Olen pyörinyt täällä foorumilla tämän vuoden aikana satunnaisen säännöllisesti, eli aina kun on ollut vahvasti mielessä lopettaminen. Aiemmin en ole mietteistäni tänne jättänyt puumerkkiäni, mutta nyt toivoisin lopettamisyritykseni olevan erilainen ja kantavan loppuelämän, joten päätin myös osallistua keskusteluun mukaan. Jos se olisi tässä koitoksessa vaikka yksi, helpottava, askel eteenpäin…
Alkoholi on kuulunut elämääni aina. Lapsuudenkodissani käytettiin jonkin verran alkoholia, pienenä ollessani vain lähinnä jouluna ja juhannuksena. Ja nuo hetket/ päivät olivat lapsuuteni onnellisimpia päiviä. Vanhempani, jotka olivat muutoin äärimmäisen ankaria, olivat noina päivinä niin iloisia ja onnellisia, ja varsinkin juhannusta viettämässä, meillä oli aina suuri joukko muitakin iloisia perheitä. Varhaisteini-iässä, tuollaisena juhannuksena, pääsin jonkun lasista maistamaan ensimmäisen kerran. Pahaahan se oli, enkä ole myöhemminkään oikein koskaan alkoholia juonut sen hyvän maun vuoksi.
Ensimmäiset kunnon kännit vedin viikko ennen kuin täytin 16. Ja samana iltana aloitin tupakin polton. Siitä se lähti ja olin koukussa ihan heti. Muistan vieläkin elävästi sen tilanteen, paikan ja tuntemukset. Vedin kirkasta viinaa suoraan pullosta ja loppuillan olin aivan sekaisin ja oksentelin… Ensimmäisestä kerrasta lähtien aloin etsiä tilanteita, joissa pystyin taas juopottelemaan. Melko pian tilanne olikin se, että juopottelimme silloisen poikaystäväni kanssa joka viikonloppu.
Erottuani poikaystävästäni, olin jo parikymppinen. Sama meno minulla kuitenkin jatkui, kun löysin uuden miehen, joka myös käytti alkoholia. Hän tosin joi myös arkena. En häneltä sitä taitoa vielä silloin oppinut, vaikka opettelinkin, mutta koska tein samaan aikaan kolmivuoro –työtä, arjen ja vapaan aika oli hyvin häilyvää. Saatoin tehdä kolmessa päivässä niin paljon töitä, että seuraavat viisi päivää oli vapaita. Tuokin rakkaustarina päättyi ja jossain määrin syynä oli myös miehen arki-juominen. Ironista. Sen jälkeen meno pysyi useita vuosia sellaisena kuten aikaisemminkin, eli juopottelin (joka) viikonloppuisin.
Muutama vuosi sitten minut päätti napata mies, joka ei aluksi todellakaan ollut unelmieni mies. Eikä kyllä näin jälkikäteenkään. Hän oli työtön, rahaton ja melko pian koditonkin. Muutamassa kuukaudessa tilanne oli kuitenkin se, että seurustelimme, asuimme yhdessä ja kun hänkin teki satunnaisesti töitä, juhlimme viikonloppuisin sitä yhdessä. En tarkalleen muista, että missä kohtaa tilanne lipsahti siihen, että aloimme juomaan arkisinkin…? Hänen kanssaan viikonloppu –juomiset venyivät kyllä aina perjantai illasta sunnuntai iltaan, joten ehkä jokin maanantai oli niin kauhea krapula, että siihen oli pakko ottaa loiventavaa illalla. Ja maanantai-illan ”loiventavista” tuli pää kipeäksi, jolloin olotilaa piti parannella tiistaina jne. …
Alkoholi tekee helposti minut aggressiiviseksi, joten se vuosi, mitä olimme yhdessä, oli loppujen lopuksi vain täynnä riitoja ja alkoholia. Tuona aikana minulta lähti ajokortti, rahat ja lopulta mies. Työpaikka onneksi pysyi, koska (luojan kiitos) krapula-poissaoloja ei tullut kuin jokunen. Työ on niin tärkeätä minulle, että menin sinne, vaikken ehkä ollutkaan työkuntoinen. Sen jälkeen käytin siis alkoholia lähes joka päivä. Arkisin noin 6-12 annosta ja viikonloppuisin tuplaten. Paljon ehdin vahinkoa tekemään itselleni ja ympäristölleni, ja loppujen lopuksi eristäydyin täysin muusta maailmasta. Kävin vain töissä ja palasin kaupan kautta kotiin ryyppäämään. Jos otin jokin ilta rankemmin ja valvoin myöhään, jouduin seuraavan illan huilimaan, mutta taas seuraavana iltana alkoi kaljahammasta kolottamaan.
