsella on ongelmia.
Kiitos noista vinkeistä miten saa pahan olon pois kehosta ja mielestä. Voisin kokeillakin jotain itsekin kun unettomuus meinaa vaivata nykyisin. Johtuen varmaankin asioista joille en voi mitään tehdä. Ne on vaikeinta hyväksyä ja antaa olla.
Tosin kuuntelen youtubesta kaikenlaista kun teen kotiaskareita tai muuten vain jos on aikaa ja hiljaisuutta. Rentoutus puhetta ja musiikkia. Luentoja kaikenlaisista niin uskonnollista kuin psykologian puolelta. Olen myös käynyt kuuntelemassa livenä esim. Valtavaaran luentoja. paljon olen hyötyä saanut ja mielialaa välillä rauhoittumaan etten olisi niin hädissäni ja peloissani lapseni puolesta. kaikista hankalinta on ollut nuo pelkotilat, kummalliset aavistukset, suru ja apeus, mieli menee maanrakoon, mutta jotenkin olen oppinut hallitsemaan tuon etten mene ihan pohjalle asti ja menetä kontrollia. En anna sille liikaa valtaa. paitsi kerran olen antanut surulle täyden vallan, huusin ja itkin niin että varpaissa tuntui pistely, oikeastaan sen jälkeen onkin ollut helpompaa, ei enää niin ahdistavaa.
15v olen nyt selvinnyt tuon kaiken keskellä, välillä ollut rauhallinen kun on ollut rauhallista ja välillä kauhuissani kun pelännyt miten käy. Lapsi jatkaa kuitenkin edelleen sitä tietä minkä jo nuorena valitsi, tai mielestäni joutui, hän on mielestäni uhri. Altis ja herkkä ihminen.
Hyvää päivän jatkoa sinne!

Moi

Itse, kun vaihdoin lapseni juomiseen, niin tiedän mitä myös menettää, jos päihteet on rakkaampia. Näähän on sellaisia asioita joita ei oikein käsitä, ennen kuin tajuaa ettei kuulu lapsen elämään. Jos joku saa syyn raitistua lasten vuoksi, niin se on minusta aika hyvä syy.

Nyt näin raitistuneena asiat on muuttuneet, olen saanut tai kyennyt olemaan vastuullinen vanhempi, siis viinan juominen ei voi senkään vuoksi voi kuulua elämääni.

Parasta mitä voi lapsiensa hyväksi tehdä on tietysti raitistuminen. Kyllä silloin näkee ja kokee asiat ja ilmiöt lasten kasvaessa paljon selvemmin sekä myös oikeammissa mittasuhteissa. Itse pääsin pitkälle kestävälle raittiudelle jo varhain lasten ollessa pieniä. Syyllisyyttä en menneestä tunne enää laisinkaan. - Elämäni olen lasteni kanssa elänyt yksin vaikka avioliitossa ja eron jälkeen pitkässä suhteessa olenkin ollut. Vallitsevana tunnetilana on tietenkin ollut riittämättömyyden tunne kahden vilkkaansorttisen pojan kanssa kaikkine elämän oheiskuvioineen. Kun ei lapsille ole ollut tarjolla isukkia lähimaisemissa, niin oman riittämättömyyden tunteeni olen kompensoinut rahalla kun sitä oli kuitenkin tarjota poikain harrastuksiin ja tekemisiin.

Silloin mikäli 15-vuotias tyttö tulee kotiin umpikännissä ei todellakaan ole mikään maailmanloppu. Kummallisena pitäisin sitä, mikäli nuori ihminen ei kokeilisi mitään kiellettyjä “aikuisten” juttuja elämässään.

Asian paras puoli on tietysti se, mikäli tämä johtaa vanhemman raitistumiseen! - Mutta kannattaako asian takia hyperventiloida, pyöriä tervassa ja höyhenissä sekä ylireagoida? Huonommassa tapauksessa tämä johtaa vääränlaiseen kierteeseen lasten kasvatuksessa ja nuoret käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja kiristävät henkisesti tätä kärsivää syyllisyydentunteissa kierivää vanhempaansa.

Syyllisyyden iskiessä tulee muistaa, että nyt olen kuitenkin raittiina ja siten asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Yritän raittiina päivä kerrallaan parhaani mukaan.

En mä sen takia hyperventiloi että teini veti kännit. Vaan siksi että hän on ahdistunut ja masentunut. Siitä kannan huolta ja myös syyllisyyttä.
Huomenna on tapaaminen lastensuojelussa. Tiedän jo etukäteen miten se menee. Ex-mieheni jälleen syyllistää ja uhriutuu. Heittää kaiken mun syyksi. Sitten tirauttaa pienen kyyneleen saadakseen sympatiaa. Ihan perus. Nää palaverit on niin nähty. Onneksi alkaa ne sosiaalityöntekijätkin jo pikkuhiljaa hahmottamaan mikä tässä oikein on kuvio… Sanoi mulle puhelimessa että hän näkee kyllä sen että teen mä mitä tahansa tai sanon mitä tahansa niin se on aina väärin… Olin melkein kymmenen vuotta yhdessä lasteni isän kanssa ja kymmenen vuotta sitten erosin. Kohta kaksikymmentä vuotta narsistin uhrina alkaa olee jo vähän liikaa mun sietokyvylle. Vasta tänä vuonna olen oppinut vähän puolustamaan itseäni.
Oon miettinyt että suhteeni häneen on varmasti perimmäinen syy kaikkiin psyykkisiin ongelmiini. Mulle on kaikki nämä vuodet kerrottu kuinka mä olen huono, kelvoton ja arvoton. Lukuisia kertoja mun naamalle on syljetty ja mulle on huoriteltu, haistateltu ja huudettu naama punaisena. Joskus myös lyöty, potkittu ja tönitty. Jopa käsketty tappaa itseni. Se ihminen on hirviö. Mutta tarvittaessa niin hurmaava ettei kukaan uskoisi hänen tekevän pahaa kärpäsellekään.
Noh, sivusin vähän aiheesta mut joo, sellanen tapaus.

