Uusi elämä, taas?

Kauanko olen kulkenut tällä palstalla? Vuosia, en enää laske kuinka monta. Välillä täysraittiina, välillä elämänkipujen keskellä kompastellen. Tasapainoa en enää etsi (ikää kun tulee, ymmärtää ettei sellaista ole) on vain tämä hetki, tänään on hyvä päivä, mutta mitä huominen tuo, sen näkee huomenna.

Kevättalvella erosin taas, teen asioita toistamiseen, huomaan. Oppimatta juurikaan virheistäni. Tällä hetkellä olen suhteessa alkoholistin kanssa. Mitä en olisi voinut kuvitella ensimmäisen kipeän eroni jälkeen. Nyt tämä tilanne on vain tilanne johon olon päätynyt, pitäessäni ihmisestä ongelmiensa takana. Enää en koe tilannetta itselleni uhkaavaksi tai pelottavaksi, hänen käytöksensä ei määritä minun käytöstäni. Olen itsenäinen.

Aluksi hän oli mustasukkainen juomisestaan. Ihmiset ennen minua olivat vaatineet, pyytäneet, rukoilleet, kiristäneet häntä raitistumaan ja juomisesta oli tullut asia, jota hän mustasukkaisesti puolusti “lupana olla oma itsensä” siksi se mitä tein, oli hänen hyväksymisensä juovana alkoholistina. Vasta kun en ollut uhka hänen ns. identiteetilleen, hän avautui ja tuota kautta alkoi itse tunnustella ehkä ensikertaa elämässään mitä hän itse halusi. (Eikä hänkään halua olla alkoholisti)

Isoja asioita joita olen tässä suhteessa oppinut, on että hänellä on oman elämänsä vastaukset, minulla niitä ei ole, joten minun on turha omia vastauksiani hänelle jakaa.

Heipä hei Hajatelma,
tervetuloa takaisin keskusteluun. En nyt voi sanoa, että kuulostaapa hyvältä tuo suhde alkoholistiin, koska valehtelisin. Jos tunnet itsesi onnelliseksi, niin siitä sen sijaan voin iloita puolestasi. :smiley:
Miten sinun oma juominen/raittius jakselee tänään?

Oma raittiuteni/juomiseni kuulunee johonkin muualle kuin tähän. Josta voi päätellä että käytän alkoholia. En säännöllisesti, enkä paljon, täysraittiudesta luovuin jo talvella 2009. Sanoisin että suhteeni alkoholiin on kaikkien kiemuroiden jälkeen normaali.

Kymmenen vuotta taistelin tietä kohti raittiutta, täysraittiutta oli nelisen vuotta ja nyttemmin otan annoksen tai pari kuussa. Kerran tai pari vuodessa neljä viisi annosta (humala?) Pelkkää olutta/siideriä, en enää välitä väkevistä.

Se mikä on muuttunut, on etten enää koe noita tilanteita “repsahduksiksi” ne ovat osa elämää. Edelleen olen “hereillä” itseni suhteen ja tarkkailen tuleeko kausia että tekisi mieli juoda enemmän, mutta ehkä se on niin että kun elämä on kunnossa, alkoholilla ei ole isosti sijaa elämässä. Kun elämä vaikeutuu, alkoholi ottaa enemmän tilaa.

Siis minun kohdallani, muiden elämästä en tiedä. Joten ongelmien ilmetessä pyrin ensisijaisesti tutkimaan elämääni ja muuttamaan sitä jotta kipu helpottaa, en sulje silmiäni ja hakeudu humalaan “kestääkseni” elämää joka ei tunnu hyvältä.

Huomenta,
no sehän on sitten hieno juttu, että kohtuukäyttö onnistuu sinulta. :smiley:

Todella mukava huomata itsessä sellainen asia, että toisen ihmisen onnistunut alkoholin käyttö ei herätä itsessä mitään vipinää. En halua edes kohtuukäyttöä, en edes pienen pientä. Se on tärkeä havainto kaltaiselleni alkoholistille, jolle kohtuukäyttö ei olisi mahdollsita edes. Olen täysin tyytyväinen ilman.

Tervehdys pitkästä aikaa hajatelma. Ei minullakaan ole kyllä mitään tarvetta alkaa moralisoida sinun valintaasi käyttää alkoholia. Jos elämäsi sen myötä on parempaa, kuin ilman alkoholia, niin olen pelkästään hyvilläni puolestasi. Se että olemme tässä asioissa erilaisia, ei silti oikeuta minua alkaa tuomitsemaan muita.