Tämän vuoden keväällä aloin miettimään tilannettani ja päädyin siihen, ettei sama meno voi jatkua. Silloin tulin tänne foorumille etsimään vinkkejä, kuinka minun pitäisi siis toimia. Tajusin, että minun olisi mentävä joko lääkärille tai A-klinikalle. Kumpaakaan en silloin varannut aikaa. Eräänä päivänä menin terveyskeskuksen hoitajan luo puhumaan korvasärystäni. Kun korvissa ei ollut vikaa, hän päättikin yrittää saada minulle ajan lääkärin luota. Sain ajan kahden potilaan välissä ja kun lääkäri kirjoitti reseptiä korvalääkkeeseen, avasin suuni ja kerroin viime vuosien tapahtumista.
Nuori mieslääkäri näytti hyvin järkyttyneeltä. Harvoin kai vajaa kolmekymppinen nuori nainen on hänen vastaanotollaan tällaista kertonut 
Valitettavasti kun minulla ei ollut varsinaista lääkäri aikaa hänelle, hänellä ei ollut aikaa keskustella kanssani pidempää, joten hän pahoitteli ja sanoi, että minun pitäisi varata aika tai ottaa yhteyttä A-klinikalle. Kysyin esim. Antabuksen reseptin kirjoittamista, mutta sen hän lupasi vasta kun olisi jutellut kanssani enemmän. Lähdin hyvin hämmentyneenä sieltä pois… Vielä hämmentyneempi olin, kun myöhemmin samana päivänä minulle soitti samainen hoitaja, jonka luo olin mennyt. Hän kertoi, että lääkäri oli käskenyt soittaa minulle ja kertoa, että A-klinikasta tullaan soittamaan minulle lähiaikoina, jotta voisin sopia sinne ajan. Lääkäri halusi varmistaa, ettei asiani jäisi vain minun harteilleni.
Joitain viikkoja myöhemmin, eräänä maanantaina, menin A-klinikalle suurin odotuksin ja innostuneena. Ensimmäinen käyntini kului lähinnä tilanteen kartoitukseen, ja sieltä lähdin pois hivenen pettyneenä, koska en tuntenut saavani käynnistä mitään irti. Tapaamani henkilö (lääkäri?) oli itseäni varmaan kolmekymmentä vuotta vanhempi nainen, enkä todellakaan tuntenut oloani hyväksi kertoessani taustojani hänelle. Hän tuntui tuomitsevan, vähättelevän ja ettei yhtään ymmärtänyt minua. Ajattelin, että ehkä kaikki johtui siitä, että itse jännitin niin kovasti asiasta puhumista.
Sen arkiviikon olin juomatta. Tiukkaa (lue: tuskaa) se kyllä teki ja heti perjantaina palkitsinkin itseni rankasta viikosta. Se onkin ollut pisin selvä kausi moneen vuoteen ja olin siitä todella ylpeä. Saman viikon aikana kerroin tilanteestani myös äidilleni, jonka kanssa pidämme nykyään paljon yhteyttä ja olemme todella hyvissä väleissä. Asia ei ollut hänelle mikään yllätys, vaan oli pikemminkin tyytyväinen, että viimein myönsin asian itsellenikin. Hän myös kertoi, että asia on meillä hieman sukuvika ja enoni on ollut aikoinaan samassa tilanteessa.
