Uusi alku? Illuusio vai mahdollisuus?

Hei,
Olen ihan uusi täällä. Olen kyllä pari kertaa lueskellut ketjuja, aiheesta jos toisestakin, sekä täältä vilpolan että saunankin puolelta.
Täällä siis yksi addiktin puoliso lisää.

Mieheni on opiaattiriippuvainen, vakavasti koukussa ja sairas. Siinä se. Siinä se ydin ja syy miksi tänne kirjoitan, eikä varmasti sen enempää syytä tarvita. Olemme olleet yhdessä melkein neljä vuotta ja päihteiden käyttöä hänellä on ollut alusta saakka, enemmän ja vähemmän. Nyt melkein pari vuotta putkeen.

Kuten varmasti niin moni muukin kohtalonsisareni, olen käynyt tosi syvissä aallonpohjissa ja joutunut kamppailemaan en vain mieheni sairauden kanssa mutta myös oman psyykeni, jaksamiseni ja mielenterveyteni tasapainossa pitämisen kanssa. Omiakin ongelmia löytyy, lapsuudesta ja nuoruudesta lähtöisin olevia.

Päivittäistä käyttöä nyt on tosiaan ollut tuo pari vuotta, buprea ja viimeisen vuoden ajan unikkoteetä. jeppis. Ja voitte kuvitella koukun määrää. Teetä mies alkoi käyttämään, kun halusi eroon käyttäjäpiireistä ja ylimääräisestä säätämisestä. Vielä vuosi sitten ei uskonut tarvitsevansa hoitoa, ei apua. viimeisin oma-aloitteinen lopettamisyritys alkoi hyvin, mutta kariutui n. puolentoista kk jälkeen kamalaan masennukseen ja ahdistukseen. tuli itsemurha-ajatuksia jne. Tiedätte kyllä.

Mutta nyt. Puolen vuoden taistelun jälkeen mies pääsi hoitoon. Lähti tällä viikolla ja tarkkaa paluupäivää ei tiedä. Harkitsevat korvaushoidon aloittamista, mutta ensin nyt suljettua osastoa ja vieroitusta pari viikkoa.

Omat tutnemukset tämän hoitoon pääsemisen johdosta ovat NIIN ristiriitaiset! Toisaalta olen tolkuttoman onnellinen siitä, että mies saa vihdoin apua! (ja että edes tajusi tarvitsevansa apua) Toivon sydämeni pohjasta, että tämä on se mahdollisuus uuteen alkuun ja parempaan elämään, sekä hänelle että meille. Toisaalta pelottaa aivan kauheasti.
Pelkään, että kaikki kauniit toiveeni ovat hiekkalinnoja nousuveden aikaan. Pelkään, että mies ei pystykään elämään selvänä. Pelkään, etten jaksa retkahtamisia. Pelkään, että korvaushoitoa ei aloiteta ja että toipuminen täysin kuivana on niin raskasta että Minä en enää jaksa kantaa sitä taakkaa, en jaksa hoitaa kahden ihmisen elämää.

Tämä toivon ja pelon kanssa eläminen on uuvuttavaa.

Tänne kirjoittaminen on iso kynnys. On niin vaikea kertoa näistä asioista. Nytkin nieleskelen kyyneleitä. Olen ollut niin yksin tämän asian kanssa, etten enää oikein jaksaisi.

Hei Sepelkyyhky,
olet lentänyt pitkän ja tuulisen matkan, ja nyt viimeinkin uskallat kertoa ja kirjoittaa tilanteestanne ja miltä sinusta itsestäsi tuntuu. Ohjaajana olen siitä iloinen ja tyytyväinen, ja niin kannattaa sinunkin olla. Nyt sinulla itselläsikin on mahdollisuus levätä ja eheyttää itseäsi. Sanalla sanoen hoitaa itseäsi ja pitää itsestäsi huolta, aivan samoin kuin miehellesi tapahtuu hänen viimein päästyään hoidon piiriin.