Tuosta ylläolevasta sen verran täytyy todeta, että vaikkei sinulla ole valmiita vastauksia toisten ihmisten elämään, niin silti sinulla on jotakin äärimmäisen arvokasta: Oma kokemuksesi elämästä. Sitä voi hyvillä mielin jakaa toiselle, vaikka tuo toinen olisi ihminen jonka kanssa elää. Meillä ainakin parisuhteessa jaetaan kaikki, niin hyvät kuin huonotkin kokemukset. Yhdessä kokeillaan, mitkä keinot toimii missäkin asiassa ja tällä tavoin jakamalla kaiken, parisuhde voi hyvin.

Kaikkea hyvää sinulle. Olisi mukava lueskella kokemuksiasi enemmänkin.

Syitä juomiselle löytyy aina. Niin minunkin juomiselleni. Kun olin ollut raittiina 9kk pelkäsin repsahdusta kuin kuolemaa, tai ehkä pelkäsin sen merkitsevän kuolemaa (itsemurhaa) en pystynyt käsittelemään asiaa, joten tappelin raittiina päivän kerrallaan eteenpäin kuolemanpelon varjossa.

Kun join ensimmäisen kerran raittiuden jälkeen oli kuin olisin saanut elämäni takaisin tai siis ymmärsin etten kuollut vaikka join. Minun ei tarvinnutkaan tappaa itseäni, siksi että epäonnistuin raittiudessa?!

Nyt ymmärrän ettei repsahdus ole kuolemansynti. Se on onnettomuus, joka saattaa kohdata kenet tahansa meistä ja siitä voi selvitä.

Tuntuu valjulta puhua kohtuukäytöstä tässä, ihan kuin vetäisin teiltä muilta mattoa jalkojen alta.

Toisaalta, totta on sekin että miesystäväni on lopettamassa alkoholinkäyttöä kokonaan, koska ei pysty rajoittamaan oluen juontia sen aloitettuaan. Hän ahdistuu juotuaan laatikollisen olutta, muttei osaa lopettaa puoleen. Luulen että tämä minun kohtuukäyttöni haipuu unholaan, osin tukeakseni hänen raittiuttaan, osin siksi ettei minulle tule mieleen juoda, jollen näe juotavaa nenäni edessä.

Silti vältän sanomasta että toivon hänen raitistuvan. En anna hänelle tilaisuutta repsahtaa :wink: kun en aseta hänen varaansa odotuksia, hän ei voi pettää luottamustani. Eihän suhteessa alkoholistiin ole muuta ongelmallista, kuin se että itsensä ja elämänsä joutuu suojaamaan. Näin kun pitää eri osoitteet ja kodit, ei ole vaaraa luhistua epätoivoon vaikka toinen kompastuisi. (useammankin kerran ennen onnistumistaan) Tilanne on tietysti ihan toinen jos on yhteinen koti, yhteiset lapset jne. Enkä sellaiseen tilanteeseen osaa neuvoja antaa.

Hänen sanojaan lainatakseni “tärkeintä on tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on” jos toiveet rakentaa sen varaan mitä toivoo toisesta tulevan sitten kun… on hyvin suuri todennäköisyys ettei suhde onnellista hetkeä näe.

Onhan tämä ehkä raskaampaa kuin suhde raittiiseen, tai ehkä ei. Tähän ikään tullessa ja paljon ihmisiä tavattuani alan nähdä että jokainen meistä on jollain tapaa hiukan rikki. Vasta kun kohtaa ihmisen joka hyväksyy tuon rikkonaisuuden, jää ihmiselle tilaa eheytyä ja kasvaa täyteen mittaansa. Eikä tuolle lopputuloksellekkaan auta odotuksia virittää, tulee mitä tulee :slight_smile: Hyvää tulee.

Anteeksi nyt kun olen inhottava ilonpilaaja mutta kuinkahan kauan tuo kohtuukäyttösi mahtaa sellaisena pysyä kun on vielä juova kaverikin vieressä? Sanoit että taistelit raittiuteen päästäksesi kymmenen vuotta. Kannattaako heittää sitä hukkaan. Oletko nyt varma ettet huijaa itseäsi?