Seuraavan maanantain tapaamisen jälkeen olin vielä pettyneempi ja taisin tuolloin olla kaksi tai kolme päivää juomatta. Ja sitä seuraavalla kerralla päätimme yhteistuumin, ettei vähään aikaan tavattaisi niin usein. Taisi ”lääkärillekin” tulla olotila, että olen toivoton tapaus. Tai luulen, ettei hän uskonut kertomaani. Osaan nimittäin puhua asioista hyvin järkiperäisesti ja ns. ulkopuolisen silmin, vaikken kaunistelekaan tilannetta. En tiedä… Kysyin häneltä jossain tapaamisessa esim. Antabuksen aloittamista, mutta hän ei siitä ideasta innostunut, enkä sitä saanut.
Puolen vuoden ajan ryyppääminen jatkui taas päivittäisenä. Sitten kesällä, kun pidin ensimmäisen kesälomani viiteen vuoteen, sain jonkinlaisen ahaa –elämyksen, että asiani pitää saada kuntoon. Soitin A-klinikalle ja yritin saada aikaa. He ilmoittivat, että ottavat yhteyttä, kun aikaa löytyy. Puhelu oli ääääärimmäisen vastenmielinen ja inhottava, kun pyysin, että pääsisin jonkin muun juttusille, kun edellisen kanssa minulla ei ollut hyvä olla. Puheluun vastannut henkilö ei sanonut ääneen, mutta äänestä kuuli, mitä hän ajatteli: ”Sinä olet juoppo ja saisit olla tyytyväinen siihen mitä annetaan”. Eli hänen mielestään olen roskasakkia.
Samana päivänä soitin myös terveyskeskukseen ja yritin saada aikaa lääkärille. Lääkäri, jonka luona olin käynyt, oli merkitty minun omaksi lääkäriksi, jonka vuoksi sain ajan jo parin viikon päähän. Muutoin olisin saanut odottaa kuukauden. Sanoin tosin ajanvaraajalle, että haluaisin päästä puhumaan röökin poltostani… jos olisin kertonut totuuden, olisin varmaan saanut ajan vielä nopeammin.
Kun olin päättänyt vakaasti, että pääsen tässä asiassa eteenpäin, mietin, mitä tekisin, että saisin apua juuri NYT… päädyin varaamaan ajan myös yksityislääkärille, jonne sainkin ajan heti. Hänen luonaan kun kävin, sain käteeni vain champix –reseptin. Alkoholiongelmaan hän käski hakea apua A-klinikalta.
Aloitin champix kuurin samana päivänä ja melko pian huomasin, että siitä oli hyötyä niin röökin vähentämiseen kuin alkoholiinkin 
eli sen avulla sain jo hieman määriä pienemmäksi. Kun sitten kävin lääkärissä, sain viimein reseptin (Reviaan) ja sen avulla olen ollut nyt 16.:sta päivää ilman alkoholia. Tai pakko myöntää, että tänä perjantaina meillä oli firman illanistujaiset ja siellä otin yhden (!!!) lonkeron. Sen otin vähän ”vahingossa” ja muiden yllyttämänä… 
…tulipas pitkä tarina, vaikka silti tuntuu, että vielä enemmän olisin voinut kertoa. Mutta kiva jos jaksoit lukea, vaikka kirjoittelin lähinnä itselleni ajatuksia ja kokemuksia ylös. Ehkä tällä tavalla löytäisin sen perimmäisen syyn juomiseeni…
en tiedä, onko syynä tämä lopettaminen vai lääkkeet, mutta siitä toivoisin pääseväni pian eroon.
? Lääkeaine on varenikliini, joten piti ihan googlettaa: 
Noo, eipä kai. Toivottavasti.
Ja niinä päivinä huomaan ajatusten seuraavan myös uniin. Muutoin en ole unia nähnyt juopottelusta viime viikkoina, vaikka varsinkin yllä mainittu lääke onkin tehnyt unista mukavan vauhdikkaita 
Ja jo se yksi tuntui nostattavan pienen hiprakan tunteen kroppaan… viime vuosina pari kolmekaan lonkeroa/siideriä tms. ei vielä yleensä saanut sellaista tunnetta aikaiseksi… Mutta yritän olla liikaa sitä miettimättä. Etten yritä kääntää kokemusta itseäni vastaan.
Ja minun mielestä tämä ei ole lainkaan hullumpi osio sinullekaan…