Niinpä, mutta varmaankaan alkoholin kanssa lutraaminen ei kyllä tuo ratkaisua minkäänlaisiin ongelmiin. Varmaa on ainoastaan se, että sen kanssa lutraamalla saa aivan varmasti myös lisää ongelmia kuvioihin mukaan. Alkuunhan tuo alkoholi varmaan toimii lääkkeenä hyvinkin moneen asiaan, mutta pidemmän päälle lutrattuna sen vaikutus kääntyy kyllä aivan vastakkaiseksi.

Hei. Hienoa että on kirjoituksia tullut vanhemmuudesta ja miten selvitä raittiina kaiken keskellä.
Me ihmisethän olemme (onneksi) erilaisia, toiset ei mene syyllisyyden suohon ja toiset taas hyvin herkästi kokee syyllisyyttä, huonommuutta ja vaikka mitä.
Itse olen liiankin herkkä syyllistymään, kokemaan omaksi viaksi muidenkin ongelmia, pelkäämään että olenko loukannut, olenko tehnyt väärin.
Mutta onneksi nyt jo hieman olen päässyt jo siihen pisteeseen, että en häpeä sitä että olen itseni syylistänyt, en loukkaannu edes jos joku kyseenalaistaa minun toimintaa. yksinkertaisesti siksi kun en muuta tapaa tiedä, tai en aiemmin tiennyt. Ja muutos on hidasta. ja edes se että lähtee etsimään toisenlaista ajattelu-, toimintamallia.
Ilmeisesti minun ajatus ja toimintamalli on ajan kuluessa minuun syöpynyt ja siitä irti päästäminen on hidasta.
Onneksi minulla on ollut hyvä vertaistuki, Al-anon ja AA, sieltä olen saanut paljon tukea ja saanut kasvattaa heikkoa itsetuntoa ja omanarvontuntoa. Sekä myös erilaiset luennot ja toisten kanssa siellä jakaminen. Krito-ryhmäkin on ollut yksi hyvä paikka jossa ilman arvostelua ja syyttämistä on saanut kertoa minkälainen on.
Uskon että vain siten voi muuttua että saa tuntea olevansa hyväksytty ensin, eikä sitten vasta kun on muuttunut paremmaksi ihmiseksi. En tiedä mikä sai tuon kirjoittamaan :slight_smile:
Pidetään toisistamme ja itsestämme huolta!

Voimia Maahinen! Jokainen tunteesi tuossa vaikeassa tilanteessa on sallittu. Tunteita ei voi tukahduttaa. Tiedän miten puolison luonnehäiriö ylittää kaiken inhimillisesti ymmärrettävän käytöksen. Pysy lujana, mutta säilytä herkkyys. Läsnäolemalla lapsesi elämässä autat parhaiten. Kuuntele sydäntäsi, näytä että välität. Kaikki varmasti kääntyy parhain päin ajan kanssa. Terveisin, Pieni-Lintu, joka itsekin on ollut samankaltaisessa elämänvaiheessa missä lapsesi, suruja pulloon houkuttaen. Sain mallin kotoa sekä ympäröivästä yhteiskunnasta. Ja täytyy muistaa, että myös täysin raittiilla vanhemmilla voi olla alkoholisti-lapsia jne. Ymmärsitte varmasti mitä yritin sanoa.

Lisään tuohon Pikku-linnun loppukaneettiin, että on tälläkin palstalla muistettava myös se karmea tosiasia, että myös ihmiset, jotka eivät ole alkoholisteja, omaavat kyllä näitä ikävänsorttisia persoonallisuudenpiirteitä ja -vääristymiä ihan samoin kuin alkoholistitkin.

Raitis narsisti ei ole yhtään sen kummoisempi kuin juova narsistikaan, mut taitaa menestyä vaan paremmin pyrkymyksissään kuin juova kollegansa.

Yle-Areenalla on vielä nähtävissä dokumentti ruotsalaisten lasten selviytymisistä rankasta lapsuudesta huolimatta. Ohjelman nimi on: Miten lasten kävi?
katsoin sen ja antoi kyllä voimia ja uskoa.
Menneisyys on menneisyys, sille ei enää mitään voi,vain tähän päivään voi vaikuttaa ja siten tulevaan päivään.
Itselleen pitää olla armollinen.
Kuuntelin saarnaa ja siinä puhuja puhui ihan järkeä:" Pitää uskoa että synnit on anteeksi annettu jos on ne tunnustanut ja katuu, sekä on tehnyt parannuksen pahoista tavoista. " Ihan selkeää ja järkeenkäypää hommaa.