Welcome back. Itse olen ollut täysin raittiina vuodesta 2008. Juomisen myötä jäivät myös ongelmalliset ihmissuhteet toisiin alkoholisteihin tai narkomaaneihin. Olen seurustellut kolmen vuoden aikana kolmen eri raittiin naisen kanssa, mutta suhteet eivät ole kestäneet. Raittius ei minullekaan taannut automaattista onnistumista ihmissuhteissa :slight_smile:

Olet kyllä inhottava tyyppi.

Kaikki me huijaamme itseämme, pienissä ja isoissa asioissa, lakkaamatta ja alati. Mutta tämä asia nyt ei varmasti aukea ihan sellaisena kuin minä sitä elän, sanojeni kautta tähän.

“juova kaveri vieressä” hänet tavatessani tiesin kohdanneeni ihmisen jonka lähellä minulle jää tilaa tulla itseksi. Tiesin jo varhaisessa vaiheessa että hänen juomisensa ei ole minulle syy päättää suhdetta. Alkoholilla ei ole suhteessamme “roolia” se ei ole suhteemme kolmas osapuoli. Hänellä on ongelma, mutta se ei ole suhteemme ongelma, ellen minä ala odottaa häneltä jotain, johon hän ei tällä hetkellä kykene.

Kohtuukäyttöni on pysynyt kohtuudessa ennen täysraittiutta kuutisen vuotta muutamaa kompastumista lukuunottamatta ja täysraittiuden jälkeen liki kolme vuotta. Alkoholi ei enää ole itselleni mustavalkea joko/tai asia, se on asia joka liittyy hyvin suuresti useiden läheisteni elämään, ympärillä elävien ihmisten elämään. Siltä ei voi mennä piiloon, joten on parempi ottaa siitä niskalenkki ja lakata pelkäämästä.

Edelleen toistan, kuten niin usein tässä. Jos joskus löydän itseni kännäämästä vältellen vastuuta itsestäni, toivon viisastuneeni näinä vuosina niin, että ymmärrän hakea apua, jos en heti, niin hetken päästä, jos en hetken päästä niin kuitenkin ennen kuin on liian myöhäistä. Mikä sitten onkaan tuo “liian myöhäistä”. Onko sitä? Onko joskus liian myöhäistä hakea apua?

Ehkä kuitenkaan tämä paikka ei enää ole oikea paikka minulle miettiä suhteitani tai elämääni. Se miksi toinenkaan liittoni ei onnistunut on hyvin monimutkainen asia, mutta luulen että yksinkertaisimmillaan kyse oli siitä että vaikean pitkän liiton jälkeen, raitistuttuani etsin viereeni ihmisen jota tuolla hetkellä tarvitsin. En ymmärtänyt että tulee aika jolloin eheydyn ja voin paremmin ja tarpeeni muuttuvat. Se mikä oli hyväksi tuolloin alkoi ahdistaa, se mikä oli ollut hauskaa, alkoi tuntua painostavalta, vaativalta, vieraalta.

Ei pitäisi kiirehtiä elämässä, mutta selvittyäni suurista ongelmista, tuli ikäänkuin hirveä kiire jatkaa elämää. Yritin jopa lasta toisen mieheni kanssa (onneksi en onnistunut ihan kaikessa)

En ole heittämässä elämääni hukkaan. En usko että elämäänsä voi hukata. Sitä voi tuhlata tyhmästi, mutta kyllä se aina lopulta löytyy.

Ai niin, en tavannut tätä miestä juodessani :slight_smile: en ole kulkenut baareissa etsimässä miestä. Löysin hänet sattumalta samalta paikkakunnalta jossa sukulaisiani on aina asunut. Hän teki remonttia ja pyysi mielipidettäni… olin ihan vesiselvä ja eroni oli jo selvä. Mitään hämäräperäistä juttuun ei liittynyt, jopa ilma oli kirkas ja aurinkoinen.

H

Mut sä olet tosi ihqu :mrgreen:

Tähän ketjuun kai voisin jatkaa, vai voisinko, pitäisikö kuitenkin siirtyä kotikanavan puolelle? En tiedä, joten jatkan tähän. Eikä kai sillä ihan niin suurta väliä, minne kirjoittaa, kunhan vain kirjoittaa. Omaa päätään selviittäkseni minä tätä teen, en niinkään auttaakseni ketään tai ohjatakseni, tai julistaakseni viisastuneeni, koska sitä en ole tehnyt, tai jos teenkin se tapahtuu niin hitaasti ettei sitä itse huomaa.

Kuitenkin. Olen siis suhteessa mieheen joka käytti runsaasti alkoholia.