Kirjoitat pelkääväsi monia asioita. Ne ovat osa juuri niistä samoista asioista, joita me kaikki läheiset pelkäämme. Kirjoitat hyvin osuvasti: “Tämä toivon ja pelon kanssa eläminen on uuvuttavaa.
Tänne kirjoittaminen on iso kynnys. On niin vaikea kertoa näistä asioista.” Kun luet meidän vilpolalaisten kirjoituksia, löydät niistä juuri noita samoja asioita, mistä itse kirjoitat. Jos sinulla on voimia, niin voisit katsoa missä on lähin Irti Huumeista ry:n vertaisryhmä ja hakea sieltä itsellesi apua ja tukea Vilpolan lisäksi.

Jaksaisitko kertoa enemmän perheestäsi? Onko teillä lapsia? Olette olleet yhdessä neljä vuotta, kauanko olette tunteneet toisenne sitä ennen? Oliko jo silloin huumeiden käyttö kuvioissa? Kuinka vanha miehesi on?

Miehesi on nyt hoidossa, hänestä pidetään huolta ja on tärkeää, että hän jaksaa sitoutua hoitoon ja käydä sen läpi. Sinun tulisi kyetä tässä asiassa olemaan kova kuin peruskallio. Hoitojen aikana, yleensä sen alkuvaiheessa, käyttäjän lopetushalut ovat kovat johtuen monista asioista ja saattaa olla, että hän hakee sinulta syitä tai tukea hoidon keskeyttämiselleen.

Mitkä omasta mielestäsi olisivat niitä argumentteja miehellesi, joita voisit käyttää motivoidaksesi miestäsi jatkamaan`hoidossa, mikäli hän itse haluaisi keskeyttää?

Jatka vaan kirjoittamistasi tänne Vilpolaan. Älä menetä toivoasi, sitä on aina olemassa.

Heippa! Olen joskus käynyt tuon kaiken saman läpi edesmenneen poikaystäväni kanssa ja tiedän kuinka voimia vievää tuo kaikki on. En voi muuta kuin toivottaa todella paljon jaksamisia <3 Muista pitää itsestäsi huolta…kun itse jaksaa ja voi hyvin, on paljon helpompi auttaa toista ja olla toisen tukena niinä huonoinakin hetkinä. Yritä pärjäillä! :slight_smile:

Niin, nyt todellakin toivon että hän jaksaa sitoutua hoitoon ja nimenomaan hoidon pelisäännöillä! Olen tässä nyt mieheni eilisillan puhelinsoitosta saakka ollut ihan tajuttoman ahdistunut. Hän nimittäin kautta rantain pyysi minua hankkimaan itselleen subua ja lähettämään sinne. En voi tajuta. En tajua. Itkettää. Suututtaa. Vituttaa. Tänään kun hän soitti ja juteltiin, hän kysyi asiaa uudelleen ja sanoin etten voi tehdä sitä. Hän antoi asian olla, mutta puhelun lopussa vielä toisti pyyntönsä. Hän ei tunnu tajuavan mitä pyytää minua tekemään!! Ei hän voi toimia näin! Ei minua eikä itseään kohtaan. Tuntuu, että olen ihan palasina. :frowning:

Mutta kuten ohjaaja Lauri sanoit, minun on oltava kova kuin peruskallio. En voi enkä halua antaa myöten. Omapa on sitten asiansa jos sössii hoitonsa heti alkumetreillä. piste.

Mieheni motivaatio on ollut tosi kova tämän hoidon ja paranemisen suhteen ylipäätänsä, hän ollut ihan yhtä poikki ja loppu tähän tilanteeseen kuin minäkin.
En edelleenkään halua uhkailla erolla, eikä minun tarvitse, koska hän tietää, että asiat eivät voineet eivätkä voi jatkua näin, jos hän haluaa meidän parisuhteemme säilyvän ehjänä.

Juuri nyt pääni on niin säikeinä, että en tiedä miten osaisin häntä motivoida hoidon suhteen, että pelaisi pelisääntöjen mukaan ja kärsisi ne oireet mitkä on tullakseen. Mutta kun ei. Aina on etsittävä porsaanreikiä ja etsittävä sitä edes vähän helpompaa reittiä, täysin hyvin tarkoitusperin tietenkin.