Muistan itse kun raitistuin, miten aivoni toimivat kierroksilla, miten ajatusmaailmani oli yliherkkä, minä olin yliherkkä kaikelle arvostelulle, kaikelle mahdolliselle. Ja nyt kun mies on tuossa kohtaa, olen helisemässä. Hänen kanssaan keskustelut ajautuvat riitaan. (hurja sanoa, mutta tuo on totta, oli aihe mikä hyvänsä) Hänellä on valtava tarve riitauttaa aivan kaikki.

Ja riitautettuaan ihan ja kaiken hän on tuskaa täynnä, katsoo kohti ja sanoo “miksi?” kysyen yhtä paljon, miksi minä kestän? Miksi olen siinä? Miksi riitelen? Mitä kaikki on?

Toki syytä on minussakin, huvittavaa on että hänen kanssaan kasvokkain, unohdan kaiken viisauteni ja antaudun kinaan ja riitaan ja puolustaudun henkeni hädässä ja liki näännyn. Mutta kun saan etäisyyttä asiaan, palaan omaan kotiini ja saan ajatella rauhassa (kirjoittaa hänelle) näen kokonaisuuden jota en läheltä näe. Hän on nyt tuossa kohtaa jossa ihoa ei ole ja kaikki kosketus sattuu ja kirvelee.

Yritin hyvällä tai pahalla, kiukuten tai itkien, ymmärtäen tai hiljaa hyväksyen, hän ei voi ottaa mitään vastaan, taistellessaan omien demoniensa kanssa, jotka pitkällinen liuotushoito hänen aivoistaan irti päästi.

Tietysti jos olisin ulkopuolinen tai edes järkevä, heittäisin hanskat tiskiin ja sanoisin “mätäne rauhassa omissa liemissäsi” mutten halua sanoa noin. Haluanko olla marttyyri? Taatusti, luulen että jokaisessa meissä on hiukan marttyyrin vikaa, kun suuntaa valoa oikeasta kulmasta.

Mutta ehkä enemmän kyse on siitä, että tunnen sairaan suurta mielenkiintoa seuratessani hänen matkaansa alkoholismista raittiuteen. Olen nyt seurannut tätä tapausta 6kk ja mielenkiintoni sen kuin kasvaa. Hän ei ole vain miesystäväni, ilkeästi sanottuna hän on myös tutkimuskohteeni. Hän käy läpi täsmälleen samaa, jonka minä läpi elin muutama vuosi sitten. Ja luulen, että nähdessäni nyt asian ulkopuolisena, ymmärrän jotain enemmän itsestäni.

Uusi elämä taas? Oletkohan sinä Hajatelma elänyt koskaan omaa elämää?

Miten tuon ottaa, oma elämä, muiden elämä, elämä. Juominen, juomattomuus, raittius, kuivahumala jne.

Ehkei vastauksia vain ole, on vain kysymyksiä. Niin kauan kuin löytää kysymyksiä, on matkalla, kun kysymyksiä ei enää mieleen nouse, on aika maatua matojen ruoaksi.

En enää pohdi miten minun pitäisi matkaani tehdä. En ylipäätään mieti kovin paljoa, tällä hetkellä elän. Päivän ja toisen, kolmannen. Eikä elämäni näytä ollenkaan hassummalta, väliin arki tietysti väsyttää, mutta vapaalla on aika palautua rasituksesta.

Ehkä se mikä elämässä on parasta, on ettei mikään yksittäinen asia varasta ajatuksiani toista enempää. Olisiko kyse tasapainosta?

T

Hauskaa nähdä sinunkin kirjoituksiasi täällä, Hajatelma.

Kaikkea hyvää elämääsi.

Terve garde.

Mitäs sinulle kuuluu nykyään, ei ole miestä hetkeen näkynyt. Itse olen viimein päässyt eroon alkoholista ja sillä eestaas vehtaamisella, juupas eipäs leikkeineen. Välillä meinasin jo heittää saappaat kaivoon juomattomuuden suhteen, mutta onneksi sitkeys viimein palkittiin, siinä meinas varmaan monella jo täällä plinkissäkin mennä hermot, aivan kuten itsellänikin välillä :slight_smile: . Alkoholi on oikiasti ihan perseestä siinä vaiheessa kun se ottaa isännän roolin ja muuttaa juojan marionrtti nukeksi. En halua kokea sitä enää koskaan ja varmistan sen sillä että en ota enää tippaakaan alkoholia.

T. Proska