Ja minä olen sitten se paha ja julma, kun en “auta” :imp:

Lapsia ei onneksi ole. Jotain hyvääkin. :mrgreen: Olen kyllä todellakin aikonut pitää itsestäni nyt hyvää huolta tällä välin, hemmotella itseäni ansaitusti. Levätä ja kerätä voimia ja ajatuksia. sitä ilmeisesti nyt tarvitaan. Huoh.

Hei taas Sepelkyyhky, en yhtään ihmettele, että pääsi on säikeinä ja että sinusta tuntuu aivan siltä kuten kirjoitat, kun miehesi pyysi sinua roudaamaan hänelle subua hoitopaikkaan.

Kirjoitat, että miehesi motivaatio on tosi kova hoidon ja paranemisen suhteen. Näin varmasti onkin, mutta usein alkuvaiheessa fyysinen kaman himo on niin kova ja olo tuntuu niin pahalta, että kaikki keinot pitää yrittää. Miehesi hoidossa arvioidaan monia asioita, yksi niistä on käytettävä korvaushoitolääke ja sen annostus. Toivon, että päätät olla viemättä hänelle subua, sillä muiden huumeiden, lääkkeiden tai alkoholin oheiskäyttö korvauslääkkeen lisäksi vie hoidon vaikuttavuuden miehesi suhteen pahasti pieleen. Oikea tapa on, että miehesi kertoo hoitohenkilöstölle olonsa olevan niin paha ja tuskainen, ettei hän sitä kestä ja pyytää heiltä lääkitystä oloonsa.

Tiedän, että sinun on vaikeaa kuunnella miehesi pyyntöjä ja rukoiluja subun viemiseksi. Tiedän myös, että olla kova kuin peruskallio, on tosi vaikeaa. On vaikeaa asettaa rajoja, ja sanoa ei. Yritä pysyä kovana ja lujana, miehesi tarvitsee tuekseen päättäväistä, rajat asettavaa ja ne pitävää henkilöä – sinua. Tässä vaiheessa tämä on rakkautta ja välittämistä. Oletko itse ajatellut, miten voisit vahvistaa itseäsi pysymään lujana? Mitä keinoja voisit ajatella käyttäväsi?

Mitä muut vilpolalaiset olette mieltä tästä Sepelkyyhkyn tilanteesta?

Pieni tuuletus! :smiley: Pysyin tiukkana kun mies taas kysyi asiaa! Ei on ei, sanoin että en voi enkä halua sitä tehdä ja että kyllä sinä varmasti pärjäät. Ei paljon mies nikotellut kun sanoin näin, toki kuulin äänestä pettymyksen, mutta hän silti kunnioitti minun tahtoani! :smiley: Hän on ehkä liikaa tottunut siihen, että minä toimin hänen pyyntöjensä mukaan. :confused:

Juuri niin olen ajatellut, että rajojen pystyttäminen ja niiden pitäminen ovat sitä rakastamista nyt, jos toimisin toisin, kaivaisin vain hänelle ja itsellenikin sudenkuoppaa.

Tällaiset tilanteet ovat minulle tosi vaikeita muutenkin; Ei:n sanominen ei ole aina niin helppoa. Olen suostunut yhteen jos toiseenkin asiaan, tehnyt asioita jotka ovat rikkoneet omia rajojani ja omaa oikeudentajuani. Näin en enää aio toimia!

Mutta mitähän ne voisi olla, päivittäiset pienet jutut, joilla harjoittelisin sitä lujana ja päättäväisenä oloa. Ainakin minun on alettava kuuntelemaan enemmän omia tarpeitani ja sitten todella toteuttaa ne! Minä haluan. Minä tarvitsen. Minulla on oikeus!

Haluaisin kuulla kokemuksia muilta vilpolalaisilta, joiden läheinen, puoliso, on ollut vieroituksessa tai pidemmällä kuntoutusjaksolla, että miten tuo aika on vaikuttanut sitten parisuhteeseen myöhemmin? Miltä tuntui kun läheinen palasi? Miten kaikki alkoi sujua? Millä tavalla erossaolo ja hoitoprosessin käynnistyminen muuttivat asioita?

Heippa Sepelkyyhky!

En voi puhua nyt omakohtaisesta kokemuksesta mutta olen kuullut ex-mieheni tilanteesta kun hän palasi siviiliin vuoden mittaisesta hoidosta. Käytti juurikin subutexiä.
Hoito onnistui hyvin ja hän oli todella onnellinen siitä että pystyi olemaan ilman yhtään mitään. Oli kuulemma suorastaan euforisen onnellinen olo. Kävi joissakin jälkijutuissa mutta suhteellisen pian luopui niistä koska ei kokenut niitä tarpeelliseksi. Eikä tuntenut niitä juuri itselleen oikeaksi. Kaikki meni hyvin usean vuoden ajan kunnes tuli ero silloisen pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa. Ymmärsin että siitä lähti tämä kokeilunhalu. Ehkä osittain hänelle tuli hälläväliä olo. Omien sanojensa mukaan hän on käyttänyt nyt buprea vaihtelevasti. On ollut puolen vuoden taukoja, nyt oli mennyt vähän useammin n. 3 kertaa puolen vuoden sisään. Hänen tulevaisuudesta en tiedä. Pelkään että hän ei ikinä pääse eroon. Vaikka mitään putkia ei olekaan ollut.

MUTTA syy miksi kerroin kaiken tuon sinulle on se että omasta mielestä (vaikka mikään asiantuntija en ole) on erittäin tärkeää että varsinaisen hoidon jälkeen miehesi jatkaa jollain hoidolla. Terapiaa mitä vaan. Silloin todennäköisyys sille että hän toipuu on paljon suurempi. Ettei jää mitään käsittelemättömiä asioita pyörimään mieleen vaikka olo olisikin hyvä ja parantunut.
Ja pidä myös puolesi :slight_smile:. Älä tosiaan anna miehen pompottaa itseäsi, uskalla sanoa ei tasan niin monta kertaa kun siltä tuntuu. Huomasin itsekin että kun pitää päänsä ja on tiukka asenne yleensä se asenne muuttuu siellä toisessakin päässä. Ja ennen kaikkea pidä huoli itsestäsi!

Kiitos juzu!

Koetan kovasti opetella pitämään puoleni. Siinä on työsarkaa! :laughing: Jatkohoitopaikka on miehelle onneksi tiedossa, eli tulee saamaan tukea hoitavalta taholta laitosjakson loppumisenkin jälkeen.

Välillä ei tiedä itkeäkö vai nauraa, kun mietin, että tämä on elämäni tasapainoisin ja onnellisin parisuhde! :laughing: Olen saanut elämääni sellaisen ihmisen, jonka kanssa voin jakaa ilot ja surut, ja joka arvostaa ja rakastaa minua sellaisena kuin olen. Ja sitten, se perinteinen klisee “Kaikki olisi niin hyvin, ellei olisi tätä päihdeongelmaa.” Niinpä niin. Tiedän, että mieheni tulee olemaan päihdesairas loppuelämänsä. Vaikka hän olisi hautaan saakka kuivilla, niin sairas hän on.

Olen joutunut vakavasti punnitsemaan, sekä yksin että yhdessä, joitain elämäni haaveita, voinko saavuttaa ne hänen kanssaan. Esim. lasten saanti. Haluan joskus olla äiti, ja mieheni on myös sanonut, että jos lapsia siunaantuisi, haluaisi hän ne juuri minun kanssani. Mutta hän on myös rehellisesti sanonut, että ei tiedä kuinka pitkään menee, että hän on lähellekään siinä kunnossa että voi edes harkita perheen perustamista. Tätä rehellisyyttä ja realismia hänessä arvostan.

Ikävä on kova. Ja kaipuu. Kaipuu elää normaalia elämää.

Onko se koskaan mahdolllista.